keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Keskiyön Leijona

 

Suuri aika

 

Olli Bäckström, Lumikuningas. Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus 2020, 539 s.

 

Tämän järkäleen lukeminen on minulta vielä kesken, mutta panenpa paperille muutamia vaikutelmia jo tässä vaiheessa.

30-vuotinen sota on kansakuntamme rakentamisessa kuulunut niihin myyttisiin suuriin aikoihin, jolloin suomalaisuuden erinomaisuus on tullut ilmi kaikessa loistossaan. Topeliusta ei suotta nimitetty historian professoriksi, vaikka Välskärin kertomukset olivatkin fiktiota.

Myyttisessä menneisyydessä kasvoi Pohjolan hankien keskellä jalo kansa: Käs’ säilöjä käyttäiss’ on varttunut siell’, on kunniall’ uskolle hehkunut miel!

Kyyniset ja osin maanisetkin menneen kunnian kieltäjät ovat tietenkin saaneet melko halpoja herkkupaloja tällaisen tahrattoman kuvitelman rienaamisesta ja itse asiassa koko aikakautemme uusi historian tulkinta toisen maailmansodan jälkeen on omistautunut sodan raadollisuuden paljastamiseen, niin entisten kuin nykyisempien. Kunniasta on tullut parhaimmillaankin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen.

Ruotsissakin, jossa sankarikuninkaat ja viikingit olivat vielä sata vuotta sitten vahvoilla, on jo kauan sitten aloitettu eräänlainen cancel-kulttuuri historian ymmärryksen suhteen. Upeasti kirjoittava Peter Englund on viime vuosikymmeninä ollut suuri tiennäyttäjä, meilläkin.

Vielä minun kouluvuosinani Kustaa II Aadolfin leimaaminen kansallisen onnettomuuden isäksi, ranskalaisten juoksupojaksi, ryöstelijäksi ja julmuriksi oli niin sanotusti kova juttu. Silloin vielä joka tapauksessa Ruotsin vallan aika tunnettiin yleisesti osaksi omaa historiaamme ja sen herooiset sivut nostattivat isänmaallista mieltä myös meillä.

Toisen maailmansodan aikana oma propagandamme hehkutti lisäksi myös sitä, miten aitoja demokraatteja on vuosisatojen ajan kasvanut nimenomaan Suomen (ja Ruotsi-Suomen) alueella, jossa maaorjuutta ei ole koskaan tunnettu ja jossa maata on lailla rakennettu ja talonpoikakin on ollut päättäjänä sekä valtakunnan tasolla että oikeuslaitoksessa ja paikallisesti.

Tätä sopi vain verrata liittoutuneiden sekalaiseeen seurakuntaan, jossa Englannin kuningaskunnan demokraattisetkin instituutiot kalpenivat pohjoismaisen vapauden rinnalla. Venäjästä nyt ei kannattanut edes puhua.

Viimeisten puolen vuosisadan aikana on joka tapauksessa käsitys Ruotsin vallan ajasta kokenut meillä suuren mullistuksen. Vanha käsite Ruotsi-Suomi, jota ei toki löydy ajan asiakirjoista, on hylätty kokonaan ja otettu sen sijaan käyttöön ajatus Suomesta jonkinlaisena siirtomaana, mikä perustuu sosiaalihistorialliseen näkökulmaan ja ns. matalaan katseeseen.

Populaaritasolla tämä on johtanut täysin yliammuttuihin käsityksiin Suomen riistosta ja orjuuttamisesta jopa suorastaan Ruotsin menestyksen keskeisenä ehtona.

Lisäksi on yleistynyt käsitys, jonka mukaan mitään Suomea ei edes ollut ennen kuin se muodostettiin Aleksanteri I:n toimesta omaksi hallinnolliseksi yksikökseen. Moni suorastaan puhuu Ruotsin ajan Suomesta Itämaana, käyttäen keskiaikaista käsitettä, joka on jo uudella ajalla anakronistinen.

Tämä kirja nyt ei kerro Suomesta, vaan sen (ja koko Ruotsin) sankarikuninkaasta, jonka hämmästyttävä ura nosti hänen maansa eurooppalaiseksi suurvallaksi. Syntyi konglomeraattivaltio, eräänlainen imperiumi, johon kuului asemaltaan erilaisia osia. Suomi taas oli siinä ydin-Ruotsin osa.

