tiistai 13. lokakuuta 2020

Jalon nimen mies

Teollisuusmiehen ura

Sigvard Strandh,
Alfred Nobel. Dynamiitinkeksijän elämä.
Suomentanut Matti Kettunen. Suomen Klassikkokustannus Oy. 2004, 317 s.

Joskus
murrosikäisenä juolahti mieleeni kokeilla, voisiko aitassa olevia ns.
kivipommeja saada räjähtämään.
Se ei onnistunut
enempää sytytyslangalla kuin edes käärimällä pommissa oleva taikina pitkoksi
vanhaan Suomen Kuvalehteen ja sytyttämällä se palamaan. Parin vuoden kuluttua
löysin tietyömaan kivimurskeiden seasta puolikkaan dynamiittipötkyn ja sen
kanssa onnistui jo paljon paremmin. Mutta se on jo toinen juttu.
Olennaista oli,
että en saanut dynamiittia räjähtämään sytyttämälle se tuleen ja kovin
tunnotonta se oli myös iskuille. Kyllähän se vasaran ja alasimen välissä
räjähti, mutta sellainen vaati jo yrittämistä.
Itse asiassa
tein samoja kokeita, joita Alfred Nobel suoritti näytöksissään ympäri maailmaa.
Hänen bravuuritemppunsa oli vetää taskusta dynamiittipötkö ja sytyttää se
tuleen kuin sikari. Yleisö hiippaili tässä vaiheessa yleensä jo ulko-oven
lähettyville, mutta eihän se dynamiitti räjähtänyt –kun kerran oli kunnollista
ja asiallisesti säilytettyä.
Juuri tähän
turvallisuuteen perustui Nobelin uuden tuotteen –sanoisinko- jymymenestys.
Aikakausi, joka rakensi valtavasti rautateitä, kanavia ja tunneleita, tarvitsi
lähes loputtomasti louhintaräjähteitä. Mustaruuti oli melko tehotonta ja vaati
suuren määrän porareikiä massayksikköä kohti. Viisi tai jopa kymmenen kertaa
tehokkaamman dynamiitin käyttö merkitsi miljoonasäästöjä ja työn nopeutumista.
Uudenaikainen louhintatekniikka
vaati paljon muitakin innovaatioita, joissa Nobel oli mukana: sytytysnallit, sähkösytytys
ja paineilmaporat mullistivat nopeasti koko vanhan maiseman. Sepä oli
miekkonen, joka pääsi rahastamaan uusilla innovaatioilla ja patenteilla tänä
aikana.
Nobel ei
kuitenkaan ollut mikään turha mies ja pelkkä pörssihuijari, hän oli koko ikänsä
intohimoinen kokeilija ja keksijä. Dynamiittikaan ei syntynyt sattumalta, kuten
kasku väittää, vaan sinnikkään kokeilun tuloksena. Alfred itse ei sen sijaan
keksinyt nitroglyseriiniä, jonka valmistuksesta hänen suuri räjähdeimperiuminsa
alkoi.
Nitroglyseriini
oli erittäin tehokas ja erittäin vaarallinen aine, jonka oikkuja ei kukaan
oikein tuntenut. Kaivostyömiehet saattoivat käyttää sitä polttoaineena
lampuissaan ja voiteluaineena kaivoskärryissään, mutta aina silloin tällöin
maailma sai kauhistua hirveistä onnettomuuksista.
 Niinpä juristit kiirehtivät tekemään kaiken
maailman rajoituksia aineille, jotka sisälsivät nitroglyseriiniä ja siksi
Nobelilla riitti työmaata sen todistamisessa, että hän tosiaan oli kesyttänyt
tuon hirviön. Byrokraatin aivoilla asian käsittäminen ei ollut mahdollista ja
kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei uudenlaisia poliittisia päätöksiä tehty
pitkään aikaan.
Dynamiitti oli
siis kesytettyä ja samalla heikennettyä nitroglyseriiniä. Samanlainen operaatio
tehtiin myös pumpuliruudille, eli nitroselluloosalle, joka nimestään huolimatta
ei ole mitään ruutia, vaan vielänitroglyseriiniäkin voimakkaampi räjähde, jolla
myös oli taipumus räjähdellä itsekseen.
Tässä
tapauksessa siitä todella tehtiin ruutia eli räjähdysaine flegmatisoitiin
ampuma-aineeksi, joka ei rikkonut putkia ja piippuja, vaan lennätti ammuksen
rauhallisesti, mutta riuskasti maaliinsa. Sama tehtiin myös nitroglyseriinille,
jolloin saatiin aikaan savuttomia ruuteja.
Mielipuolinen
varustautuminen edellytti, että valmistettiin yhä uusia vaunulastillisia ruutia
ja muita räjähteitä, Sotilasräjähteeksi dynamiitti ei kelvannut, mutta sen
sijaan kehitettiin esimerkiksi trinitrotolueeni eli trotyyli, jota kääntäjä ja
muut hänen sukupolvensa edustajat kutsuvat TNT-räjähteeksi. Tuntemattoman
jermut puhuivat vielä rotulista.
Vain savuton
ruuti kuului varsinaisesti Nobelin sotilaalliseen kemian teollisuuteen, mutta
hän oli mukana myös tykkiteollisuudessa ja osti itselleen Boforsin tehtaan.
Lisäksi hän kehitteli raketteja sotilaskäyttöön. Nobelin miinat, joita Krimin
sodan aikana paljon viriteltiin Suomenkin rannoille, etenkin Helsinkiin, olivat
aikansa merkittävä innovaatio ja tekivät Venäjästä alan edelläkävijän.
