Helsinki on muutoksen kärjessä

Mielikuvillakin on nyt velvollisuuksia

Nasima Razmyar kertoo hesarin haastattelussa, että on pysäyttävää ajatella, miten erilaiselta Helsinki näytti vielä viisitoista vuotta sitten.

Niin on minustakin.

Ja jatkoa seuraa. Vuonna 2035 eli reilun viidentoista vuoden kuluttua joka neljäs helsinkiläinen on vieraskielinen. Kouluissa tämä tarkoittaa sitä, että peräti joka kolmannen äidinkieli on muu kuin Suomi.

Niinpä SDP:n kerrotaan vaativan asenteenmuutosta monelta. ”Kiharapäinen, tummatukkainen tyttö on yhtä lailla suomalainen kuin se Elovena-tyttö”, sanoo Razmyar. ”Suomalaisuuteen liittyvien mielikuvien on muututtava.”

Tähän voi kyllä sanoa, että ei sitä kiharapäisyyttä ja tummatukkaisuutta ole koskaan pidetty suomalaisuudesta pois sulkemisen kriteerinä.

Mutta jos tuo kiharapää ei ole omaksunut suomalaisuuden keskeisiä ainesosia, eli kieltä ja kulttuuria, niin mikä ihmeen suomalainen hän silloin olisi? Mikäli hän vielä pyrkii erottautumaan kantaväestöstä kantamalla jonkin toisuskoisiin vihamielisesti suhtautuvan uskonnollisen liikkeen symboleja, on selvää, ettei hän haluakaan olla suomalainen, vaan jotakin muuta.

Tähän voidaan huomauttaa, että multikulturalismi tarkoittaa juuri sitä, ettei kansallisuutta määritellä valtaväestön kielen ja kulttuurin mukaan, vaan pidetään maan kaikkia kieliä ja kaikkia tai ainakin melkein kaikkia alakulttuureita yhtä suuressa arvossa.

Tämän mukaisesti sitten jokaiselle taataan omat kulttuuriset oikeutensa, joita ovat palvelut ja koulutus omalla kielellä ja jopa niin sanottu positiivinen syrjintä eli siis syrjinnän kohdistuminen kantaväestöön silloin, kun vastakkain ovat valtaväestön ja alakulttuurin edustajat.

Ikävä kyllä, multikulturalismi on ideologia, joka ei toimi, kuten Euroopassa on jo parin vuosikymmenen mittaan yhä uudelleen saatu todeta. Itse asiassa tämän päivän hesarin jutussa haastatellutkin näyttävät asian ymmärtävän, koska pitävät tuota erittäin nopean vieraskielistymisen trendiä haasteena.

Me tarvitsemme tässä maassa huippuosaajia, joiden on voitava tulla maahan myös sen ulkopuolelta. Niinpä täällä on oltava saatavilla englanninkielistä varhaiskasvatusta ja koulutusta ja sitähän täällä on jo sukupolvien ajan ollutkin.

Lisäksi noita palveluja on ja on ollut ainakin venäjäksi, ranskaksi ja saksaksi, siltä varalta, että joku ulkomaalainen sattuisi tarvitsemaan noitakin kieliä. Lienee niitä muillakin kielillä.

Tietenkin tällaisia valmiuksia on myös oltava kysynnän vaatimassa suhteessa ja sikäli kuin huippuosaajat ovat kysymyksessä, asia koskee useinkin väliaikaista tarvetta.

Mitä täällä vakituisesti asuviin suomalaisiin, kiharatukkaisiin ja muihin taas tulee, on heidän opeteltava suomea, mikäli tänne jäävät. Tämä on välttämätöntä, mikäli aiotaan todella tulla suomalaisiksi. Asia ei kaivanne erityisiä perusteluja normaalijärkisille.

Mutta ongelmahan meillä on ja se sen kuin kasvaa. Se liittyy tuon uuden siirtolaisuuden suureen määrään ja keskittymiseen. Mikäli syntyy kielellisiä ja kulttuurisia ghettoja, ne saattavat säilyä valtakulttuurista irrallisina satoja vuosia, kuten historia osoittaa. Aivan pienet vähemmistöt taas eivät edes periaatteessa voi erota omiksi enklaaveikseen.

Jos ja kun tähän eroamiseen ja erottautumiseen valtaväestöstä liittyy niin sanottuja yhteneväisiä, päällekkäisiä jakoja eli vaikkapa vajaa koulutus, huono kielitaito ja köyhyys, tulevat niiden seuraksi pian rikollisuus, huumeet, radikalismi ja valtion kustannuksella eläminen, kuten kaikkialla muuallakin ghettojen maailmassa.