On epäilemättä totta, että kuningas jännitti valtakuntansa voimavarat äärimmilleen tavoitellessaan kunniaa ja vaikutusvaltaa Euroopan sotakentillä. Toisaalta tapana oli, että armeija elätti itse itsensä. Tämänhän me tunnemme myös Englundin kirjoista, joissa esimerkiksi Kaarle X Kustaa jyrää Puolan alueita edestakaisin ja valloittaa kaupunkeja lukemattomilla piirityksillä ja rynnäköillä.

Ei Suomi olisi kyennyt niitä sotilaita elättämään, jotka sieltä lähetettiin Euroopan verikentille. Pienestäkin pitäjästä lähtijöitä saattoi olla kymmeniä ratsumiehiä, jollaisten ylläpito ja varustaminen oli ajan oloissa erittäin kallista. Monille se joka tapauksessa merkitsi sosiaalista nousuakin.

Sotilasurakoitsijat olivat se keskeinen taho, joka hankki tykinruokaa myös Kustaa Aadolfille. Skottilaiset palkkasoturit, joiden jälkeläisiä yhä asuu runsaasti Suomessakin, olivat aikakauden suosituimpia ja kunnioitetuimpia ryhmiä. Kansallisuuksilla näet oli kullakin oma maineensa. Espanjalaiset, italialaiset, kroaatit ja vallonit opittiin hyvin tuntemaan myös vihollisina.

Myös suomalaiset tunnetaan ajan lähteissä ja heidän sotilasmaineensa on kova. Kirjoittaja suorastaan arvioi, että ellei yksi suomalainen vastannut kymmentä vihollista, niin kahta tai kolmea nyt ainakin.

Tämä on tietenkin poleeminen kärjistys ja tarkoitettu ärsyttämään, mutta ilmeisesti tarkoittaa sitä, että mikäli tuon ajan sotivat joukko-osaston asetetaan järjestykseen, nousevat suomalaiset aikalaiskäsityksissä lähelle huippua, jonnekin skottien lähelle.

Kunnia, joka hankittiin verisissä taisteluissa, oli ajan oloissa kallis omaisuus ja siitä käytiin usein kauppaa, kun neuvoteltiin kaupunkien antautumisesta. Kunniakkaasti puolustautuneille kannatti useinkin taata vapaa pääsy pois kaupungista aseiden ja kuormaston kanssa, vieläpä muskettien luntut palaen. Se kävi molemmille osapuolille lopulta edullisemmaksi kuin taistelun jatkaminen katkeraan loppuun saakka.

Tuhoamistaistelun idea ei vielä ollut sodankäynnissä vallitsevana, vaikka sellaistakin tapahtui. Hirvittävänä joukkomurhana tuomittiin yleisesti keisarillisten suorittama Magdeburgin teurastus.

Kustaa Aadolfilla sen sijaan olivat kuuluisat sota-artiklat, joiden mukaisesti pyrittiin saattamaan sodankäyntikin kaikkea inhimillistä toimintaa sitovan järjellisyyden, luonnonoikeuden piiriin. Mitä suomalaisiin tulee, heidän voidaan erään saksalaisen väitöskirjan perusteella katsoa käyttäytyneen myös miehitysjoukkoina keskimääräistä paremmin.

Keisarilliset ja katolisen liigan joukot syyllistyivät moniin kuuluisiin ilkitöihin, jotka söivät heidän mainettaan. Eivät ruotsalaisetkaan mitään pulmusia olleet, mutta ainakin minun johtopäätökseni mukaan kannattaa unohtaa ajatus heistä erityisen raivokkaina ryöstäjinä ja murhaajina. Aikakausi oli mitä oli ja sen mukaisesti oli toimittava, mikäli haluttiin siinä ympäristössä menestyä.

Oma lukunsa on aikakauden monimutkainen liittolaisuus- ja lojaalisuusjärjestelmä. Suuri kuviohan on se, että Ranska kustansi ja tuki poliittisesti Ruotsin joukkojen sotaa keisarin eli Habsburgien vallan heikentämiseksi. Tuki ei kuitenkaan ollut varauksetonta eikä kohdistunut kaikkia keisarin alamaisia vastaan tehtyihin sotatoimiin.

