lauantai 22. helmikuuta 2020

Sukupolven takaa


Itsenäisen Suomen ensimmäinen nuorisosukupolvi

Matti Kuusi, Möykkyjä ja neulasia, Art House 1989, 205 s.

Matti Kuusi, myöhempi akateemikko, kuului itsenäisen Suomen ensimmäiseen nuorisosukupolveen, kuten hän itse toteaa.
Sen nuorison osaksi tuli aika karu kohtalo. Kuusen kanssa samana vuonna -1914- syntyneistä menehtyi sotavuosina 17 prosenttia. Vielä huonommin kävi vuoden 1917 ikäluokalle, josta tuoni korjasi 19,7 prosenttia ei joka viidennen miehen. Sukupuolten tasa-arvoa ei kukaan tainnut tässä asiassa kaivata.
Vaikka sotaa kävivät toki nuoret miehet, kuten nykyään aina korostetaan ei se kato kaikkein suurin ollut kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Vuoden 1924 syntyneistä poikalapsista kuoli sodan aikana ”vain”9,8 prosenttia. Vuonna 1896 syntyneilläkin luku oli 11,8.
No, tämä mainittakoon vain siksi, ettei totuus unohtuisi noita sotaelokuvia katsoessa. Luvut esitetään tässä kirjassa.
Kuusi ei suinkaan osaansa ruikuta, vaikka iso osa nuoruutta kului rintamalla. Ei hän myöskään suuresti valita veteraanien osakseen saamaa arvostusta. Muussa suhteessa veteraanien asiassa olisi kyllä parantamisen varaa.
Erityisen polttavana kirjoittaja näkee kirjassaan joka tapauksessa maailman ympäristöongelmat, vaikka onhan sitä muutakin huolestumisen aihetta: väestöräjähdys, hallitsematon tieteellis-tekninen kehitys, asevarustelu, idän ja lännen, pohjoisen ja etelän jyrkkenevä vastakohtaisuus, maailmantalouden kriisi…
Ja leikin loppuna uhkaa katastrofien katastrofi: biosfäärin tuhoutuminen.
Vihreä vaihtoehto erottui Kuusen mielestä tuolloin ainoana turtuneen aatepolitiikan väriläikkänä. Tosin silläkään ei näköjään, Pentti Linkolaa lukuun ottamatta, ollut varaa älylliseen rehellisyyteen: sen kuvailuun, miten vuoden 2020 kymmenen miljardia ihmistä kerran eläisivät vihreäin realiteettien maailmassa.
No, mitäpä sanoakaan, nythän tuo vuosi on koittanut. Katastrofi näyttää jo alkaneen, mutta tuota rohkeutta on entistäkin vähemmän eikä ole merkkejä tilanteen muuttumisesta. EU:n Afrikka-komissaarikin näyttää vain tyytyvän hehkuttamaan sitä, miten suurin potentiaali on Afrikan nousevassa nuorisossa -siis myönteisessä mielessä.
Kuusen kirjoittaessa tekstiään ajankohtainen katastrofi olivat happamat sateet, jotka näyttivät jo miltei tuhonneen Saksan metsät ja tekevän pian saman meilläkin.
Tästä Kuusi oli aidosti kauhuissaan eikä hän ainoa ollut. Onneksi nämä pelot eivät toteutuneet. Miten katastrofi vältettiin, olisi kiinnostavaa kuulla. Lieneehän asiaa tutkittu paljonkin. Ilmeistä on, että analyysit ja ennusteet menivät ainakin aikoinaan pahasti pieleen.
Kuusen mietelmät, joita tähän kirjaan on koottu, ovat peräisin erilaisista lähteistä, mikä osaltaan on vaikuttanut niiden saamaan muotoon ja sisältöönkin. Erinomaista on, että mukaan on kelpuutettu myös 1930-luvun tekstejä. Tuolloinhan Kuusi oli merkittävä AKS-aktivisti, joka kirjoitteli myös iskeviä runoja.
Enimmäkseen joka tapauksessa aiheet ovat kansallisia, joskin mukana on myös kansainvälinen perspektiivi, mikä vertailevan kansanrunouden tutkijalle ilman muuta kuuluukin.
Mitä on esimerkiksi suomalainen sisu ja kuka ja milloin aloitti sanan käyttämisen? Mikä merkitys oli urheilulla ja suomen tavattomalla kansainvälisellä menestyksellä koko kansakunnalle ja vaikkapa sodillemme ja kansakunnan eheytymiselle?
Mistä nykyinen surkea kansainvälinen urheilumenestys johtuu ja onko se oire jostakin syvemmästä? Ja onko koko itse koko urheilu sinänsä paljon minkään arvoista?
Vuonna 1984 Kuusi kirjoitti nasevasti: Kaikista taiteen, urheilun ja muun huijauksen lajeista sirkus on ylivoimaisesti vanhin, rehellisin ja terveellisin…
Siitä huolimatta kiinnostus tuota huijauksen lajia kohtaan ei vain näytä ottavan kirjoittajalla laantuakseen. Oli se Suomen kansainvälinen menestys vaan aikoinaan niin kova juttu. Vielähän minäkin sain katsella sen viimeisiä aikoja 1950-luvulla ja hiukan myöhemminkin. Nythän koko tuo skene on lähinnä säälittävä.
Ikuisia ajatuksia sisältyy etenkin kirjan jälkiosaan, jossa on tällainenkin yhä ajankohtainen ajatelma: Varmin tapa tehdä mielipide vihatuksi on estää sen julkinen arvostelu. Se on vuodelta 1947.
Kuusi otti usein reippaasti kantaa ajankohtaisiin asioihin eikä suinkaan lähtenyt siitä, että se, mitä maailmassa nyt on, ei tarvitse kritiikkiä. Yhtä vieras hänelle oli ajatus, että myös kaikki se, mikä toimii, on ehdottomasti mietittävä uusiksi ja muutettava alusta loppuun.
Aikakauden taide ja kirjallisuus herätti hänessä usein epäluuloja. Tuntemattoman sotilaan arvon hän näyttää heti huomanneen, mutta se onkin asia erikseen.
Siteeraan tässä erästä hänen runoaan, joka ei näytä sattuneen mukaan tähän kirjaan:

