keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Suomalaisia perustyyppejä

Karikatyyrien galleria

Matti Kuusi, Kansanhuumorin kuka kukin on. 1001 kaskua -1001 muotokuvaa. Otava 1979, 412 s.

Kansanrunoustieteen professori Matti Kuusi tunnettiin innovatiivisesta suhtautumisestaan alaansa –folkloristiikkaan. Kaikenlainen perinne kiinnosti häntä, mukaan lukien afrikkalaiset sananparret, joita oli hyvä verrata eurooppalaisiin.
Kaskut ovat oma kansanperinteen lajinsa ja kuten muukin perinne, se muodostuu hyvin amorfisesta aineistosta. Siinä on loputtomasti lainoja ja kerroksia, monet tietyn henkilön nimiin pannut asiat saattavat itse asiassa olla ikivanhoja, maailmaa kiertäneitä teemoja –mutta ovathan ne saattaneet toistuakin ja tulla keksityiksi uudelleen.
Totalitaarisen (siis sellaiseksi totisella yrityksellä pyrkineen) Neuvostoliiton sisällä kasvoi ja kukoisti valtava anekdoottien puutarha, jota kukaan ei kyennyt kitkemään (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tshapai ). Se sai ravintonsa kielloista, kuten unet Freudin mukaan ovat alitajunnan vapaapäivä. Johdattamalla kuulijan poliittisesti epäkorrektin johtopäätöksen äärelle vitsi johtaa vapauttavaan nauruun.
Tosin tällainen henkinen vapautus saattoi tiettyinä aikoina johtaa piikkilankojen taa, ellei pahempaankin. Silti sitä vain harjoitettiin.
Suomalaisella huumorilla ei kai ole koskaan ollut ihan yhtä herkulesmainen tehtävä hoidettavanaan. Silti epäilen, että monet kuuluisat vitsit, jotka jälkikäteen eivät naurata, ovat joskus sisältäneet jotakin sellaista erittäin epäkorrektia, jota nyt emme oikein ymmärrä. Vitsien perusaineistoa ovat aina olleet ns. alapäävitsit, joissa tämä kielletyn eli sopimattoman paljastaminen näyttelee keskeistä osaa.
Matti Kuusen tässä valikoima aineisto on erilaista. Yhtään todella härskiä alapäävitsiä ei ole mukana. Sen sijaan hallitsevat anekdootit eli kaskut, joilla on nimeltä tunnettu päähenkilö. Useinhan itse vitsi edustaa kansainvälistä ainesta ja on Suomessakin pantu usean henkilön nimiin.
Mutta eihän tärkeää ole, onko se totta, vaan oleellista on, että juuri näin tämä tai tuo tyyppi olisi voinut sanoa. Lähestymistapa on siis vähän niin kuin Plutarkhoksen historiassa, jossa kirjoittaja laati henkilöilleen puheita, jollaisia näiden olisi ainakin pitänyt tietyssä tilanteessa pitää.
Minua on aina kiinnostanut Kuusen tapa erotella toisistaan eri heimojemme huumoria. Savolainen huumori aukeaa heti sen adepteille, mutta jos sitä tarjoaa jossakin Pohjanmaalla, saa varautua kyräileviin ja jopa pahaa ennustaviin katseisiin.
Hämäläinen huumori taas muistuttaa brittiläistä kuivalla tyylillään, joka ohimennen ja vakavalla naamalla saattaa pistää maailman mullin mallin. Muistelen Leo Jokelan olleen tämän lajin erityinen taituri.
Myös tässä valikoimassa heimot tulevat esille. Vanha vertaileva kasku kertoo neljän kirkonkorjaajan totuuden hetkestä eli siitä, mitä tapahtuu, kun ote heltiää ja lähdetään putoamaan.
Karjalainen huutaa: Nyt mie mään, pojat! Savolainen tokaisee, ettei tämä putoaminen mittään, mutta äkkipysäys voi olla toista. Hämäläinen taas tuumaa: Oliskoo jo mennä? Pohjalainen sen sijaan iskee puukkonsa kattoon ja sanoo: Meillä lähretähän, koska itse tahrotahan!
Siinähän sitä on parilla vedolla kuvailtu kokonainen kansanheimo kulttuureineen, vähän niin kuin Spengler kuittaa jokin muinaisen aikakauden parilla rivillä. Mutta kiteytys saattaa olla sattuva tai sitten ei. Tässä valikoimassakin tulee kyllä esiin, missä päin Suomea milloinkin liikutaan.
Mutta kirjan aineisto pyrkii olemaan nimenomaan henkilöihin kytkettyä, vaikka siinäkin heimoerot kuvastuvat toissijaisina. Osa kaskuista ei naurata lainkaan ”väärän” heimon jäseniä, kun taas toiset ymmärtävät ne erinomaisesti.
Tämän kirjan taustalla on valtava aineisto, jota on täydennetty useissa keräyksissä ja niiden tulokset löytyvät vieläkin Kansanrunousarkistosta, ehkä netistäkin?
Ideana on ollut, että yhtä henkilöä kuvaisi aina yksi ainoa kasku, mikä on sinänsä kohtuutonta, kuten ymmärrämme. Monia henkilöitä ympäröi suoranainen kaskujen pilvi, mutta he eivät tässä lainkaan erotu joukosta. Ajattelen sellaisia tyyppejä kuin Nätti-Jussi, Imppa Ryynänen ja Nikke Pärmi tai vaikka eräät kirkonmiehet  piispa Henrikistä Iisalmen Ruuhveltiin. Presidenteistä ja kenraaleistahan on tehty erityisiä kaskukirjoja.
Tämän kokoelman idea on kunnianhimoinen vähän liikaakin. Sen selitysosa, jos sellaisesta voi puhua, on hyvin ohut eikä tarjoa pitempää analyysiä aiheestaan, mutta hyvä näinkin.
 Näppituntumalta tämä valikoima –jonka koostumus tietenkin on nimenomaan valikoitsijoiden työtä- nostaa hyvin huomattavassa määrin esille sen köyhän ja esimodernin Suomen, jossa elettiin nälkärajan lähellä ja taloissa yritettiin pihistellä palkollisten syömisissä.
Se oli aikakausi, jolloin siihen elinympäristöön liittyvät asiat tosiaan olivat arkaluontoisia ja niitä koetettiin kaunistella ja olla niistä puhumatta. Siihen oli hyviä syitä joissakin tilanteissa.
Toinen suuren poliittisen paineen alainen aihepiiri oli vuosi 1918, joka tuotti sekä ns. hirsipuuhuumoria että tarinoita pelkäävistä herroista, jotka sitten rauhan tullen unohtivat hurskaita lupauksiaan.
Oma lajinsa ovat abstraktin maailman kustannuksella pilailevat kepposet. Niinpä mies saattoi mennä pyytävään satasen vippiä ja esiintyä samalla reiluna ja suurpiirteisenä: ellei ole satasta antaa, niin anna nyt vaikka viisikymppinen, niin jäät sen toisen sitten velekaa. Eikä sillä maksulla mittään kiirettä oo…
Tai se kerta, kun kyytiläinen kertoi taksimiehelle, ettei nyt ole koko kyytiä varaa maksaa. Kun sitten hinta tingittiin puoleen, paljasti kyytiläinen, ettei hänellä ole penniäkään.
-No mitäs hittoa sitten vielä tinkimään rupesit?
-No sen takia, ettei sulle tule niin iso vahinko…
Ja olihan se sekin tapaus, kun entinen mies kysyi junassa konnarilta alinomaa, että milloin tullaan Pieksämäelle.
Siinä kävi sitten, että jankutukseen kyllästynyt konduktööri unohtikin kertoa koko asian ja muisti sen vasta, kun oli jo menty Pieksämäen ohi. Asia ratkaistiin peruuttamalla juna takaisin Pieksämäelle.
-Kiitoksia kovasti, tuumasi mies, minulle sanottiin, että pittää ottoo nuo liäkkeet seuraavan kerran Pieksämäellä…