Vastapuolella olivat myös Flanderia hallitsevan Espanjan edut ja omalla puolella Alankomaat. Sota ulottui siten itse asiassa niin Länsi- kuin Itä-Intiaankin. Jossakin vaiheessa Kustaa huolestui siitä, että Espanja saattaisi hyökätä Göteborgiin. Toisaalta Espanja tarvitsi kipeästi ruotsalaista kuparia laivojensa pohjiin.

Katolisen liigan ja evankelisen unionin jäsenvaltiot eivät mitenkään itsestään selvästi olleet enempää keisarin kuin Ruotsinkaan puolella. Monimutkaiset sukulaisuussuhteet ja muut intressit painoivat usein vaa’assa uskonvapauden (ja läänitysten hallinnan) ohella. Vihollisen viholliset ovat yleensä ystäviä ja myös puolueettomuus oli usein houkuttelevaa.

Tästä ei suinkaan seuraa, etteivät uskonnon- ja omantunnonvapaus olisi olleet hyvinkin tärkeitä asioita taistelujen syynä. Reaalipolitiikka vaatii kuitenkin aina veronsa ja jo ristiretkien aikaan kelpasi pakanoidenkin apu joskus kristityille. Stalinin kanssa liittoutunut Winston Churchill sanoi tunnetusti, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin. hän sanoisi ainakin muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Kaiken kaikkiaan 30-vuotinen sota oli siviiliväestön kannalta tuhoisimpia katastrofeja kautta aikojen. Saksan väkilukua se vähensi muistini mukaan kolmanneksella.

Mitä kirjan varsinaiseen aiheeseen ja sen tekijän johtopäätöksiin tulee, pitää niihin palata tuonnempana. Jo tässä vaiheessa totean ainakin sen, että pidän lukukokemusta sangen virkistävänä ja odotan paljon myös kirjan loppuosalta.

What do you want to do ?
New mail

23 kommenttia:

  1. Olli Bäckström on juuri tuohon aikakauteen perehtynyt sotahistorioitsija, jonka edellinen teos Polttolunnaat olivaikuttava taustoittaessaan 30-vuotisen sodan taustaa. Hän myös pitää - valitettavan harvoin päivitettyä - blogia Skeptinen alkemisti.

    Hyvä rinnakkaislukemisto kirjalle on Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014), jossa tämä taustoittaa nouseevaa suurvaltaa ja sen hallinto sekä Itämeren alueen uskonnollis-poliittista tilannetta. Itselleni oli yllätys, että vielä 1600-luvun alussa Ruotsissa pelättiin hyökkäystä Vaasa-suvun Puolanhaaran nostamiseksi uudelleen valtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsemasi Lappalaisen kirja on todella hyvä.

      Olen ollut kuulemassa hänen isänsä pitämän luennon hevosesta ja hevosen historiasta Suomessa, mm. 30-vuotinen sota kuului tähän. Oli hyvä luento.

      Poista
    2. Hyvähän kirja on (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=pohjolan+leijona ). Se vain on hyvin erilainen kuin tämä.

      Poista
  2. Juuri luen: Zacharias Topelius; Fältskärns berättelser (Stockholm; Åhlen & Åkerlunds Boktryckeri 1931). Niin mielenkiintoista!

    Muuten ZDF:stä voi nähdä kaksiosaisen dokun, joka kertoo tavallisten ihmisten kertomuksia sodasta, päiväkirjamerkintöihin perustuen. Siinä otetaan esille mm. Magdeburg.

    https://www.zdf.de/dokumentation/terra-x/der-dreissigjaehrige-krieg-tagebuecher-des-ueberlebens-100.html

    Muutakin mielenkiintoista tämä ZDF:n Doku/Terra X tarjoaa.

    /EE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin on todella mielenkiintoista:

      https://www.archaeologie-online.de/nachrichten/das-ende-der-blauen-brigade-in-der-schlacht-von-luetzen-3633/

      /EE

      Poista
  3. Varustelun ja sotien miettiminen kaupankäynnin jatkeena on virkistävää - ja tekee kyyniseksi.

    Hyvin usein mikä tahansa valtakunta on ollut valmis myymään varusteluteollisuuden tarvitsemia materiaaleja mille tahansa valtakunnalle.