Yksi on meissä sentään ero,
minä ja veljeni, freudisti-nero
Sinä tunkioos menet nuuskivin kärsin,
minä taas tunkiostani -kärsin

Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, miten Suomen Akatemia milteipä yksimielisesti allekirjoitti vuonna 1989 vetoomuksen, jossa kiirehdittiin yhteisiä toimia ilmakehän, veden, maaperän, metsien ja kaiken elollisen suojelemiseksi ja väitettiin, että ihmislajin oma toiminta on yksi kriisin perussyistä.
Välinpitämättömyyteen tai tappiomielialaan ei nyt ollut varaa. Oli tehtävä kaikki voitava, että tulevat sukupolvet voisivat ajatella meitä ilman katkeruutta, lausuivat akateemikot.
No, nythän tuosta on juuri yhden sukupolven mittainen ajanjakso vierähtänyt. Onpa sen kuluessa saatu aivan valtavasti aikaan myös ympäristönsuojelun alalla eikä väestökään ole ihan sentään tuonne kymmeneen miljardiin kasvanut.
Mutta sinne se on kasvamassa ja sen ohikin. Miten tulevat sukupolvet suhtautuvat meihin, jos emme edes uskalla asettaa itsellemme sitä kysymystä, mitä tuolle kaikkein suurimmalle ongelmalle olisi tehtävä saati että tehtäisiin jotakin?
Niin tai näin. Vuonna 1989 Kuusi päätti kirjansa merkittävään aforismiin: Ihmislajin viimeinen näytös, kestipä se vuosikymmeniä tai vuosisatoja, tulee olemaan kokemisen arvoinen.
Näin minäkin uskon. Eihän noita tulevan, mielenkiintoisen aikakauden sukupolvia välttämättä kateeksi käy, mutta ei se itsenäisen Suomen ensimmäisen nuorisosukupolvenkaan taival niin helppo ollut.

