Onnellisuudessa ykkössija

Onnellisuuden mitta

Viimeiset ihmiset ovat keksineet onnen, sanoi aikoinaan Nietzsche ja piti tietenkin tätä keksintöä mitättömänä ja halveksittavana.

Mutta kyllä onnellisuus oli keksitty jo paljon aikaisemmin, joskin voidaan aina keskustella siitä, missä suhteessa maailman eri onnellisuudet muistuttavat toisiaan ja missä ei.

Aristotelinen käsitys onnellisuudesta tarkoittaa ihmisen tulemista sellaiseksi, kuin hän on eli hänessä piilevän potentiaalin todellistumista.

Onni on tämän näkemyksen mukaan viime kädessä hyvettä, onnellinen ihminen tekee hyviä tekoja ja näitä kahta asiaa tuskin edes voi erottaa toisistaan.

Aikakautemme todellinen filosofia on utilitarismi, joka näkee hyvänä ja tavoiteltavana sen, että mahdollisimman paljon hyvää annetaan mahdollisimman monelle.

Mutta mitä hyvää heille nimenomaan on annettava? Onko kyse yksinkertaisesti halujen maksimaalisesta tyydytyksestä eli siitä, että jokainen saa mahdollisimman paljon sitä, mitä haluaa?

Mutta haluavatko he oikeita asioita?

Mikäli ajatellaan, että ihmisen nimenomaan pitäisi tulla onnelliseksi, saattavat he halutakin vääriä asioita. Siinä tapauksessa herää kysymys, olisiko ihmiset pakotettava tulemaan onnellisiksi, tarvittaessa myös vastoin heidän tahtoaan.

Tämä kysymys ei ole oikeamielisillä henkilöillä herännyt vain Brexitin ja populististen liikkeiden yhteydessä. Se oli aivan keskeinen myös siihen aikaan, kun totalitaariset aatteet kilpailivat ihmisten sieluista maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeenkin.

Mutta tässä menemme jo pois itse asiasta eli siitä, mitä se onnellisuus oikein on.

Onnellisuutta on maassamme tutkittu jo kauan ja hartaasti. Tutkijat ovat tehneet sen yleisen johtopäätöksen, että onnellisuuteen suhteudutaan meillä vakavasti.

Kyseessä ei ole vain typerä haave loputtomasta rahan tulosta ja lokoisasta elämästä itse mitään yrittämättä.

Sen sijaan meillä ymmärretään hyvin terveyden ja hyvän elämän, ihmissuhteiden ja mielekkään työn arvo. Nehän ovat asioita, joita sanan varsinaisessa merkityksessä ei voi rahalla ostaa.

 Aristotelisessa mielessä onnellisuus, kuten sanottu, merkitsee ihmisen itsensä kehittämistä. Hyve on silloin oma palkintonsa, ei keino rahan ja vaikutusvallan hankkimiseksi.

Yhteiskunnallinen ulottuvuus on onnellisuuden kannalta myös aivan olennainen. Yhteiskunnan huolenpito yksilöstä on meillä kehittynyt laadullisesti aivan uudelle tasolle viime sotien jälkeen. Aineellinen kurjuus ja köyhyys, syrjäytyminen ja riisto ovat joko hävinneet tai muuttaneet muotoaan.

Köyhyyttä ja epätoivoa on yhä, inhimillistä arvokkuuttaan on monen mahdotonta toteuttaa mielekkäässä työssä ja sängyn pohjalla unohdettuna makaavan vanhuksen osa ei välttämättä ole kadehdittava, vaikka hänestä niin sanotusti huolta pidetäänkin.

Arvokas kuolema omaisten ympäröimänä jossakin Etelä-Sudanissa saattaa olla paljon onnellisempi tapahtuma kaikkine ylenpalttisen surun ilmauksineen kuin kymmeniä vuosia hengissä pidetyn vanhuksen yksinäinen menehtyminen ajanmukaisessa hoidossa.

Ja onhan meidän muistettava myös se, mitä viisas Solon sanoi kuningas Kroisokselle, joka luuli olevansa onnellinen: ”Ennen kuolemaansa ei ketään ole pidettävä onnellisena”. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kroisos ).

Mutta otetaan nyt sentään vakavasti se, mitä tämä World Happiness Report, erittäin arvovaltainen tutkimus on suomalaisten onnellisuudesta sanonut.

