perjantai 16. lokakuuta 2020

Kuninkaamme

 Rautakallo


Voltaire, Kaarle XII:n historia (1731). Karisto 1994, 330 s.


Kun nyt on kulunut suunnilleen puoli vuosisataa siitä, kun ensi kerran luin tuon Voltairen kuuluisan teoksen, ajattelin sopivaksi uudistaa tuttavuuden sen kanssa. Enpä enää edes muistanut, mitä muistin tuosta eräästä maailman luetuimmasta kirjasta.

Asiahan on siten, että Voltaire, joka oli aikansa ihailluimpia ja kuuluisimpia todellisia superjulkkiksia, oli kirjoittanut historiateoksen, joka ei ollut kuivaa kronikkaa, vaan myös sangen luettava. Se oli tärkeä syy sille, että se levisi tavattoman monina painoksina eri kielillä.

Kun olin sen verran nuori, että luulin käsittäväni asiat paremmin kuin menneiden sukupolvien poropeukalot, muistan ainakin suhtautuneeni yliolkaisesti kirjoittajan moralistiseen tarkastelutapaan. Kuin joku Plutarkhos ikään, Voltaire vain tuijotti silmänsä sokeiksi päähenkilönsä hyveisiin ja paheisiin sen sijaan, että olisi ymmärtänyt tämän olleen lopultakin vain yhteiskunnallinen ilmiö, aikakautensa luomus.

No, nyt kuvittelen vähemmän omasta ymmärryksestäni ja siksi arvelin hyödylliseksi ainakin taas tutustua siihen, miten aikakautensa suurimmaksi hahmoksi kerran tunnustettu kirjoittaja oikein kuvasi asioita.

Kirja alkaa merkittävällä lauseella: ”Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta (sic!) noin kaksisataa ranskalaista peninkulmaa ja pituutta kolmesataa.”

Paitsi että tämä lause on kuin suoraan Julius Caesarilta (”Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt belgae…”), sisältää se heti erään merkille pantavan toteamuksen, joka erinäisten tämän ajan viisastelijoidenkin kannattaisi aina silloin tällöin kerrata.

Siinähän puhutaan erikseen Ruotsista ja Suomesta, jopa sellaisessa muodossa, että voisi odottaa kirjoittajan heti seuraavassa käyttävän valtakunnasta Ruotsi-Suomen nimitystä.

Sitä hän ei toki tee, mutta lause kumoaa jo sellaisenaan sen erinäisten byrokraattis-maagisen ajattelun edustajien teesin, jonka mukaan mitään Suomea ei ollut ennen vuotta 1809 (tai 1808 tai 1917 ja mitä nyt keksittäneenkin).

Edes erinäisten Suomen kronikoiden olemassaolo ei ole voinut horjuttaa sellaisten henkilöiden vakaumusta, joiden mielessä maailman olemus selviää ennen muuta juridisista dokumenteista ja niistäkin pääasiassa valtion palveluksessa oleville.

Tästä näkökulmastta katsoen ei siis aikoinaan ollut lainkaan Suomea, vaan sen sijaan tietty määrä ruotsalaisia läänejä. Niitä sitten annettiin ja otettiin, kun rauhoja tehtiin.

Mutta se siitä. Suomesta puhutaan tässä kirjassa vain vähän. Toki se mainitaan silloin tällöin, yleensä melko epätarkasti kuvattujen sotatoimien yhteydessä. On tietenkin selvää, ettei esimerkiksi ”Isonvihan” käsitettä tunneta. Se oli sittenkin vain yksi sotilaallisen miehityksen kausi ja sellaisia Euroopan historiassa oli tuonakin aikana valtavasti, lähes kaikkialla.

Voltairen kirja käsittelee ennen muuta päähenkilöään, hallitsijaa hyveineen ja paheineen.

Itse asiassa noita jälkimmäisiä Kaarlella ei ollutkaan paitsi siinä mielessä, että hän vei hyveensä liian pitkälle: rohkeudesta tuli uhkarohkeutta, lujuudesta itsepäisyyttä, anteliaisuudesta tuhlaavaisuutta, oikeudentunnosta joskus julmuutta ja viimeisinä vuosina arvovallan ylläpitäminen läheni sortovaltaa, kirjoittaa Voltaire.

”Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön, kuin järkevä. Hän oli ensimmäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtiotaan. Hän tahtoi valloittaa valtakuntia voidakseen lahjoittaa ne pois.”

Hyveiden kehittyminen paheiksi, kun ne viedään liiallisuuteen, oli tietenkin vanha aristotelinen ajatus, jonka Voltairen ja siis myös Kaarlen aikakauden ihmiset hyvin tunsivat.

Toki Kaarle, joka ei ollut mikään kirjamies, tunsi joka tapauksessa myös keskeisiä antiikin historian teoksia, niin Aleksanterin kuin Caesarinkin elämästä kertovia. Itse hän ihaili sankarikuningasta, tuota suurta Kustaa Aadolfia.

