Seikkailu Saharassa
Martti Larni (Dan Aster) Musta
Venus. Otava 1951, 250 s.
En ole koskaan aiemmin jaksanut
lukea yhtään Martti Larnin kirjaa loppuun. Hänethän tunnetaan yleensä satiirikkona
ja minusta hänen kykynsä sillä alalla ovat olleet aika vaatimattomat.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi
esimerkiksi Neljännestä nikamasta tuli
aikoinaan Neuvostoliitossa supersuosittu. Tapasin itsekin joitakin sikäläisiä,
joiden mielestä kyseessä oli huikean hauska kirja. Olisi kiinnostaa tietää,
olisivatko he yhä samaa mieltä.
Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten
huumorintaju on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten mittaan suuresti muuttunut.
Eivät nimittäin sotien edelliset suuret humoristitkaan tänään usein jaksa
naurattaa. Loistavia poikkeuksia toki on.
Mutta Larnikaan ei ole pelkkä
satiirikko. Sivumennen sanoen hän sai aikoinaan aikaan skandaalin
kirjoitettuaan Kuilu-nimisen kirjan,
jossa vuoden 1918 tapahtumiin liitettiin homoseksuaalisuutta, vieläpä
valkoisten taholla. Moinen luonnoton raakalaisuus torjuttiin oitis pois
varjostamasta kaunista itsenäisyystaistelua.
Mutta nyt käsillä oleva kirja
näyttää ilmestyneen alun perin vuonna 1946. Se kuuluu ainakin minun mielessäni
siihen seikkailuromaanien kategoriaan, jotka tuohon aikaan olivat hyvin
suosittuja ja yhdistelivät eksotiikkaa, jännitystä ja romantiikkaa, seksiäkin,
vaikka tuota käsitettä tai ainakaan sanaa ei vielä ollut.
Sitä tavaraahan olivat pullollan
myös erinäiset kioskilehdet kuten Jännityslukemisto
ja Seikkailukertomuksia ja niiden
lisäksi vaikkapa El Coyote, Zorro ja
vaikkapa Pekka Lipposen seikkailut.
Tosin tämä nyt käsillä oleva kirja
on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempi ja mielestäni lajissaan aika
onnistunut.
Erinäisten nykyajan höperyyksien
arvioimisen näkökulmastakin kirja on kiinnostava. Siinä nimittäin ranskalainen
nuori mies matkustaa läpi Saharan, keitaalle, jolla asustavat niin arabit kuin
berberit, beduiinit ja neekerit ja siellä vierailee myös salaperäisiä
tuaregeja.
Kirja tihkuu romantiikkaa ja
ruumiillisen rakkauden ylistystä. Itse asiassa siinä kuvataan aidosti ja
uskottavasti klassinen folie à deux –
kahden hulluus. Seksuaalinen intohimo saa kaksi ihmistä niin kokonaan pauloihinsa,
että kaikki järkevä harkinta ja käytös unohtuvat.
Se, että hulluuden naisellinen
osapuoli sattuu olemaan tummaihoinen ja tarkemmin sanoen neekeri, ei taida olla
asiassa mitään erityistä merkitystä, ellei se voisi olla siinä, että mustan ja
alkeellisista oloista tulevan ihmisen ajatellaan olevan lähempänä ihmisen
ylistettyjä perusvaistoja. Niiden korkeata veisuahan tämä kirja on.
Joka tapauksessa toinen neekerityttö,
jota kuvataan mitä herttaisimmaksi ja seksuaalisesti viattoman aktiiviseksi, ei
suinkaan aiheuta samanlaista psykoosia päähenkilölle. Nimenomaan sankarittaren,
mustan Venuksen persoona, yksilöllisyys, hänen eksoottisen kauneutensa ohella,
on asiassa olennaista. Ei siis rotu.
Kirjoittaja on pannut teokseensa
runsaasti paikallisväriä, mukaan lukien muhamettilaisen uskonnon ja
perinnäistapojen kuvausta. Yleensä tuohon aikaan itämainen romantiikka paljolta
sijoittuikin entiseen Turkin imperiumiin ja monet suomalaisetkin kävivät sitä
aistimassa Pohjois-Afrikassa. Mutta tässäpä tunkeuduttiin Saharan uumeniin.
Kuten sanottu, kirjan naispuolisen
päähenkilön hahmo on ilmeisen ihannoitu, sitä on katsottu häntä palvovan nuoren
ranskalaismiehen silmin. Mutta myös sen miespuoliset hahmot ovat arvokkaita ja
kunnioitusta herättäviä, joskin paljastuvat sitten petollisiksi.