    Tärkein on ollut tietenkin "leipävilja" eli vehnä ja ohra ja muutama muu laji täällä meidän suunnalla ja riisi tai maissi ja muutama muu "ettäämmällä".

    Vähemmän tärkeitä mutta tärkeitä kuitenkin, ovat olleet kupari, tina, rauta ja hiili.

    Myöhemmin kulta ja nykyään "arvopaperimuodossa" oleva kulta sekä hopea ovat tärkeitä taloudellisen sodankäynnin välineitä.

    Uraani ja plutoniumia tarvitaan ydinaseisiin fiissiliksi materiaaliksi.

    Ballististen ohjusten elektroniikkaan kuulemma saattaisi sisältyä noin 50 kiloa hopeaa kappaletta kohti.

    Ennen sotaa ei olla köyhää eikä kipeää, sodan aikana kipeitä ja sodan jälkeen kello 6 ollaan sekä köyhiä että kipeitä.

    Sarvessa voisi tavata - jos se ei olisi mennyt korona-taistossa konkurssiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ennen sotaa ei olla köyhää eikä kipeää, sodan aikana kipeitä ja sodan jälkeen kello 6 ollaan sekä köyhiä että kipeitä."

      Toiset ovat, toiset eivät. Jälkimmäiset pitävät joko pompöösejä paraateja tai ovat hiljaa laskemassa uusia maakuntia tai rahojaan. Ensiksimainituista ei kukaan välitä - kuin enintään juhlapuheissa.

      Poista
    2. Soo, soo. Vänrikin markkinamuistokin jo totesi: "Kallehin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan..."
      Niin pääsi ukko syytinkille kartanoon.

      Poista
    3. "
      Toiset ovat, toiset eivät. Jälkimmäiset pitävät joko pompöösejä paraateja tai ovat hiljaa laskemassa uusia maakuntia tai rahojaan. Ensiksimainituista ei kukaan välitä - kuin enintään juhlapuheissa.
      "

      +

      Yleensä ne jotka sodan aikana toimittivat materiaaleja ja palveluksia armeijalle ja/tai yhteiskunnalle olivat sodan jälkeen rikkaita.

      Mieleltään ehkä kipeitä, mutta sota korkeintaan pahensi aiemmin alkanutta syndroomaa.

      Saksassa takoivat suuria voittoja mm. Ford, IBM, Goverment Motors, GE ja esim. ESSO patenttiensa ja niistä saatujen korvausten kautta.

      Näilläkin yrityksillä oli omat edustajansa mm. kemianteollisuudessa.

      Kylmä sota toi vielä suuremmat voitot näille yrityksille.

      Neuvostoliiton tehtailla valmistettu materiaali teki mahdolliseksi voitontavoittelun myös "vihollisen" puolelta.

      Ford omisti mm. GAZin autotehtaan Gorkissa jne. FIAT myöhemmin rakensi amerikkalaisella pääomalla Togliattin tehtaan, VAZin.

      +

      Kansa luulee tarvitsevansa pömpöösejä paraateja.

      Eliitti järjestää niitä sirkushuviksi peittääkseen oman osuutensa ja johtaakseen harhaan. "Yksinkertasta jymäytetään".

      +

      Suurimman voiton repii tietysti se porukka joka lainoittaa sotien osapuolet ja pölyn laskiessa syyttää jotain tai kaikkia osapuolia "militarismista" ja rahoittaa jälleenrakentamisen kulut.

      Poista
  4. "...otettu sen sijaan käyttöön ajatus Suomesta jonkinlaisena siirtomaana, mikä perustuu sosiaalihistorialliseen näkökulmaan ja ns. matalaan katseeseen. Populaaritasolla tämä on johtanut täysin yliammuttuihin käsityksiin Suomen riistosta ja orjuuttamisesta jopa suorastaan Ruotsin menestyksen keskeisenä ehtona."

    Historiantutkimus on aina sidottu paitsi kohteeseen myös kirjoitusaikaansa, minkä vuoksi kirjoitusajan (uudet) arvot väistämättä heijastuvat siihen.