Kaarle osasi saksaa yhtä hyvin kuin ruotsiakin ja puhui myös sujuvasti latinaa. Ranskaa hän ei sen sijaan suostunut puhumaan sanaakaan ja niinpä täytyi monien tuon ajan potentaattien alistua keskustelemaan hänen kanssaan latinaksi.

Ruotsalaisia kansana ei kirjoittaja osaa kyllin ihailla. He olivat tavattoman urhoollisia, kurinalaisia ja kunniantuntoisia –maaorjuuttahan ei maassa tunnettu, mikä ilmeisesti oli kansan hyveellisyyden kannalta erinomainen asia. Sitä paitsi ruotsalaiset vihasivat hehkuvasti tanskalaisia, tuota perivihollista.

Venäjällä taas Pietari, tavattoman lahjakas ja uuttera hallitsija nosti kansansa barbariasta sivistykseen. Häneltä kuitenkin puuttui inhimillisyyttä eikä hänen moraalinsa noussut lähellekään Kaarlen tasoa. Hän oli mitä ilmeisin machiavellisti, jolle kieroilu oman valtion asian edistämiseksi oli luonnollinen asia.

Voltaire kuvailee melko laajasti karoliinien voitonmarssia pitkin ja poikin Eurooppaa ja sitä pelkoa ja kunnioitusta, jota tämä armeija herätti sielläkin, minne se ei astunut. Sekä Narvan että Poltavan taistelujen voimasuhteita liioitellaan suuresti, mutta sehän kuului aikoinaan asiaan.

Kuten Kaarle sanoi Benderin kalabaliikin jälkeen eräälle hovimiehelle, joka onnitteli kuningasta siitä, että tämä oli omin käsin tappanut kaksikymmentä turkkilaista: tällaisissa asioissahan suurennellaan aina puolella.

Voltairen kirja perustuu osin painettuihin lähteisiin, mutta kiinnostavaa on, että hän tunsi henkilökohtaisesti monia avainasemassa olleita henkilöitä, jotka kertoivat hänelle omat versionsa siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Mitään epäkunnioittavaa ei Voltaire tuo esille. Sankari oli lähes yli-inhimillinen myös siinä, että hän koko ikänsä pidättäytyi niin alkoholista kuin seksistäkin.

Loppuvaiheessa Kaarle joka tapauksessa näyttää joutuneen neuvonantajansa, kreivi Görtzin vaikutuksen alaiseksi. Görtzin eräs suuri innovaatio oli rahan huonontaminen eli leimatun kuparirahan julkistaminen arvokkaammaksi kuin sen metallin arvo. Tähän aikaanhan Ruotsissa käytettiin ns. plooturahaa, jota vähänkin merkittävämmissä ostoksia varten tarvittiin hevoskuormallisia.

Kuten niin monet tämän ajan aikaansa edellä olleet ekonomistit, Görtz sai vihat niskoilleen ja mestattiin pian Kaarlen kuoleman jälkeen.

Hän oli kuitenkin myös etevä poliitikko, jota on verrattu suorastaan Talleyrandiin. Hänen suuria ideoitaan oli hyökkääminen Skotlantiin, jakobiittien avuksi ja Englantia vastaan. Tässä olisi tarvittu myös liittoa Venäjän kanssa ja siihen Pietari näyttikin olevan suostuvainen.

Myös Göteborgin avaaminen Madagaskarin merirosvojen tukikohdaksi oli neuvottelujen kohteena. Se kartessin- tai musketinkuula, joka tappoi Kaarlen, teki kuitenkin lopun myös näistä suurista suunnitelmista. Edessä oli sitten tämä Uudenkaupungin rauha, jonka solmiminen arvattavasti meilläkin huomioidaan valtavasti julkisessa sanassa tulevana vuonna. Merkitsihän se Venäjän lopullista nousua eurooppalaiseksi suurvallaksi ja imperiumiksi.

Suomen suunnalla Uudenkaupungin rauha oli sangen siedettävä ja osittain suorastaan antelias maksaessaan luovutettavasta Karjalasta miljoonakorvaukset, jotka olivat loppuun ajetulle maalle enemmän kuin tarpeen.

Lopussa alkoi kyllä olla Venäjäkin, jota Pietari oli armottomasti piiskannut parinkymmenen vuoden ajan. ”Veli Kaarle”, kuten Pietari nimitti Ruotsin kuningasta, oli tarjonnut keisariksi kruunatulle yleisnerolle ja jättiläiselle arvoisensa vastuksen.

20 kommenttia:

  1. Tuo kirja teki vaikutuksen poikana ja nyt miehenä. Voltaire on sanankäyttäjänä ylittämätön.

    Hyvä rinnakkaislukemisto on Bengt Liljegrenin Kaarle XII - Soturikuninkaan elämä. Sen sivulla 29 on kohta, johon kiteytyy kuninkaan elämä:"Strategian opetus jäi Stuartilta vähäiseksi..Niinpä Kaarle ei kouluaikoinaan saanut perusteellista opetusta sotahistoriasta strategian näkökulmasta tarkasteltuna."