17 kommenttia:

  1. Helppoahan se ei koskaan ole, mitä nyt suurten ikäluokkien lapset ovat syntyneet lähtökohdiltaan Suomeen lähes kultalusikka suussa jokainen. Toisaalta heillä eli meillä on järkyttävän suuri vastuu tehdä tarvittavat toimet ettei tulevilla sukupolvilla menisi suorastaan mahdottomaksi.

    VastaaPoista
  2. "ei se kato kaikkein suurin ollut kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Vuoden 1924 syntyneistä poikalapsista kuoli sodan aikana ”vain”9,8 prosenttia."

    Voisiko logiikka olla siinä, että tuo ikäluokka ei "ehtinyt" olla niin kauan? Voisin kuvitella, että kato olisi suurin ikäluokassa, joka juuri ehti reserviin 1939 ja oli 1944-45 taistelukunnossa, oliskohan 1921-23 syntyneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta maar se vaikutti. Talvisodassa eniten kärsi vuoden 1916 ikäluokka (7,1) kaiken kaikkiaan suurimmat luvut olivat ikäluokilla 1914-1921 (17,0 - 17,4). Korkein siis tuo 1917 syntyneet (19,7) ja toiseksi korkein 1916 syntyneet (19,1).

      Poista
    2. Siellähän eivät siis olleet vain kutsuntaikäiset.

      Poista
    3. Olihan kuolleisuuteen monia syitä. Jukka Kemppisen vanhassa blogissa yksi: kaupunkikuntien kuolleissuus oli matalampi kun nämä palvelivat enemmän tykistössä tms kun taas maalaiskuntien perusjalkaväkimiehet olivat tiukilla. Nurmon hautausmaa herättää syviä ajatuksia.

      Sotilaan ikäkin on mielenkiintoinen tekijä: oliko nuorilla enemmän varomattomuutta (Hauhia-efekti) ja pantiiko näitä helpommin hyväkuntoisena pahoihin paikkoihin ja kestivätkö vanhemmat miehet huonommin kovia oloja tullen väseneiksi ja varomattomiksi.

      Poista
  3. "Mistä nykyinen surkea kansainvälinen urheilumenestys johtuu ja onko se oire jostakin syvemmästä?"

    Tämä on kysymys, jota soisin jossain myöhemmässä blogissa pohdittavan. Itse näen sen nimittäin oireena jostain syvemmästä. Samaa ilmiötä edustaa, että kolmasosa nuorisosta ei suorita asevelvollisuus yhteisasumisineen "ahistaa".

    Toisin näin kyllä niinkin, että kun Suomi ei pärjännyt esim Ruotsille jääkiekossa tai jalkapallossa, saattoiko sama - paljon kohtalokaammalla tavalla - tapahtua jonkin suuren suomalais-ruotsalaisen yrityksen neuvottelukabineteissa. 

    VastaaPoista
  4. Ihmislajin viimeinen näytös, kestipä se vuosikymmeniä tai vuosisatoja.

    Itse toivon mielummin vuosisatoja. Pelkään kuitenkin, ettei ihmiskunnalla ole kanttia puuttua sen paremmin väestö- kuin ilmastokysymykseenkään. Viimeksi pessimismi sai vahvistusta eilisestä Hesarista: lyhyet vaalikauden mittaiset näpertelyt kävivät kipeiden ratkaisujen edelle, kun kerran hallitus vannoo haluavansa tehdä merkittäviä ilmastoratkaisuja.

    Ehkä elämänasenteeksi pitäisi ottaa "kun mä kuollut oon, tuli maan peittäköön".

    VastaaPoista
  5. Siihen "miten katastrofi vältettiin", löytää vastauksen esim. professori Jarkko Hantulan blogi-kirjoituksesta vuodelta 2014:

    " Ristiriita Suomen ja etenkin Lapin alhaisten saastepitoisuuksien ja metsäkuolemien välillä selitettiin pois Suomen karulla ilmastolla, jonka seurauksena maamme mäntyjen sanottiin olevan äärimmäisen herkkiä ilmansaasteille. Tähän kuvaan sopi erinomaisesti pahimpien tuhojen löytyminen pohjoisesta Sallan Rikkilehdosta, venäläisen teollisuuskaupunki Montsegorskin läheltä.