    Ehkä objektiinen totuus lienee ollut se, että nykyisen Suomen alue liitettiin maakuntina Ruotsiin, mutta valtakunnan yhdenvertaisena osana. Se miellettiin eri tavoin erilaiseksi osaksi. Kaarle IX:sta alkoi valtakunnan yhtenäistäminen, joka vähensi tuota erillisyytä. Siitä voidaan perusteellisesti kiistellä, missä määrin suomalaisten panos Ruotsin suurvaltahankkeissa oli suurempi kuin muun valtakunnan. Samoin voidaan sanoa, että Ruotsin pohjois-Saksaan ja Puolaan kohdistuvat suurvaltahankkeet eivät palvelleet valtakunnan suomalaisen alueen etuja viedessään sen resursseja, jotka olivat pois itärajan puolustuksesta.

    Varsinkin Pietarin kaupungin perustaminen 1703 tekivat nykyisen Suomen alueesta riitamaan Ruotsin ja Venäjän välille. Tuo riita ratkesi vasta kun Venäjä 1809 valtasi alueen ja liitti sen autonomisena itseensä ja Ruotsi kruununprinssi Kaarle Juhanan (Bernadotte) johdolla oli valmis sen pysyvästi hyväksymään (ks Risto Volanen Kuohuva vuosisata sekä Krister Wahlbäck Jättiläisen henkäys - Suomen-kysymys Ruotsin politiikassa 1809-2009).

    Ruotsille saamme kuitenkin olla kiitollisia länsi-Euroopan uskonnosta, ruotsinkielestä hallinto- ja muusta kulttuurista, jotka auttoivat meitä pysymään henkisesti riittävän kaukana venäläisestä vastaavista, kunnes ikkuna itsenäisyyteen aukesi 1917.

    VastaaPoista
  5. Kuten Durkheiminsa lukenut oman sosiologiamme grand old man Erik Allardt totesi, yhteiskunnallinen kahtiajako on suomalaisen yhteiskunnan erityispiirre. Syntyykö sellainen muka itsestään tai joidenkin opillisten käsitysten seurauksena? Ei, sellainen syntyy vain vuosisataisista historiallisista vaikutuksista.

    Ja tuo kahtiajakautumisen ominaisuus näkyy sitten monissa tilastoissa. Me olemme esimerkiksi kiusanneet toinen toisiamme työpaikoilla kaksi kertaa enemmän kuin eurooppalaiset keskimäärin. Kiusaaminen on ollut ominaista nimenomaan yhtenäiskulttuuri-instituutioissa, kasarmilla, kirkossa, koulussa. Ne ilmiöt eivät ole mihinkään hävinneet eivätkä häviä, sillä alistushistoriaa ei ole minkään kansallisen psykoanalyysin kautta toistaiseksi käsitelty.

    Suomalaiset ovat ahkeria ja rehellisiä, lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja siihen päälle vielä se, että opilliset auktoriteetit ja auktorisoinnit puhuttelevat meitä ja ihan vimmatusti yritämme oppisivistystä hankkimalla nousta paremman väen piiriin. Presidentitkin vielä nykyajassa ovat tyypillisesti "kansanomaisia" mutta oppisivistystä edustavia hahmoja.

    Kansallinen historia on toisenlainen, jos se kirjoitetaan niin että kansallinen alitajunta otetaan kuvaan mukaan. Valitettavasti sellaisia historiankirjoittajia ei juuri ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kansallinen historia on toisenlainen, jos se kirjoitetaan niin että kansallinen alitajunta otetaan kuvaan mukaan. Valitettavasti sellaisia historiankirjoittajia ei juuri ole."

      Kerro nyt hyvä mies oletko lähestymistavaltasi sosiologi (tutkii ihmisjoukkoja) vai psykologi (tutkii yksilöitä). Noiden tieteiden lähestymistavat eivät ymmärtääkseni ole redusoitavissa toisiinsa, esimerkiksi yksilöillä on alitajunta, joukoilla ei ole. Psykohistoriaa on ollut ymmärrykseni vain Asimovin scifi-kirjoissa.

      Yksi detalji: "Me olemme esimerkiksi kiusanneet toinen toisiamme työpaikoilla kaksi kertaa enemmän kuin eurooppalaiset keskimäärin."