Klassisten eräämaaseikkailujen ja
janoon nääntymisen ohella kirjassa kuvataan myös erämaan villejä, keskiaikaisia
tapoja, joista kivittäminen uhkaa naispuolista päähenkilöä. Kuvaan liittyy myös
aikanaan paljon kohuttu ilmiö: valkoinen orjakauppa.
Kyseessähän oli eurooppalaisten naisten
ryöstäminen ja myyminen erämaasheikkien haaremeihin. Kyseessä oli sen verran
laaja toiminta, että Kansainliittokin aikanaan puuttui siihen ja yritti sitä
estää.
Mutta autiomaassa toimivat omat
lakinsa. Ranskan valta oli useinkin enimmäkseen muodollista ja käytännössä agat
hallitsivat sharian ja omien oikkujensa mukaisesti.
Kirja on täysin kelvollinen
seikkailuromaani ja mielestäni paljon paremmin kirjoitettu kuin tekijän
poliittiset ja muut satiirit, esimerkiksi hänen viimeiseksi jääneessä
kirjassaan Isät äitiyslomalla.
Kiinnostavaa mielestäni oli tarinan
mutkaton suhtautuminen toisten kansojen ja rotujen edustajiin. Mutta tämänhän
me tunnemme jo vaikkapa vanhoista suomalaisista merimieslauluista. Niissähän
yhä uudelleen muistellaan nimenomaan neekerityttösiä, sellaisiakin, joilla ei ole
paitaakaan yllä.
No, siinähän on mukana ehkä eksotiikkaa,
sen itsensäkin vuoksi, mutta luultavasti tähän teemaan sisältyy myös todellisia
hurjan seksuaalisuden kokemuksia, jotka kotimaan valjujen neitosten kanssa
eivät olisi edes mahdollisia. Kuinka runoilikaan Kipling Mandalayn tytöstään (On the Road to Mandalay):
I am sick o' wastin' leather
on these gritty pavin'-stones,
An' the blasted English drizzle wakes the fever in my bones;
Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,
An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?
Beefy face an' grubby 'and -
Law! wot do they understand?
I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!
On the road to Mandalay...
An' the blasted English drizzle wakes the fever in my bones;
Tho' I walks with fifty 'ousemaids outer Chelsea to the Strand,
An' they talks a lot o' lovin', but wot do they understand?
Beefy face an' grubby 'and -
Law! wot do they understand?
I've a neater, sweeter maiden in a cleaner, greener land!
On the road to Mandalay...
Romantiikalla on syynsä ja eksoottisten naisten kultti ei
Euroopassa varmastikaan syntynyt tyhjästä. Rasisimia siitä on turha etsiä, sen
sijaan siitä taitaa löytyä kaipuuta siihen ikinaisellisuuteen, jonka
eurooppalaiset naiset olivat yhä suuremmassa määrin menettäneet mutta jonka yhä
saattaa löytää siinä vapaammassa ja paremmassa maailmassa, jossa mies saa yhä
olla mies:
Ship me somewheres east of
Suez, where the best is like the worst,
Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;
For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be
By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;
On the road to Mandalay,
Where the old Flotilla lay,
With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!
O the road to Mandalay,
Where the flyin'-fishes play,
An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay !
Where there aren't no Ten Commandments an' a man can raise a thirst;
For the temple-bells are callin', an' it's there that I would be
By the old Moulmein Pagoda, looking lazy at the sea;
On the road to Mandalay,
Where the old Flotilla lay,
With our sick beneath the awnings when we went to Mandalay!
O the road to Mandalay,
Where the flyin'-fishes play,
An' the dawn comes up like thunder outer China 'crost the Bay !
"Kyseessähän oli eurooppalaisten naisten ryöstäminen ja myyminen erämaasheikkien haaremeihin."
VastaaPoistaValkoisten orjien kaupalla taitaa olla pitkät traditiot eikä kyse varmaankaan ole ollut pelkästään naisista. Törmäsin muutama päivä sitten Thomas Sowellin lähettämään tviittiin, jossa hän toteaa:
"More whites were brought as slaves to North Africa than blacks brought as slaves to the United States or to the 13 colonies from which it was formed. White slaves were still being bought and sold in the Ottoman Empire, decades after blacks were freed in the United States."
Tiedoksi, että Sowell on merkittävä amerikkalainen taloustieteilijä ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka varmaankin oman rotutaustansa vuoksi usein puhuu juuri mustien amerikkalaisten yhteiskunnallisesta asemasta.
"Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten huumorintaju on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten mittaan suuresti muuttunut. Eivät nimittäin sotien edelliset suuret humoristitkaan tänään usein jaksa naurattaa. Loistavia poikkeuksia toki on."
