Kauheat puhdistukset

Kauhea puhdistustyö

Seppo Aalto, Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918. Siltala 2018, 359 s.

Seppo Aalto on maamme etevimpiä vanhan historian tutkijoita ja monesta saattaa tuntua siltä, että hän nyt on mennyt kauas omalta alueeltaan.

Itse asiassa hän onkin ehkä mennyt sinne takaisin, sillä se Kymijoen tehdasyhdyskunta, jonka dramaattisia vaiheita hän kuvaa, on hänen kotiseutuaan.

Vuodesta 1918 näyttää jo kaikki sanotun moneen kertaan. Suurin osa 1960-luvun jälkeen julkaistusta kirjallisuudesta onkin vain alaviitteitä Jaakko Paavolaisen teoksiin. Varsinaisia sensaatioita ei ole enää vähään aikaan osannut odottaa, vaikka aikamme näyttääkin olevan poikkeuksellisen lahjakas sellaisia historiasta löytämään.

Silti Aallon teos on poikkeuksellisen onnistunut kokonaisuus ja ansaitsee hyvin osakseen saamansa suitsutuksen. Se on samaan aikaan sekä tiukasti konkreettisessa tapahtumahistoriassa pysyttelevä, että napakasti yleistävä tutkimus.

Ja yleistäminenhän on kaiken tieteellisyyteen pyrkivän ajattelun ensimmäinen vaatimus. Kavahtakaamme siis kaikkia niitä komeljanttareita, jotka hokevat ehtimiseen ”ei saa yleistää”. Joskus saa ja joskus ei ja juuri sen selvittäminen on muuan tärkeä tutkijan tehtävä.

Myös ainutkertaisia tapahtumakulkuja tutkivassa historiassa niiden sisältämän yleisemmän aineksen huomiointi on tärkeää. Vuoden 1918 osalta malliesimerkkejä ovat Risto Alapuron Vallankumous Suomessa ja Suomen synty paikallisena ilmiönä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alapuro ).

Alapuron teoksessa Huittinen edustaa laajemminkin agraari-Suomea ja Aallolla taas Kuusankoski teollisuus-Suomea.

Vuonna 1917 Venäjän valtio romahti ja jätti myös Suomen vaille väkivaltamonopolinsa takaamaa järjestystä.

Tyhjiöillä on tapana täyttyä ja, kuten olen joskus hieman provosoiden sanonut, tilaisuus tekee varkaan. Myös Suomessa syntyi kaksoisvaltatilanne eli maassa oli ennen pitkää kaksi kilpailevaa vallan käyttäjää, joiden välit saatiin selvitettyä vasta verellä ja raudalla.

Tämä onkin se tavallinen tarina vallankumouksissa, ei suinkaan se, että kurjuuden lisääntymistään lisääntyessä kurjalisto nousee viimein kapinaan.

Suomessa kapina koettiin ja selitettiin ennen muuta puolustukselliseksi. Näin oli asia myös Kuusankoskella, kuten Aalto toteaa. Itse asiassa siellä oli valtion valta ja yhtiön herruus syrjäytetty jo hyvän aikaa ennen vallankumouksen julistamista Helsingissä.

Kymijoen tehdasyhdyskunnan väki oli parhaasta päästä ammattitaitoista, oikeaa työväen aatelia, joka oli suhteellisen hyvinvoivaa ja osaavaa. Juuri siksi sille myös oli luontevaa ottaa valta käsiinsä.

Tehtaan johto ei kapinan aikoihin sekään edustanut mitään kapitalismin karikatyyrejä ja öykkäreitä, vaan etenkin tehtaan johtaja pyrki kuuntelemaan työväen vaatimuksia herkällä korvalla ja ymmärsi niiden oikeutuksen. Edes elintarvikepula ei ahdistellut näitä työläisiä pahasti, sillä yhtiön omat pellot auttoivat tilannetta.

Kuusankoskella ei kuitenkaan enää eletty patriarkaalista vaihetta vuonna 1918. Kovat lakkotaistelut olivat luoneet konfrontaation perinteen ja niissä oli ollut sekä menestystä että tappioita.

Aalto ei asiasta puhu, mutta lukijan mieleen hiipii joskus ajatus, että Euroopan, ellei maailman suurimman paperintuottajan työläisille oli syntynyt epärealistinen kuva omasta merkityksestään.

Kuten erinäiset ainekset nykyään haluavat ratkaista maailman ilmasto-ongelman pakottamalla ensin Suomen omaksumaan uudenlaisen taloudellisen järjestyksen, niin myös työläisille saattoi menestyksen huumassa tulla mieleen, että aivan uudenlainen hyvinvointi olisi vain yhden, viimeisen taiston takana. Niinhän laulussakin laulettiin.

Niin tai näin, ainakin osittain puolustukselliseksi koettu vallanotto toteutettiin myös Kuusankoskella. Aseet ja tuki asialle saatiin Venäjältä, mikä ei tarkoittanut sitä, että olisi vastustettu Suomen itsenäisyyttä. Kaiketi myös näkemykset sen mahdollisuuksista Venäjän helmassa olivat yhtä epärealistisia kuin koko muukin kapina.

Nykyään jo paljon kritisoitu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla esittää punaisen terrorin suunnitelmattomana, kaunan ja koston innoittamana väkivaltana.

Sellaisesta ei Kuusankoskella ollut kysymys. Tapettuja kertyi aika lailla, mutta satunnaisesti murhattuja joukkoon tuskin kuului. Väkivallalla oli oma, kiero logiikkansa, kuten kirjoittaja kuvaa. Osittain se toki oli sinänsäkin mieletöntä, kuten kauppaneuvos Björkenheimin teloitus.