Miinoja tosin
kehitteli Alfredin ja hänen yritteliäiden veljiensä isä Immanuel, joka tuli
Venäjälle Turun kautta, Lars Gabriel von Haartmanin suosiollisella
myötävaikutuksella. Suomessa Nobeleilla oli räjähdysöljyn valmistusta Pasilassa
ja lamppuöljyfirma Aurora.
Nobelien
ensimmäinen kausi Venäjällä ei kaikilta osin ollut suuri menestys, mutta vuosisadan
lopulla he iskivät kultasuoneen, joka oli Bakun maaöljy.
Kuten
Amerikassa, tätä uutta luonnonvaraa käytettiin aluksi öljylampuissa. Kerosiinia
alettiin tislata ja kuljetettiin laivoilla Volgaa pitkin Venäjän suurille
markkinoille, joita Nobel ennen pitkää hallitsi. Kerosiini syrjäytti
valaistusaineena valaanrasvan, mutta sen kukistivat pian kilpailussa kaasu- ja
sitten sähkövalo. Uutta käyttöähän tuli sitten suihkukoneissa, mutta se on jo
toinen juttu.
Vuosisadan
lopulla alkoi jo öljyn käyttö höyrykoneiden polttoaineena ja sitten diesel- ja
ottomoottorien polttoaineena, mikä vaati jalostusta eli krakkausta erilaisiksi
hiilivety-yhdistelmiksi.
Nobelit loivat
valtavan öljyimperiumin ja pelkästään Bakuun syntyi suuri yhteisö, jossa
suomalaisiakin lienee ollut jokunen sata. Logistiikkaketjun, satojen laivojen
ja proomujen liikenteen solmukohta oli Tsaritsyn eli nykyinen Volgograd, johon
myös syntyi nobelistien yhteisö, noin leikillisesti sanoen. Pietarissahan firma
pyöritti Venäjän suurinta konepajaa.
Voidaankin
todeta, että Nobelit ja Alfred vielä erikseen eivät olleet yhden tuotteen
miehiä, vaan levittivät imperiuminsa todelliseksi monialayritykseksi, jossa metalliteollisuudella
oli tärkeä asema.
Venäjällä siihen
liittyivät muun muassa armeijan suuret tilaukset: kiväärien muuttaminen takaaladattaviksi
ja Berdan-kiväärien tuotanto. Tämän
alan teollisuushan keskittyi kolmeen suureen tehtaaseen, jotka olivat Tulassa,
Iževskissä
ja Siestarjoella. Suomalainen Carl August Standertskiöld, joka toimi Venäjän
asetehtaiden ylitarkastajana, oli suureksi avuksi.
Kirjassa
kuvaillaan laajasti niitä taisteluita, joita sinnikäs bisnesmies joutui käymään
firmansa puolesta ja myös sitä kehittämistyötä, jonka myötä keksinnöt
muuttuivat innovaatioiksi. Nitraamalla tehtyjen räjähteiden valmistus on
periaatteessa ja käytännössäkin hyvin simppeliä ja murrosikäisenä harrastin
sitä paljonkin. Aivan toinen juttu on tuottaa niitä turvallisesti tuhansia
tonneja ja järjestää jakeluketjut.
Alfred Nobelin
erikoisuuksiin kuului, että hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita
kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi
aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi. Tällaistahan
uskottiin jo 1900-luvun alussa, jolloin jalkaväen ja tykistön aseiden teho oli äkkiä
kasvanut valtavasti.
Nobel suosi myös
entistä yksityissihteeriään Bertha von Suttneria, joka tunnetaan pasifismin
suurena nimenä. Hänen –siis Alfredin-  perustamansa rauhanpalkintokin puhuu
puolestaan.
Naisiin Alfred
hairahtui ainakin yhden kerran ja näyttää jäänen pahasti erään
seikkailijattaren lumoihin. Hän lähetti tälle parisataa kirjettä ja ymmärrettävästi
entinen heila saapui myös mehevän kuolinpesän ääreen. Siitä hän ei kuitenkaan
hyötynyt enempää kuin sukulaisetkaan., joilla tosin oli rahaa omastakin takaa.
 Nobelin testamenttia pidettiin skandaalina ja
paheksuttiin yleisesti: miksi ihmeessä hän oli oikein erikseen säätänyt, että
kuka tahansa saattoi saada Nobel-palkinnon. Miksei rahoja jätetty Ruotsiin?
Hieman kyynisesti
sanoen tehtiin ilmeisesti kompromissi, jonka mukaan palkinnot kyllä
mahdollisuuksien mukaan jaettiin ruotsalaisille, mutta muutkin saattoivat tulla
kyseeseen, ellei omia mahdollisia ehdokkaita riittänyt.
Rauhanpalkinnosta
Nobel uskoi, ettei sitä tarvitsisi jakaa pidempään kuin 30 vuoden ajan. Ellei
siihen mennessä olisi saatu aikaan ikuista rauhaa, palattaisiin armotta
barbariaan.
Mitäpä tuohon
sanomaan.
Mikäli elämme
yhä barbarian maailmassa, ei syy ole Nobelin. Hänen elämänsä on mainio esimerkki
siitä uskomattomasta ruotsalaisesta insinööritaidon ja yritteliäisyyden
noususta, joka aikoinaan teki naapurimaastamme laadun ja luotettavuuden
synonyymin koko maailmassa.
Hyviähän mekin
ollaan, mutta ei meillä Nobelia ollut.





