torstai 29. lokakuuta 2020

Kaikuja kehitysmaasta

 

Eläimellisyyden juhlaa

 

Santeri Alkio, Puukkojunkkarit. Kuvauksia nyrkkivallan ajoilta. WSOY 198 (1894), 240 s.

 

Puukkojunkkarit ovat Pohjanmaan historiaan kuuluva käsite, joka aikoinaan teki maakunnan surullisen kuuluisaksi ja josta nykyään taidetaan enemmän tai vähemmän ylpeillä, mikä on varsin paradoksaalista.

Kyseessä ei ole pelkkä legenda. Ilmiötä tutkinut Heikki Ylikangas on voinut todeta sen nousu- ja laskukaudet ja on myös selittänyt sitä talous- ja sosiaalihistorian keinoin. Kun kehitys uhkasi painaa tietyt yhteiskunnan kerrokset alas, saattoivat he yrittää pätemistä muilla keinoin. Puukon avulla saattoi muutoin vähillä eväilläkin varustettu nuorukainen nousta arvostetuksi, ainakin nyt pelätyksi.

Alkion romaani ajoittuu esimoderniin aikaan, 1800-luvun puoliväliin, jolloin Suomen herääminen uuteen, dynaamiseen kehitykseen ei vielä ollut todellisuutta. Yhteiskunnallisista liikkeistä romaanin tapahtumasijoilla tunnettiin vain körttiläisyys, joka jakoi kansan jyrkästi kahtia, uskovaisiin ja pilkkaajiin.

Alussa oli tässäkin romaanissa nainen. Järvelän Santran luhtiin oli kovasti tunkua ja nuoret miehet kolhivat toisiaan päästäkseen etusijalle. Santra ei sinänsä erityisesti tappelijoita ihannoinut, mutta hän olikin poikkeustapaus. Yleensä tytöt vain lietsoivat ihailijoitaan yhä hurjempaan käytökseen.

Tämähän on tuttu kaava koko eläinkunnasta. Uroskoirat ja kiimaiset kollit ovat aina toistensa kimpussa eikä siihen tarvita mitään mallioppimista. Urosmetsot tappelevat kenen kanssa tahansa. Auton päihittäminen mahtanee tehdä koppeloihin erityisen vaikutuksen, en tiedä.

Joka tapauksessa sama käyttäytymisen kaava on myös ihmisillä luontainen ja nimenomaan sen hillitseminen on se tehtävä, joka sivistyneen yhteiskunnan on otettava. Aikoinaan tarinat ritareista kertoivat yhä uudelleen siitä, miten nämä urhot olivat pukeutuneet sotisopaan ja asettuivat teiden risteyksiin haastaakseen kaikki ohikulkijat tappeluun.

Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi, jotka jälkimaailma tuntee ritarillisuuden nimellä.

Mistään sellaisesta ei Puukkojunkkareissa ole merkkiäkään. Eläimellisyys on niin läpikotaista, että uskottavuus on välillä koetuksella.

Kirjan antisankari, Karhun Esa koetti aina päteä tappelemalla ja päästä kaikkialla tappelemaan. Kuitenkin hän oli vielä hullumpi kuin kaverinsa. Mikäli toinen, nimeltä mainittu häjy himoitsi vain saada pistää ihmistä puukolla, olisi Esa, jos olisi uskaltanut, ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen tai kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn hurmoksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä.

Ja kyseessä oli sentään hänen kaverinsa, ystävänsä, ihailtu ja kadehdittukin, mutta sentään.

Tämän Esan häjyilyssä oli siis selvä patologinen piirre, jota selitetään hänen perhetaustallaan: kotona oli ryypätty ja juoppo äiti oli sitten vielä myrkyttänyt miehensä.

Niinpä häjyilystä tulee Esalle enemmän kuin tavallinen renttumainen elämäntapa tai rikollinen tapa hankkia rahaa. Se on inhohimo, jota seuraten mies menettää elämässään kaiken, lopulta jopa himoitsemansa kunnian päästä oikein miesmurhasta lusimaan eikä mistään hevosvarkaudesta.

Mitä yhteisön tapoihin tulee, huvittelivat sällit ajelemalla luvatta toisten hevosilla ja varastamalla lampaita, joista sitten tehtiin kunnon krapulamättöä. Kukaan ei uskaltanut nostaa juttua, tai melkein kukaan.

Viimein sitten päästiin ihan suuren kylätappelun asteelle ja sen aiheena on, mikäs muu kuin mainittu Santra, joka vielä sattui olemaan hyvätapainen ja siveä neito, joka sitten sai myös prinssinsä.

Häjyt saivat kunnolla selkäänsä, mutta kostoa valmisteltiin ja kukaties sitä koetetaan toteuttaa tämän kirjan jatko-osassa, jota en vielä ole lukenut.

Sivumennen sanoen, hesarin suurin suosikki Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi tänä vuonna oli muuan Jahja (Yahya)-niminen nuorukainen, joka näyttää olleen todellinen Karhun Esan kaksoiskappale meidän ajassamme. Kuolluthan hän jo on ja palkinnon saikin Monika Fagerholm.