      Pitääkö tuo todellakin paikkansa verrattuna muihin, vielä hierarkisimpiin kansoihin (esim venäläiset, saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset). Kaikkien noiden maiden armeijoissa oli simputusta ja esimerkiksi englantilaiset poikakoulut olivat kuuluisia pennalismistaan. Pelkäämpä, että kiusaaminen liityy hierarkisuuteen yleensäkin (vallan näyttämisen tapa) ja ihminen on hierarkinen laji. Erityisen pahaksi tilanne pääsi maanviljelyksen omaksumisen jälkeen, jos Harariin on uskominen. 

      Poista
  6. Allardt muotoilee durkheimilaisen sosiologian hyvin todetessaan, että sitä tosiasiaa, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikea ymmärtää.

    Sanoisin että se voidaan ymmärtää vain epäsuorasti. Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta, eikä siitä, että itsekukin naulaamme jo varhaisessa lapsuudessamme mielemme präseinälle joukon käsitteitä tietenkään seuraa se, että noilla käsitteillä voitaisiin kuvata suoraan mitään mikä ei ole aistien havaittavissa. Joitain sanoja on kuitenkin käytettävä ja esimerkiksi kollektiivinen alitajunta voi jossakin yhteydessä olla hyvä termi.

    Esimerkiksi alkulaumassa vallinnutta kollektiivista tahtotoimintoa, joka on jäljellä joukkosuggestioissa kuten pakoreaktiossa, ei tietenkään voi kuvata milään sitä suoraan "esittävillä" käsitteillä. Se on jotain joka sijoittuu yksilötietoisuuden "pinnan alle" jossa yksilön alitajunta liukenee lajihistoriallisiin yhteisövoimiin.

    Suuri osa ihmistiedostamme pelkkää käsiterealismia -- yritystä päätellä käyttämistämme käsitteistä todellisuuteen päin, vaikka tällainen usko käsitteiden mahtiin on pelkkää ymmäryksen noitumista kielen yleistävillä ominaisuuksilla. Uudella ajalla syntyneiden uusien tiedonalojen historiallinen sisäinen pirstoutuminen riemunkirjaviksi viuhkoiksi erilaisia tiedollisia "ismejä", joiden ikiomat terminologiat jo itsessään antavat käsitellyille aiheille auktorisoidun tiedon leimaa vaikka ovat vain kaikkein puhtainta käsiterealismia, riivaa nykyistä akateemista maailmaa. "Ismeissä" voivat myös aatteelliset ja tiedolliset totuudet sulaa yhteen.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsiterealismista olen samaa mieltä. Käsitteistä ei voida (loogisesti) johtaa mitään, mutta ne voivat joskus - enemmän tai vähemmän - osuvasti kuvata ilmiöitä.

      Tieteen arvo viime kädessä on siinä, miten hyvin se selittää tutkittavaa ilmiötä. Ihmistieteisessä selitys ei ole vielä matemaattis-luonnontieteiden tasoa, mutta kyllä ne paremmin ja osuvammin selittävät kuin mutu tai epätieteet. Lisäksi monet ihmistieteilijätkin ovat alkaneet käyttää matemaattisia välineitä, erityisesti tilastotieteitä. Korrelaatioista syntyy aikaa voittaen kausaliteetteja.

      Poista
    2. Ihmistieteiden suurin haaste olisi saada poliitikot ymmärtämään että yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat ensisijaisia, ja etteivät esimerkiksi ideologiat -- miten ylimittaisille ja ylevöitetyille yleiskäsitteille ne voidaankin kyhäillä -- voi muutta sosiologisia lainalaisuuksia miksikään. Ettei siis esimerkiksi siitä, että "kaikilla on ihmisarvo", mitenkään seuraa se, että kaikki "kulttuurit" sopeutuisivat keskenään. Päinvastoin, voi seurata se, että yhteiskunnat jotka moista yrittävät, romahtavat sosiaalisesti, taloudellisesti, terveydellisesti, ja --mikä meille on siis vaikea ymmärtää -- myös tiedollis-kognitiivisesti.

      Näin siksi että tietoisuutemme on historiallista ja sosiaalista muodostetta, eikä edes se valtava todellisuudenhallinta, joka uudella ajalla on kartesiolaisen paradigman ja välineellisen järjen emergenssistä seurannut, ole mikään kirkossa kuulutettu ikuinen totuus, vaan silläkin on sosiaaliset ja kulttuuriset alku- ja reunaehtonsa.