9 kommenttia:

  1. Valitan, tässä on teknisiä ongelmia. Yritän ratkaista.

    VastaaPoista
  2. Hmmm, ehkä tekniset vaikeudet sopivat tähän blogitekstiin...?

    Bertha Suttnerin teksti on aika paatoksellista, mitä sävyä sitten ei enää Russellilla ollut kun hän organisoi kansanliikkeitä vastustamaan joukkotuhoaseita ja varsinkin maanpäällisiä ydinkoeräjäytyksiä.

    Minulla on Suttnerin Alli Nissisen suomennoksen kolmas painos vuodelta 1912 hyllyssäni. Toinen saman ajan samaan henkeen kirjoitettu klassikko on G B Shawn "Järjen sanoja sodasta", jossa siinäkin nimestä huolimatta on aika lailla tunnetta mukana. Siitä minulla on ensimmäinen painos vuodelta 1917. Suttnerin on Otava painanut hippivuosikymmeninä uudelleen pokkaripainoksena, Shaw on saanut hautautua historiaan.

    Russell oli sitten se pasifismin varsinainen kova jätkä. Hän ehti saada Einsteinin mukaansa ensimmäiseen julistukseensa, ja tiedeyhteisöstähän sitten kasvoi Pugwash-rauhanliike. Nobel-raati lienee jossain vaiheessa pudonnut totaalisesti kelkasta, kun Pugwash palkittiin lopulta vasta 1995.

    Ruotsalaisten insinööritaidon toinen iso ilmentymä, Enskilda Bankin ja ASEA:n akseli, loisti kyseenalaisena sotatoimijana muuten puolueettomuudellaan pelailevassa maassa. Aiheesta on kirjoitettu kirja "Peittelyn taito", jossa tuo ruotsalaisen ylemmyyden ja ylimielisyyden hedelmä hyvin esitellään.

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja, ja varsinkin sen kansi, päätyi jopa oikeuteen. Ilmestyy lähiaikoina myös englanniksi.

    https://aronflam.com/merchandise/det-hr-r-en-svensk-tiger-av-aron-flam-1

    VastaaPoista
  4. "hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi."

    Tämä periaate ei - valitettavasti - ole milloinkaan historiassa toteutunut, alkaen siitä keskiajan kirkolliskokouksen päätöksestä, jolla varsijousen käyttö liian hirmuisena pyrittiin kieltämään kristittyjen keskinäisissä sodissa. Liekö syynä kanssakommentoija Antti K:n toteamus joku blogi sitten, että kenraalit eivät ole yleensä näkemässä rivisotilaan kärsimystä - puhumattakaan niistä, jotka sodista todellä hyötyvät.