Vaikka on tietysti otettava huomioon, että onnellisuus voidaan käsittää monella toisestaan paljonkin poikkeavalla tavalla, ei ole syytä halveksia niiden hyvin merkittävien tutkijoiden päätymistä siihen ratkaisuun, että sitä on juuri nyt järkevintä mitata juuri niillä mittareilla, kuin he ovat tehneet.

Eivät ne mitään absoluuttisen totuuden ilmentymiä tietenkään ole ja mittauksia onkin tehty eri vuosina hieman eri näkökulmasta.

Se, että maamme on siitä huolimatta jälleen ykkönen, on joka tapauksessa merkittävää.

Tämän yleisen tuloksen valossa voimme jo asettaa omaan, suhteelliseen arvoonsa ne itseruoskinnan helmet, joita yhä uudelleen tuodaan esille: olemme muka maailman sairain kansa, negatiivisten tunteiden, pidätellyn aggression, itsemurhien ja epätoivon kotimaa ja niin edelleen.

Itseinhoa meillä kyllä näyttää esiintyvän ainakin tietyissä piireissä huomattavan paljon, mutta väitteitä ei tee totuudeksi se, että niissä vähätellään myönteisiä asioita, vaikka sitten mustamaalattaisiin enemmänkin.

Merkittävä tekijä tuossa meidän onnellisuudessamme on se, että meillä ollaan valmiita antamaan apua niille, jotka sitä tarvitsevat. Tämä edellyttää sosiaalista luottamusta ja ilmeisesti myös tiettyä sosiaalista homogeenisuutta. Näin on ainakin yleisellä tasolla havaittu.

Mikäli yhteiskunnassa sen sijaan syntyy yhä suurempia, jyrkästi toisistaan poikkeavia ryhmiä, on odotettavissa yleistä solidaarisuuden vähenemistä ja se tietää myös putoamista alaspäin onnellisuusasteikolla. Ja ne seuraukset ovat aivan todellisia ja tuskin suuremmalla rahallisella panostuksella autettavissa.

Alaspäin on tietenkin monta muutakin tietä. Mikäli yhteiskunnan taloudellinen perusta romahtaa, on odotettavissa ikävyyksiä muillakin tasoilla. Mikäli työttömyys kasvaa suuriin mittoihin ja mikäli meillekin syntyvät rikollisen alakulttuurin slummit, on se vakava isku yleisellekin onnellisuudelle.

World Happiness Report ottaa Yhdysvallat esille varoittavana esimerkkinä. Siinähän on maa, jonka talous kyllä on koko ajan kasvanut toisen maailmansodan jälkeen, mutta onnellisuus ei suinkaan ole seurannut samaa trendiä, vaan jopa vähentynyt.

Yhdysvalloista on kehittynyt addiktion yhteiskunta. Alkoholi, huumeet, ylensyöminen, pelaaminen (ja oliko nyt bloggaaminen?) ovat onnen korvikkeita, pakoa onnettomasta todellisuudesta keinotekoiseen euforiaan, paheisiin.

Ajatus siitä, että olemme ykkösenä maailman kansojen joukossa, kun onnellisuutta mitataan, on aika huikea. Venäjällä se oli heti tuoreeltaan useimpien tiedotusvälineiden aiheena.

Sivumennen sanoen, tällaiset positiiviset uutiset Suomesta ovatkin siellä sangen normaalia ainesta. Sitä sopii vain verrata siihen lähes monomaaniseen epäluuloisuuteen ja kaunaan, joka hallitsee meidän Venäjä-uutisointiamme.

Onnellisuus on tässäkin tapauksessa asia, joka on helppo menettää. Luulenpa, että se on vieläkin hauraampi omaisuus kuin se Pisa-menestys, jotka meillä taannoin ylpeiltiin.

Runoilija kehottaa niitä, joilla onni on, sen kätkemään. En tiedä, olisiko siihen juuri nimenomaan tässä maassa enää mitään tarvetta.

Meillä ei kuulu asiaan vakuuttaa onnellisuutta suu hammastahnahymyssä ja tuskin tällaiseen kannattaa pyrkiäkään. Todellinen onnellisuus kun ei edes ole asia, jolla voisi kerskua. Ei se ole mitään kauppatavaraa. Ja kannattaa sitä Kroisoksenkin kohtaloa aina miettiä.

Meillähän ei ole varsinaisia polttorovioita, mutta kyllä ihminen yhäkin voi palaa kuoliaaksi ja mikäli ei pala, joutua yhtä kurjan kohtalon uhriksi. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kroisos ).