    Toki Suomessa oli tutkijoita, kuten Timo Kurkela, jotka ymmärsivät että ilmiön taustalla olivat poikkeuksellisen sateiset kesät ja niiden villitsemä surmakkasieni. Media ei kuitenkaan halunnut kuunnella heidän tylsää selitystään 1980-luvun mäntytuhojen taustalla, vaan piti viimeiseen asti kiinni saasteteoriasta.

    Niinpä 1980-luvun ruskeiden mäntyjen aiheuttajaksi hyväksyttiin vasta kymmenien miljoonien markkojen tutkimushankkeen tulosten pohjalta surmakan aiheuttama versosurma (silloin myös versosyöpänä tunnettu); ratkaisevia todisteita tästä esittelivät rovaniemeläinen Risto Jalkanen ja hänen oppilaansa Juha Kaitera. Sekä tietenkin itse mäntymetsät, jotka hankkeen valmistuessa olivat jo karistaneet ikävän sienen niskoiltaan ja kasvoivat taas yhtä vihreinä kuten aina ennenkin. "

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan senkin väitteen, ettäsatelliittikuvien mukaan Suomen puolella oli aivan toisennäköistä kuin raja takana. Selityksenä tehoporotalous: liian suuri poromäärä söi jäkälän meillä tarkkaan ja vahingoitti vielä puiden juuriakin.

      Poista
    2. Kävin 1990-luvulla Kevon tutkimusasemalla, jossa tutkittiin happaman sateen vaikutusta mäntyjen kasvuun. Yksi koeala ei saanut mitään erityistä, toinen sai lievästi hapanta vettä ja kolmas kunnolla hapanta. Arvaatte varmaan, että kolmas kasvoi parhaiten. Pikaselitys oli, että happamuus irrotti köyhästä hiekkamaasta ravinteita paremmin. Sellaisia happosade-efektejä!

      Poista
  6. Hieman syntyvyydestä ja pakolaisuudesta:

    https://www.youtube.com/watch?v=LPjzfGChGlE

    VastaaPoista
  7. Itselleni on jostain jäänyt käsitys että suurimmat sosiaaliset erot ikäluokkien sisällä olisivat nimenomaan ns. suurilla ikäluokilla. Jossain vaiheessa juuri nämä ikäluokat joutuivat jonkun seuraajansa hampaisiin leimmattuina nimenomaan "kultalusikka suussa syntyneiksi" ja "lastensa hyvinvoinnin edellytykset syöneiksi" porsastelijoiksi.

    Itse en ole elämässäni kokenut oikein yhtäkään turvallista päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyse oli kai siitä, että merkittävä osa koki massayliopiston myötä merkittävän luokkaretken ja lisäksi tuo ikäluokka dominoi Suomea pitkään. Osa ei menestynyt. Siitä suuret erot. Sitä ennen syntyperä ja peritty varallisuus loi pienen, stabiilin eliitin.

      Poista
  8. Helppoa tai ei, täällä saa opetella elämään ilman kunnon kulttuuria. Helppoa täällä on täyttää tarpeensa, mutta silti yksittäisen ihmisen vaatimukset elämälle ovat aika kovia. Nimittäin ne ovat lähinnä vain aineellisia, tai sitten kaikki ns. henkinenkin työkin kulkee kohti aineellisia tavoitteita. Tarkoitan rahaa ja sen sellaista autoa, mitä ties naista ja venettä. Kaikkea ja mahdollista kun pitäisi jokaisen mielestä saavuttaa. Toista on yhteiset kokemukset, jotka ennen loistivat kunniassaan, ei enää. Tosiaan varusmiespalvelus on nykyään helpompi, mutta harvempi sen suorittaa. Aikuistumisriittinä sekin on varmaan taantunut merkittävyydessään, mutta on kyllä paikallaan. Enää ei puhuta, että siellä pojista tehtäisiin miehiä. Itseasiassa tässä joskus lähivuosina kävin intin, ja sielläkin poikia puhuteltiin ”miehinä”, koska korrekti kielenkäyttö. Hauska sitten kuulla, kun sotien aikana sotilaita saatettiin kuitenkin kutsua ”pojiksi”. Eikä koskaan vedetty leukaa, minun aikana lopetettiin pinkan tekeminenkin ja kuri hölleni.