 Jahjaa puffaavan jutun perusteella kyseessä joka tapauksessa oli elukka, joka oli kunnostautunut haukkumalla räävittömästi kaikkea ympärillään. Sitä paitsi hän oli syyllistynyt kymmeniin rikoksiin ja ampunutkin jotakuta, joskaan ei kuolettavasti.

Tällainen hahmo luonnollisesti vetosi kulttuuritätien naaraan vaistoihin ja hänen taidettaan ihasteltiin, kun se kertoi kapiteelilla kirjoitettuna aivan hirveästä agressiosta. Kirjoittaja ihaili ilmeisen laitonta pistooliaan kuin Karhun Esa puukkoaan. Mikäli joku kantakansallisuuden edustaja olisi suoltanut moista tekstiä, hänet olisi sen perusteella luokiteltu vaaralliseksi hulluksi, mikä hän epäilemättä olikin.

Sellainenhan se oli myös tämä Esa, mutta hän ei olut ainoa laatuaan. Häjyily levisi myös ihan vankkoihin taloihin, jollainen myös Esalla alun perin oli. Syntyi rikollinen, pelon herättämään kunniaan perustuva alakulttuuri, jollaisen taas tänään tunnemme lähes kaikista länsimaista. Vielä hiljattainhan sellaista ei ollut.

Häjyjen kulttuuriin kuului tämän kuvauksen perusteella myös aivan uskomaton moukkamaisuuden ihannointi. Vai mitä voisi sanoa siitä, että sulhanen saapuu morsiamen kotiin renttuporukan kanssa, panee hyrskyn myrskyn, särkee paikkoja ja retuuttaa vanhaa isäntäväkeä.

Tässä saattaa olla jokin suomalainen erikoisuuskin. Venäjällä jokainen yrittää välttää leimautumista moukaksi ja mikäli sattuu olemaan liikaa juovuksissa, koettaa ainakin kätkeä sen. Pohjanmaalla viina oli näköjään ennen muuta keino vapauttaa moukkamaisuus turhan kritiikin kahleista ja demonstratiivisesti mölisevät juopot ovat ehkä yhä maamme erikoispiirre, joka tosin on viime aikoina tavattomasti harvinaistunut.

Vielä 1970-luvulla ei voinut ajaa kolmosen raitiovaunulla kierrosta joutumatta nauttimaan möykkäävän pultsarin hengentuotteista.

Nyt häjyily on siis saanut uusia harjoittajia ja uusia muotoja. Onneksi autoja ei enää kyetä varastamaan eikä hevosia ole tarjolla. Eipähän niillä osattaisi ajaa, vaikka olisikin. Mutta kyllä tuo ihmisen eläimellinen perusluonto on yhä olemassa ja yhäpä näyttää löytyvän niitä, jotka sitä kritiikittömästi ihannoivat.

What do you want to do ?
New mail

11 kommenttia:

  1. Mihinpä ihmisen perusluonto voisi kadota? Korkeintaan siitä voidaan kasvaa enemmän tietämättömiksi, mikä ei ole hyvä asia sekään.

    Jokaisen psyyken pohjalla itsetuho ja tuho sulavat yhteen. Elämän ensimmäinen vuosi on sen tärkein, silloin syntyvät kaikki mielen peruselementit ja rakenteet, perusturvallisuudesta perusnarsismin kautta kykyyn olla subjekti, minä, objektirakkauteen kykenevä.

    Valitettavasti yhteiskuntien kriisiytyessä edellytykset perusturvalliseen psyykkiseen pohjaan heikkenevät ja ihmiset eivät koskaan kasva autonomisiksi aikuisiksi, vaan jäävät narsistisiksi, objektiroolin määräämiksi oman identiteettinsä etsijöiksi, jotka odottavat "oikeuksiaan" itsensä ulkopuolelta. Sehän on nykyisen "kulttuurisen narsismin" varaan rakentuvan maailmamme henki (Christopher Lasch).

    Ja tuollainen vajaaksi jäänyt aikuisuus törmää sitten todellisuuteen aina haasteen muodossa. Millä kaikkea vastaatulevaa enemmän voidaan haastaan kuin väkivallalla, tuholla, johon sisäärakennetusti, motiivina, kutoutuu myös itsetuho. Sellaisessa maailmassahan me yhä enemmän elämme -- väkivaltaefektit kiehtovat jha koukuttavat meitä, kuntosaleilla uroot kuin myös identiteettikriisissään kiemurtelevat naiset rääkkäävät kehojaan peilien edessä.

    Mietin usein, miksi ihmiset nykisin ymmärtävät niin vähän ihmisen ikuisia lajityypillisia ominaisuuksia -- esimerkiksi sitä tapaa jolla psyykemme pohjarakenteet ihan sääntöjen mukaan syntyvät varhaisimmassa lapsuudessamme. Miksi itseymmärrys on niin vähäistä?

    Jos sitä olisi enemmän voisimme ymmärtää senkin miksi sosiodynaamisesti erisuuntaisten sivilisaatioiden yhteentörmäys on niin tuhoisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuten: "inhohimo" olisi freudilaisittain nerokas käsite.