    Murheellisinta tässä on se, että edes ydin- ja muiden joukkotuhoaseidenkaan osalta aseistariisunta ei ole mahdollista: kun TIETO niiden valmistuksesta on saavutettu, ei mikään ydinasevalta voi varmuudella uskoa, ettei vastapuoli niitä salassa valmistaisi ja saavuttaisin ensi-iskukykyä. Siksi MAD (!) on enintä, minkä ihmiskunta voi saavuttaa. Voi, ihmistä!  

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin.

      Ihmisen tragedia on että hän yrittää äärimmäisen vajavaisilla tiedoilla - jouhin politiikka usein vaikuttaa - hallita "kaoottista" maailmaa.

      Kaoottisuus aiheutuu ymmärryksen puutteesta ja ahneudesta.

      Voisiko esimerkiksi energiaa tuottaa huomattavasti puhtaammin kuin nyt?

      Totta kai, mutta silloin jäävät saamatta tulot siirtomaksuista ja energiasta, koska olisi siirryttävä alueellisiin verkkoihin. Eli hieman samaan tapaan kuin kaukolämmössä, kullakin kaupungilla on omansa ja yhteys on taajamasta toiseen vain jos matka on lyhyt.

      Energiasta puheenollen kuviota sotkee "sotilaallis-teollisen kompleksin" ja öljyteollisuuden yhteys. Eli ns. petrodollari jossa periaatteessa vieläkin käytetään USD:ta energian ostamiseen. Muitakin valuuttoja käytetään jossain määrin, mutta ei vielä kovin paljon.

      Tämä taas kytkeytyy yhteen USD-pohjaisen maksujärjestelmän kanssa - SWIFT - sekä ydinvoimateollisuuden kanssa. Ydinvoimateollisuudella on yhteys eri maiden sotavoimiin.

      Taas öljyteollisuus on "naimisissa" ydinteknologia-klusterin kanssa. Esimerkiksi öljyteollisuus käytännössä teki suuren osan siitä etsinnästä mitä USAssa tehtiin uraanin etsimiseksi.

      Kyseessä oli hiukan teknologia, eli esimerkiksi tarvittavat kairaukset oli helpompi toteuttaa tällä "yhteistyöllä".

      Mutta enemmän kyse oli valuutasta, liittovaltio maksoi etsinnän kuluja jojo suoraan tai välillisesti ja teollisuuden maksamat kulut pyörivät näin oman ja saman monopolin sisällä.

      Ja "tynamenttia" ja rotuliakin tarvittiin... Ja osa materiaalista päätyi pommien raaka-aineeksi.

      +

      Vielä... USD on tosiaan pahin joukkotuhoase koskaan. Se tuhoaa lopulta kaiken tieltään. Em. SWIFT on järjestelmä jossa on "pakko" olla ollakseen länsimaa.

      Pelkästään mahdottomuus tietää USAn ulkopuolella olevien dollarien määrää tai dollarin avulla luotujen velkakirjojen määrää.

      Tai nk. "synteettisten" dollarien määrää joiden luomisessa BOJ - Japanin Keskuspankki - on kuulemma mestari. Ja se on vain yksi monista keinottelijoista.

      Edes edellisen finanssikriisin todellista kustannusta ei vieläkään tiedetä. Summa on paljon suurempi kuin tiedetään.

      Osittaisen FEDin auditoinnin jälkeen on esitetty väitteitä, että summa olisi vähintään 29 triljoonaa (US-triljoona).

      Tämän lisäksi valtavia määriä valuuttaa on ohjattu pimeiden budjettien kautta ilmeisesti isoimmalta osalta sotilas-bujettiin.

      Yksi perusteltavisa oleva summa näistä on noin 21 triljoonaa.

      Maailman vuotuinen BKT on noin 80 triljoonaa, joten ihan nappikaupasta ei ole kysymys.

      Eli katastrofissa ollaan, mutta vielä pahempaan ollaan matkalla.

      Poista
    2. Tässä vielä materiaalia koskien FEDiä ja koko keskuspankkijärjestelmää sitä kautta.

      Tähän kannattaa tutustua:

      https://feded.us/


      Poista
  5. Elokuvatuottaja Samuel Goldwynille tuotti koko aikuisiän hankaluuksia omaksua englannin kielen ääntäminen ja tapa käyttää vertauksia. Kaverit ovat kertoneet hänen reaktiostaan, kun uutinen ensimmäisestä ydinpommista julkaistiin: "Zis atom bomb, idz dynamite!"

    VastaaPoista
  6. Ehkä parsa tuliaseisiin ym. keskittyvä blogi:

    http://firearmshistory.blogspot.com/

    meni useampi ilta tuota lukiessa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.