      Rajat kiinni. Rahat kiinni. Ihmisyys kunniaan. Siinä olisi poliitikoille ohjelmaa ihan tarpeeksi.

      Poista
    3. Tässä taitaa olla koko nykyisen sekoilun avain.

      Poista
  7. Milan Kundera on kirjoittanut kommunistisessa Tsekkoslovakiassa byrokraattien kumarrelleen dokumentteja. Niillä oli maaginen teho. Dokumenttia saattoi hypistellä näpeissä, marginaalin merkinnöistä saattoi päätellä kuka muu oli sen nähnyt, dokumentista saattoi ottaa kopiota, ja sen näkemisestä saattoi joutua vastuuseen.

    Luulen ”vanhan koulun kasvattina” kirjoittamillani kolmella perinteisen näköisellä kirjalla olleen enemmän tehoa kuin näillä US-kommenteilla, vaikka ei sitä vielä helposti uskoisi.

    Tuntuukin, ettei blogikirjoittelu pysty ohittamaan mustilla kirjaimilla valkoiselle paperille painettua tekstiä muutoksen välineenä. Blogeilusta on kehittynyt eräänlainen strategisen johtamisen väline viemään huomio harhapoluille.

    VastaaPoista
  8. Ruåtsalaisethan opettivat suomalaisille tulen teonkin kunhan olivat saanet houkuteltua nämä peurannahkoihin pukeutuneet villit alas puusta. Enää ei taideta sentään puhua Ruotsi-Suomesta. Viimeisin tavoite on kiistä suomalaisten olemassa olo historiassa etnisenä kansana kuten tässä Juha Hurmeen kirjassa niemi joka oli lahja suomenkansalle. Sangollinen ulostetta 100v Suomen silmille. Häpeän huippu on että tuo vielä palkittiin Finlandia palkinnolla. Ei kukaan varmasti kiistä vakavissaan Ruotsin vaikutuksen merkitystä Suomen kehittymisellä mutta se aika kun suomalainen on "oikea kansalainen" vasta opittuaan ruotsia on ohi.

    Mitä ruotsalaisiin tulee niin näiden rasismiin suomalaisia kohtaan on paljon syvemmät juuret kuin maahan töihin tulleiden suomalaisten joukossa esiintyneet sosiaaliset ongelmat. Se on sinänsä surullista sillä vaikka suomalaiset viljelevät ruotsalaisvitsejä. Ruotsia kuitenkin yleensä ihaillaan vauraana ja edistyksellisenä maana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peinteistä suomalaista uhriutumista...

      Koskahan suomalaiset lopettaisivat itseruoskinnan ja ruotsalaisten tyhjänpäiväisen ja tyhjäpäisen haukkumisen?

      Poista
    2. Kannattaisi toki muistella sekä sitä myönteistä, mitä olemme saaneet Ruotsista että mitä olemme saaneet Venäjältä.
      Luulisi siihen jo olevan kanttia.

      Poista
  9. Luin taannoin Peter Wilsonin aihetta käsittelevän teoksen ja voin sanoa, että touhu oli varsin monimutkaista. En tainnut tulla hullua hurskaammaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wilsonin kirja on paras yleisesitys. Asia (30-vuotinen sota) vaan on aidosti monisyinen ilmiö. Kannattaa yrittää Backströmin Polttolunnaita. Hän osaa paremmin tiivistää.

      Poista
    2. Uskon näin, mutta tavattoman monimutkainen tuo koko aika on ymmärrettäväksi, kaikkine eri osapuolineen ja vaihtelevin motivaatioineen.

      Tämän jälkeen luin Michael Braddickin kirjan suurin piirtein samoihin aikoihin käydystä Englannin sisällissodasta, ja törmäsin toiseen vastaavaan eri pyrkimysten sekamelskaan... Asiaa ei auttanut, että teos (vaikka kehuttu) oli mielestäni sekavinta tajunnanvirtaa, mihin historiantutkimuksessa olen törmännyt.

      Seuraavaksi taidan kaivaa hyllystä jotain vanhoja korkkareita...

      Poista

Kirjoita nimellä.