    Ei tässä kannata kuitenkaan aikaisemmin syntyneitten toisiaan kirota, jos maailma on mennyt mullin mallin. Ehkä on joskus jo kauan sitten herraonni kääntynyt, ja sitä ei ole huomattu. No nyt sen moni tajuaa. Minun näkökulmastani aikaisemmat sukupolvet ovat vähän samaan tapaan menneet sekaisin kaikesta uudesta elektroniikasta ja tekniikasta, niin kuin nykynuoriso on mennyt nykyään tietokoneista. Pahoittelen, että meidän aikanamme on kuitenkin menty sekaisin vielä enemmän, ja meille koneet ja laitteet ovat lähes herroja jo. Elämä menee ohitse kännykän ääressä, jotkut vie sen suihkuunkin tai saunaan mukanaan, vessaan, avantoon. Elämän tahdotaan olevan ikuinen huvikierros syntymän ja kuoleman välissä, siitä tosin seuraa ettei enään synnytä, kuollaan vaan. Ensin henkisesti, sitten fyysisesti.

    Liikakansoitus, mitä sille nyt voisi tehdä, suomalaiset tuntuvat jo olevan ainakin eturintamassa asian suhteen. Siihenhän moni asia kiteytyy, roskista, saasteista ilmastonmuutokseen, ilmanlaatuun. Jos ei ihminen ratkaise liikakansoitusta, niin sitten äiti maa. Tästä voi olla kohtalaisen varma.

    VastaaPoista
  9. Noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Kun tuon oikein ymmärtää, niin löytää selityksen Suomen urheilun alasajolle. Esimerkiksi Ruotsia on aina hehkutettu tasa-arvon mallimaana, mutta kuningaskuntana sillä on hovietiketti ikään kuin sisään rakennettuna kulttuuriin. Sama koskee kaikkia muitakin kuningaskuntia, entisiä tai nykyisiä. Ruotsi on silleen tasa-arvoisempi, kuin esimerkiksi Englanti, että tavallinenkin svenssoni, tietää olevansa etuoikeutettu, vaikka osa maanmiehistä on tietysti vielä etuoikeutetumpia, mutta kun vertaa maailman enemmistöön, niin hyvin pyyhkii. Näinhän on itseasiassa Suomessakin, mutta täällä paremmuus ei ole koskaan imeytynyt kansalliseen kulttuuriin. Tarve olisi, salit olivat täynnään, kun Jordan Peterson piipahti täällä, vaikka siitäpä ei paljon meuhkattu valtamediassa. Feministinen versio Jantenlaista ei nitistä vain huippuja, vaan saastuttaa miehisen elinpiirin, niin ettei se riitä ravitsemaan tarpeellisia testoteronivarastoja. Soijalla ja pitsalla, ei voiteta miesten lajeissa,
    Pojat! Miehinen aateluus velvoittaa. Pää pystyyn ja hartiat taakse. Se takaa pillusaatavuuden ja muutakin mukavaa,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sota-aikana sentään yksi suomalainen vastasi kymmentä naapurimaalaista, mutta rähmälläänolovuodet pyyhkivät senkin paremmuuden pois. Taistolaiset, puhumattakaan heidän jälkeläisistään, ovat putsanneet loputkin miehisen itsetunnon rippeet, niin ettei suomalainen mies vastaa edes yhtä hottentottia.

      Poista
    2. Sangria maistuu? Cin cin ja kippis!

      Poista

Kirjoita nimellä.