19 kommenttia:

  1. Mainitun Matti Kuusen kirjan olin ostanut isälleni jouluna 1976. Huomasin kirjan sitten jäämistöstä. Kirja on tehty mainioin erittelyin ja hakemistoineen helposti luettavaksi.

    Tämän kirjan soisi kuuluvan näinä vihapuheviikkoina vaikkapa perustuslakivaliokunnan lukemistoon. Voisivat kenties ymmärtää eteläpohjalaisen huumorin paremmin.





    VastaaPoista
  2. Tuttu rakennusinsinööri kertoo johtaneensa Turun poliisitalon rakennustyömaata. Kerran työmies tuli valittamaan, että palkasta puuttui 50 euroa. Pomo lupasi tarkistaa asian.
    Seuraavana päivänä pomo meni työntekijän luo ja sanoi, että kyllä sinä nyt valitat, että palkasta puuttuu viisikymppiä, mutta et puhunut mitään, kun edellisessä palkassa oli satanen liikaa.
    Tähän työmies vastasi pitävänsä ymmärrettävänä, että palkanlaskussa voi joskus tulla virhe. Mutta ei se joka kerran voi olla väärin.

    VastaaPoista
  3. Professori Seppo Knuuttila kertoi muutama vuosi sitten TV:ssä ohjelmassa suomalaisesta huumorista seuraavaa:

    Länsisuomalainen ihminen voi elää onnellisen elämän nauramatta kertaakaan elämänsä aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tammiston Kyösti ei koskaan nauranut eikä valehdellut ja oli veljesten (7) luotetuin ystävä. Häneltä on peräisin myös sana "älämölö".

      Poista
    2. Hyvä! Jokunen vuosi sitten yritinkin kysellä, oliko kukaan tavannyt tätä "älämölöä" missään muualla kuin Seitsemässä veljeksessä. Ei tainnut kukaan tuntea muusta yhteydestä.