Ikävintä on, että ghettojen suojassa säilyy myös primitiivinen kulttuuri, joka ilmenee väkivaltaisena laillisen oikeusjärjestyksen halveksimisena.

Razmyar kehottaa kouluttamaan kaupungin työntekijöitä ns. kunniaväkivallan tunnistamiseen, mikä lienee hyvä asia, mutta sen hyvyys on vain siinä, että sekin on parempi kaikkein huonointa vaihtoehtoa. Olisi naiivia kuvitella, että asia sillä häviää.

Daniel Sazonov taas katsoo, että tarvitaan paljon ns. positiivisen erityiskohtelun määrärahoja, mikä sekin lienee pahinta vaihtoehtoa parempi asia. Myös kotihoidon tukea maahanmuuttajille olisi leikattava, sillä tämähän saattaa kohtalokkaasti jarruttaa uusien kansalaisten kykyä integroitua uuteen kulttuuriin.

Tähän voisi lisätä, että tuen määrää olisi myös kaikilta tässäkin maassa vähennettävä heti, kun lisääntyminen ylittää normaalin kolmen hengen määrän. Eihän lasten tehtailu voi olla pohjoismaisessa hyvin vointivaltiossa ammattina enempää kuin kerjuukaan. Ei niistä ole syytä sellaisia kehittää.

Jussi Halla-aho taas katsoo, että muuttoliikettä Helsinkiin olisi rajoitettava ja jaettava asuntojakin ensisijaisesti niille, joilla on kaupungissa työpaikka.

Tämä on tietenkin normaalia tervettä järkeä samoin kuin se, ettei tulkkipalveluita pidä järjestää ihmisille. jotka ovat jo vuosia asuneet maassa.

On liikaa pyydetty, mikäli kanta-asukkaiden pitäisi sopeutua tulijoiden vaatimuksiin eikä päin vastoin.

Mutta noita vaatimuksiahan riittää ja siihenhän meidän sosiaaliturvajärjestelmämme takana oleva filosofia suorastaan yllyttää. Tyhmähän se on, joka ei pyydä, kun tietää, että aina annetaan.

Sivumennen sanoen, oikeus saada yhteiskunnan kustannuksella opetusta myös äidinkielessä ei näytä kaikille riittävän, vaikka kyseessä on kansainvälisesti varsin harvinainen oikeus. Nykyinen vieraan aineksen palvelemisen ylenpalttisuus sen sijaan saattaa synnyttää aivan villejä ajatuksia.

Huomasin erään venäläisen pikku yliopiston lehdessä (Научный поиск, Ivanovon yliopiston Šujan toimipiste) artikkelin, jossa ”analysoitiin” Suomen russofobiaa, jonka olemassaolo todetaan sillä perusteella, että meillä ei venäjä kuulu virallisiin, eli kansalliskieliin, vaikka venäjänkielinen vähemmistö on maassamme suurin.

No, suurinhan se vielä toistaiseksi on, mutta ei kovinkaan kauan, mikäli ennusteet pitävät paikkansa. Siitäpäs syntyisikin hauska soppa, kun meillä olisi virallisina kielenä suomen, ruotsin ja saamen lisäksi vielä venäjä, arabia, suahili ja vielä pari muuta.

Kiinaa, vietnamia tai nepalia eivät maamme näitä kieliä puhuvat vähemmistöt koskaan ole vaatineet virallisiksi ja ovat muutenkin keskittyneet tekemään töitä ja opetelleet maan tavat sen sijaan, että vaatisivat uutta ympäristöään muuttumaan entisen kotimaansa kaltaiseksi.

Mitäpä sanoakaan, haasteita meillä riittää, eikä kannata sanoa, ettei kukaan varoittanut. Niiden kohtaamisessa voisi auttaa Yhdysvaltojen esimerkki. Siellä maahanmuuttajat ovat aina oppineet itse pärjäämään, niiden joukossa jopa työtä ja vieraita uskontoja halveksivat kansanryhmät, saatuaan havaita, ettei toimeen voi tulla muuten kuin itse sopeutumalla ympäristöönsä ja sen ehtoihin.

Ei se asia ole tukan väristä eikä kiharaisuudesta ollut kiinni. Ongelmia saavat aikaan ne hyväuskoiset hölmöt, jotka kohtelevat maahanmuuttajia lapsina, joita on palveltava kehdosta hautaan. Ymmärrän, että siitä tulee hyvä mieli, mutta huonoja sen seuraukset silti ovat.