VastaaPoistaNo esim. Pentti Haanpään jutut ovat yhä vieläkin, sopivasti kontekstualisoituina, ihan lystiä luettavaa. Ihmisen perusolemus kun ei noin ylisummaan juurikaan muutu, joten siihen kytkeytyvä taitava satiiri pitää pintansa varsin hyvin, ja avautuu sitä kautta muillekin kuin aikalaisille. Ainakin, jos osaa vähänkään lukea sillä silmällä.
Asia erikseen sitten, missä määrin huumorintaju voi joutua muista syistä tappiolle, ja esim. tämän paljon rummutetun poliittisen korrektisuuden vaikutuksia asiaan voi myös arvioida. Onhan nyt mm. Astrid Lindgrenkin joutunut vikomisen kohteeksi jo ihan viattomien satujensa takia. Joten saas nähdä, milloinka vaaditaan vaikkapa Veikko Huovisen Veitikan tai Rasvamaksan poistamista kunnallisten kirjastojen kokoelmista, tai vähintäänkin siirtämistä varastoon lukkojen taakse, pois turmelusta levittämästä. Sillä ainahan joku voi vaikkapa loukkaantua, ja sehän onkin jo vakava juttu, se...
-J.Edgar-
Myöskin länteen suuntautuva "valkoinen orjakauppa" oli hyvin suosittu erilaisten seikkailu- ja tosikertomusten 1800-luvun lopulta suunnilleen viime maailmansotaan saakka - siis suuren siirtolaisuuden aikoihin. Tietämättömiä neitokaisia värvättiin ulkomaille muka kunniallisiin töihin, mutta poloiset päätyivätkin suurkaupunkien porttoloihin raatamaan surkein työehdoin epäinhimillisten ihmistrokareiden, parittajien ja "emäntien" avuttomina uhreina. (Aiheeseen kuului tietenkin se seikka, että sekä Euroopan että Pohjois- ja Etelä-Amerikan prostituutio oli hyvin vahvasti juutalaisten hallinnassa.)
VastaaPoistaLänsimainen valkoinen orjakauppa ei suinkaan ole kadonutta historiaa, vaan edelleen kukoistaen rehottavaa rikollisuutta. Nigerialaiset katutytöt ovat ehkä alan tunnetuin ja näkyvin ilmenemä, kun taas tämän blogin teemaan kuuluvien valkoihoisten seksiorjien syntymäseuduista mainittakoon Balkanin takamaat ja Moldavia.
Suureen joukkoon luonnollisesti mahtuu myös tieten ja jopa tahtoen työhön tarttuneita, mutta vielä paljon enemmän raa'asti nenästävedettyjä.
Onpa sensuellin keväinen kirjoitus.
VastaaPoistaTaisivat nuo Pecos Billit, El Coyotet, Zorrot, Coltit, Coloradot, Pekka Lipposet ja Kalle Kustaa (Carl Gustaf) Korkin seikkailut koko lailla hurjapäisen rasistisia ja imperialistisia teoksia varsinkin Suomessa, jolta tyystin puuttuivat siirto- ja alusmaat. Ihmettelen syvästi, että meistä, jotka noita henkensä ravinnoksi runsain mitoin lukivat, kehittyi sentään näinkin kelvollisia kansalaisia. Eihän meistä kaikkia ole edes jalkapuussa istutettu.
VastaaPoistaVai kelvollisia kansalaisia? Mehän olemme kasvaneet rasisteiksi ja imperialisteiksi ja kapitalistisen riistojärjestelmän kasvateiksi jo siihen aikaan, kun sellainen ei ollut mitään vakavaa. Ei minun lapsuudessani varoitettu muusta kuin synnistä ja muusta hengellisestä pahasta.
VastaaPoistaMartti Larni (1909 – 1993) oli ensin Elanto-lehden päätoimittaja, asui Yhdysvalloissa useita vuosia. Sitten Me Kuluttajat lehden päätoimittaja. Taisi olla myöhemminkin Elanto-lehdessä? Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja 1964 – 67.
VastaaPoistaNäin Neljännen nikaman tv-näytelmänä joskus 1968 . Ihan hauska. Kirja julkaistiin 1959 tekijän tietämättä Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa. Kritiikki kohdistui näennäisesti Yhdysvaltoihin, mutta neuvostolukija kyllä ymmärsi teemat yleisinhimillisiksi. Ilmaistakseni asian noin diplomaattisesti.
Saman voi muuten sanoa neuvostoliittolaisesta tieteisnovellista Maxwellin yhtälöt. Sijoitettu Länsi-Saksaan, kuvasi tiedemiesten henkisen kapasiteetin väärinkäyttöä, oikeastaan riistoa laskentakeskuksessa.