      Poista
    2. Läntisessä maailmassa taitaa tuo pyrkimys aitoon eläimellisyyteen olla jo aika vahvasti vaikuttamassa.

      Poista
    3. Minä puffaan taas hyvää kirjaa:

      https://www.amazon.com/Human-Diversity-Biology-Gender-Class/dp/1538744015

      Geenit ja biologia ovat ihan valmiita astumaan yhteiskuntatieteisiin, mutta mukasivistyneiden katkeruustieteiden jakkukalkkunoiden ja soijapoikien vastarinta vielä estää esilletulon. Muistakaamme Ruotsin sosialidemokraattisen puoleen ilmoitus alan luennoivalle professorille, että partiet oli päättänyt tieteen tuloksien olevan toisenlaiset.

      Tutkimusnäyttö on jälleen vakuuttava, vaikka Herrstein onkin valinnut maksimaalisen varmuuden vaatimuksen esityksessään.

      Poista
  2. Ruotsalainen on Suomessa joutunut raivaamaan kadehditun vähemmistöasemansa. Sen hän nyt haluaa jakaa naisen kanssa asettamalla tämän heikompana astiana etulinjaan. Älykkäitä nuo suomalaiset dosentit sotakuplassaan.

    VastaaPoista
  3. "Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi,"

    Myöhäiskeskiajan tutkija Huizinga taisi todeta, että mitä enemmän ritarilaitos hienostui ja romantisoitui, sitä vähemmän se yhteiskunnallisesti merkitsi, iskuaselajista veteläksi hovien kuhnuriluokaksi.

    VastaaPoista
  4. "Tässä saattaa olla jokin suomalainen erikoisuuskin. Venäjällä jokainen yrittää välttää leimautumista moukaksi ja mikäli sattuu olemaan liikaa juovuksissa, koettaa ainakin kätkeä sen. Pohjanmaalla viina oli näköjään ennen muuta keino vapauttaa moukkamaisuus turhan kritiikin kahleista ja demonstratiivisesti mölisevät juopot ovat ehkä yhä maamme erikoispiirre,"


    Tämä voi olla paradoksaalisesti pohjoismainen piirre: viikinkiaikaa kuvaavien saagojen käyttäytymisessä on vahvoja piirteitä häjyilyyn: eräskin Kalju-Grim kaivoi isännältään silmän päästä kun tämä tyytyi tarjoamaan vain olutta siman asemesta.

    Mitä olen itse miettinyt, miten saagojen kuvaamista kiistatta väkivaltaisista norjalaisista ja islantilaisista kehkeytyi aikaa voittaen nin rauhanomainen ja väkivallaton kansakunta. Ainakaan geenipohja ei voi vaikuttaa.  

    VastaaPoista
  5. Olikohan Alkion kirjassa kyse ns tendenssiromaanista: raittiusmies Alkio halusi osoittaa viinan kirot (vrt Turmiolan Tommi).

    VastaaPoista
  6. "Ihannoitu ritarilaitos kätki siis ytimeensä täysin primitiivisen eläimellisyyden, mutta jalostui aikanaan hienoksi käyttäytymiskoodiksi, jotka jälkimaailma tuntee ritarillisuuden nimellä."

    No tuota, tuo käsitepari "upseeri ja herrasmies" (vast.) taitaa tosiaan olla myöhempien aikojen tuotetta, ja romantiikallakin on tainnut olla sen muotoutumisessa, (tai konstruoinnissa, kuten lienee nykyään oikeaoppinen tapa ajatella) melkoinen osuus. Kuten kaiketi myös Brittiläisellä Imperiumilla eversteineen ja kommodoreineen. Ihan alun alkujaan ritaristo taisi olla varsin kaukana moisista ideaaleista, joten oikeampaa lienee puhua eräänlaisista oman aikansa ramboista, tai mikseivätpä nuo puukkojunkkaritkin olisi ihan pätevä vertauskohta. Nykyinen vastine saattaisi löytyä jostakin moottoripyöräjengien suunnalta, eräänlaista kunniakulttuuriahan sitä silläkin taholla kuulemma vaalitaan, ja hierarkioissakin on mukana ripaus sotilaallisuutta. Ja yllättävän monella kuulemma on, ainakin jossain vaiheessa, ollut suunnitelmia myös sotilasuran suhteen, mikä ei kaiketi ole krimien ym. marginaaliryhmien keskuudessa kovinkaan yleinen juttu.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse tässä filmissä "Upseeri ja herrasmies" olivat nuo kaksi toisilleen vastakkaisia käsitteitä.

      Poista
    2. Ritarit alkuperäisessä muodossaan 800-1200-luvuilla olivat karkeita, kalliita, mutta tehokkaita eliittisotilaita, joista muodostui perinnöllinen (aatelis-)luokka. Kun näiden sotilaallinen merkitys 1300-1400-luvuille laski, ritarikulttuuri ja muu oheistoiminta kasvoi. Tuolloin myös ritaariromaanien suosio kasvoi.

      Poista

Kirjoita nimellä.