Tekijän mukaan punainen terrori Kymenlaaksossa oli punakaartin johdon järjestämää, valikoivaa, paikallista, osin sattumanvaraista, mutta siltä puuttui kuitenkin summittaisuus. Varsin laajaksihan se paisui.

 Aluksi vallankumoukseen ei liittynyt lainkaan terroria, mitä O.V. Kuusinen tunnetusti myöhemmin koko Suomen osalta pahoitteli.

 Eri lähteistä syntyykin se kuva, että uskottiin vallankumouksen tarkoittavan lähinnä sitä, että jatketaan elämistä lähes vanhaan tapaan, mutta kivääri kädessä, varmemmaksi vakuudeksi.

Itse asiassa sota tuntuu olleen jonkinlainen yllätys punaiselle Suomelle. Eihän mitään suunnitelmaakaan ollut.

Pian kymenlaaksolaiset saivat joka tapauksessa lähteä Mäntyharjun suuntaan, jossa ei paljon aikaan saatu. Maineikkaista latvialaisista koostunut iskujoukkokin lähti pian tiehensä, raskaita tappioita kärsittyään.

Kun valkoinen valta saapui, suhtauduttiin asiaan usein aika rauhallisesti, eihän omallatunnolla koettu olevan mitään raskauttavaa.

Valkoisten kosto oli kuitenkin kaikkea kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta halveksivaa terroria. Kyseessä oli kollektiivinen rankaisu koko työväelle, joka oli haastanut ainoaksi oikeaksi koetun maailmajärjestyksen ja loukannut sitä verisesti.

Idealtaan tämä rankaisu muistutti roomalaisten ns. desimointia, jota oli jopa käytetty Varkaudessa niin sanotuissa Huruslahden arpajaisissa, joissa joka kymmenes mies ammuttiin.

Kosto oli epäilemättä täysin ylimitoitettu, ainakin useimmissa tapauksissa kohtuuton ja sitä paitsi laiton. Missä määrin se perustui ylijohdon tietoiseen politiikkaan, on kiistanalaista. Aalto osoittaa kyllä nimiä varsin korkealta taholta, mutta paikallistahan se tämäkin terrori lopulta oli. Ylhäältä annettuja ohjeita tulkittiin kovimmalla mahdollisella tavalla.

Aikanaan sitten annettiin teloituksille täyskielto ja jonkin ajan kuluttua vielä ankarampi kielto. Se ei kuitenkaan estänyt erinäisten kuolemanpartioiden toimintaa. Muuan teloitettava haettiin jopa vankileiriltä kahden miehen kuolemanpartion toimesta. Tässä tapauksessa asia saattoikin olla ajan oloissa perusteltu.

Punainen terrori oli Kymenlaaksossa ja Luumäellä hyvin laajaa. Peräti 223 valkoista ammuttiin. Kymintehtaalla, Kuusankoskella ja Voikkaalla näitä oli kuitenkin vain 27. Punaisia sen sijaan ammuttiin 277 eli suhde oli 1:10.

Minua on aina kiinnostanut se raakuuden ja väkivallan esille tunkeutumisen äkillisyys ja yllättävyys, joka on ominaista vuodella 1918. Esimerkiksi venäläiset olivat jo Kalevalan perusteella pitäneet suomalaisia poikkeuksellisen väkivallattomana kansana. Eiväthän suomalaiset koskaan olleet edes perustaneet valtioita ja tuskin siis sellaiseen kykenisivätkään.

Kun yhtäkkiä sitten saatiin kuulla, että samat suomalaiset olivat Viipurissa teloittaneet satoja venäläisiä pelkästään näiden kansallisuuden takia, ei käsitysten muuttuminen olisi voinut olla rajumpaa.

Vuoden 1918 raakuutta tuskin vielä selittävät ne vihapuheet ja kauna, joita työväenjärjestöjen agitaattoreiden viljelemä ”arkaainen viha” synnytti. Lauluissa ylistettiin ”kauheaa puhdistustyötä”, jollaista koko aiemmasta historiasta ei voitu löytää.

Valkoinen puolihan osasi myös tapaa ja sehän se vasta osasikin. Sitä paitsi verenhimo kohdistui siihen omaan kansaan, jonka ylistystä oli laulettu kansallisten suurmiesten toimesta jo parin sukupolven ajan.

Mikä ihmeen sota nyt ylipäätään oli tämä oman heimon aseettomien tappamiseen keskittyvä verilöyly? Mistä kohtaa Runebergin tai Topeliuksen teoksia sille olisi voitu löytää vertauskohtaa? Oliko moista muka ollut edes Turkin sodassa, jonka jotkut veteraanit saattoivat vielä muistaa?

Itse asiassa vuosi 1918 merkitsi syvää katkosta historiassa ja lienee nähtävä suurten muutoksen yleisessä kontekstissa. Kehitys oli jo muutaman vuosikymmenen ajan kulkenut eteenpäin -kuten asia koettiin- päätähuimaavaa vauhtia ja nyt oltiin myös Suomessa ainakin joissakin paikoin uuden maailman ja aivan uusien mahdollisuuksien edessä.

Mahdollisuuksista kurjin toteutui sitten vuonna 1918 Kymenlaaksossa. Tilaisuus ei tehnyt pelkästään varasta, vaan murhaajan. Sitä oli vaikea liittää ylevän ja maineikkaan vapaussodan yhteyteen. Kuten tekijä kertoo, Kymintehtaiden suojeluskunnan juhlissa ja julkaisuissa päätettiinkin sittemmin aina sotamuistelot toukokuun  3. päivään…