      Nyt siitä on muutamassa vuodessa tullut kotimaisen politiikan perussana, ellei suorastaan kova ydin. Niin muuttuu maailma.

      Poista
    3. 70-luvulta muistan, miten kotonani Savonmualla naurettiin seuraavalle jutulle. Lehdessä luki, että Tampereella on kova asuntopulea. Siihen Savassa, että No jo vain, kun hämäläiset palaa Talvisodasta.

      Poista
    4. Oli sellainenkin huhu liikkeellä, että koko jatkosota piti sotia sen takia, kun hämäläiset eivät kerenneet talvisotaan.

      Poista
  4. Kyllähän noissa maakunnallisissa streotyypeissä on saatu vangittua jotain olennaista noista heimoista. Se pätee kohtuullisen hyvin keskimääräiseen edustajaan. Kansankoulun, siirtoväen sekä 1960-luvun suuren muuttoaallon myötä nuo erot ovat liudentuneet, mutta eivät hävinneet.

    Sama pätee mutadis mutandis myös kansallisiin stereotyyppeihin, kunhan muistaa, että ne kuvaavat keskimääräisiä edustajia. Vaarallista päättelyharhaa lähestytään kun ajatellaan, että "kaikki X:t (korvaa kansanryhmällä, etnisellä ryhmällä, uskonnolla jne) ovat ..., joten myös yksilö Y on...."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki. Vaikka ei niin tyhmää päättelijää taida elävästä elämästä löytyä. Sen olemassaolo "meitä itseä tyhempien" keskuudessa vain oletetaan.

      Poista
    2. "Sen olemassaolo "meitä itseä tyhempien" keskuudessa vain oletetaan."

      Tämä on erittäin huomionarvoinen pointti. Juuri noin.

      Ja homman paradoksi on tietenkin siinä, että juuri ne, jotka syyttävät noita "itseä tyhmempiä" kokonaisen ihmisryhmän perusteettomasta leimaamisesta, tekevät juuri sen saman tuossa itse.

      No, eipä tuokaan uutta ole. Miten se nyt raamatussa menikään: tikku toisen silmässä ja malka omassa ahterissa ...

      Poista
    3. Kuten ole usein todennut, nyky-Suomen suurimpia ongelmia on tuossakin ilmenevä polarisaatio, joka puolen ja toisin estää edes yrittämästä aitoa KESKUSTELUA periaatteella asiat riitelevät eivätkä miehet. Muistelen, että vielä 1960-70-luvuilla tuohon olisi ollut pyrkimys, mutta voi olla, että aika on kullannut muistot...

      Ei tuo tietysti ainutlaatuista ole Jared Diamond kirjassaan Mullistus kuvaa täysin saman ilmiön USA:ssa selittäen sen vähentyneellä sosiaalisella pääomalla.

      Poista
  5. Meillä ei ole kuuluisaa keksijää Popovia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Popov oli radion keksijä yhtä hyvällä oikeudella kuin Marconi.

      Poista
    2. Kyllä. Ja lähetti Kuutsalosta Kotkan edustalta ensimmäisen langattoman sähkösanoman, jolla oli tarkoitus pelastaa ja pelastettiin ihmishenkiä. Sadun tiedon perusteella jääsärkijä Jermak pelasti ajelehtivalle jäälautalle joutuneita lavansaarelaisia kalastajia, kai n. 30 yhteensä. Tapauksesta tuli 5.12. kuluneeksi 120 vuotta. – Tästä Vihavainen onkin kirjoittanut.

      MafH

      Poista
  6. Kyllä hallituksen uudesta perhevapaauudistuksestakin vitsien aiheeksi on.
    Äiti sana on korvattu termeillä "Synnyttäjä" ja "raskaana oleva"(avio tai avoliiton puolisko). Kai isällekin yhtä moderni termi on kehitetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan siinä tiettyä jylhyyttä: ortodoksien Maria Jumalansynnyttäjä (kreik Teotokos).

      Poista
    2. Venäjäksi molemmat vanhemmat ovat synnyttäjiä -roditely. Raskaana kuitenkin taitavat olla enimmäkseen naisoletetut.

      Poista
  7. Heimohuumoria.
    Tuo esimerkki savolaisesta pudotus - äkkipyssäys - tyyppisestä huumorista on puhdasoppinen tilanteessa, jossa toinen henkilö kysyy vaikkapa, että uskaltaako tästä hypätä, johon savolainen "humoristinen vastaus" on tuo blogissa kuvattu.
    Tamperelainen hämäläisen rodun alalajina nauraa itselleen yhtä railakkaasti murjaistessaan vitsin turkulaisesta.
    Pohjalainen huumori käsiteltiinkin perinpohjaisesti edellä.

    Eikös Radio Jerevan edustanut kohtuuhyvää huumoria? Jos lähitulevaisuudessa saadaan asiat Suomessa riittävän haasteellisiksi, niin toiveena on saada sivutuotteena vastaavaa huumorin lajia tännekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suokoon Luoja, ettei siihen tule tarvetta...

      Poista

Kirjoita nimellä.