    Tuosta Suomeenkin paljon vaikuttaneesrta kuninkaastamme nmyös myöhempi kriittisempi elämänkerta, jota valitettavasti ei ole suomennettu. Sen kannessa -kuvaavasti - on yksi rumemmista tätä esittävistä muotokuvista.

    VastaaPoista
  2. "Ruotsalaisia kansana ei kirjoittaja osaa kyllin ihailla. He olivat tavattoman urhoollisia, kurinalaisia ja kunniantuntoisia..."

    Itse olen aina ihmetellyt miten tuo kansa muuttui parissakymmenessä vuodessa hattujen sotaan 1740-luvulla mennessä paitsi sotataidollisesti taitamattomaksi, myös vähemmän urhoollisemmaksi. Vähäksi ovat kolmeensataan vuoteen jääneet suuren pohjan sodan jälkeen ruotsin maavoimien sankariteot karoliinisessa mielessä. Laivastolla oli vielä Kustaa III:n sodassa tähtihetkensä. 

    Noh, onneton se kansa joka tarvitsee sankareita. Ruotsi on tuolla mitalla maailman onnellisin kansa - ihan oikeasti; tunnen vilpitöntä kateutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinno, Ruotsi oli perinteisesti taistellut viimeiseen suomalaiseen.

      Görtzin perilliset muuten saivat korvauksia Ruotsin valtiolta, koska äijä ei ollut syyllistynyt mihinkään mistä syytettiin. Varmaan helpotti tämä tieto itse juhlakalua, samalla tavalla kuin Jodlin toteaminen syyttömäksi.

      Poista
    2. "Ruotsi oli perinteisesti taistellut viimeiseen suomalaiseen."

      Tämän on diplomatian hienolle kielelle pukenut Wahlbäck uudessa kirjassaan Ruotsin Suomen politiikan olevan "mahdollisen tuen politiikkaa": Ruotsi pidättää itselleen oikeuden harkita vapaasti, mahdollistavatko ulko- ja sisäpoliittiset edellytykset tuen antamisen Suomelle tilanteessa, jossa sen itsenäisyys joutuisi uhatuksi. Ts Suomen itsenäisyyttä pidetään tervetulleena, mutta etukäteen ei sitouduttu määrittelemään, millaista tukea voisimme ja haluaisimme antaa Suomelle, jos sen itsenäisyys joutuisi vaaraan.

      Taidatkos sen sievemmin sanoa.

      Poista
  3. Kiitos hienosta blogista.
    Kommentoin blogilla "Suuruuden harha valtioiden johdossa": http://www.ristovolanen.fi/118302917/6963804/posting/suuruuden-harha-valtioiden-johdossa

    VastaaPoista
  4. (Disclaimer: Mennyttä aikaa ja maailmaa ei toki pidä arvostella turhan suoraviivaisesti nykypäivän standardeilla, mutta muutama sana nyt kumminkin.)

    Kaarle XII:ta on toisaalta epäilty mielipuoleksi, eikäpä toki ihan ilman aihetta. Eräänä esimerkkinä voi mainita miekkosen huvitelleen mm. nakkelemalla koiranpentuja uuniin (sic(k)!, sanan sekä latinan- että englanninkieleisessä merkityksessä), antaen täten ihan omanlaisensa merkityksen käsitteelle "hot dog". (Lähdeviitettä en valitettavasti osaa tähän väliin antaa, joten en näin ollen ole ehdottoman varma jutun paikkansa pitävyydestä.) Epäilemättä psykopaatti, ja koska saman hengen mies vaikutti tuohan aikaan myös Venäjällä,

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_Suuri

    (josta mm. rakastamani Veikko Huovinen on kirjoittanut mainion kirjan "Pietari Suuri hatun polki":)


    ...niin ihmekös tuo, että suomalaistenkin kohtalo muodostui Isonvihan, tuon oman aikansa holocaustin, puitteissa niinkin ankeaksi... Samantapainen asetelmahan Euroopassa olikin sitten jälleen 1900-luvun alkupuolella herrojen Stalin ja Hitler toimesta. Voikin siis vain kuvitella, millaista tuhoa esim. jotkin Napoleonin sodat olisivat saaneet aikaan, jos Nappe-sedälle olisi tuolloin löytynyt vastustajaksi samanmoinen "Suuri Persoona"... No, onneksi sittemmin päävastustajaksi päätynyt Aleksanteri I oli oman aikansa kruunupääksi sentään kohtalaisen valistunut ja humaaninluonteinen tyyppi, joten kaikkein pahimmalta voidaan sanoa maanosamme (ja siinä sivussa myös silloisen Suomen) välttyneen, sillä kertaa.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Eräänä esimerkkinä voi mainita miekkosen huvitelleen mm. nakkelemalla koiranpentuja uuniin ... Epäilemättä psykopaatti"

      Pidättäysin itse menneisyyden henkilöiden mielenterveyden ja moraalin arvioimisesta. Käsitys  oikeasta, säädynmukaisesta käytöksestä ja eläinten "oikeuksista" on siinä määrin poikennut menneisyydessä. Esimerkiksi 1600-luvun Englannissa karhun- ja häränrääkkäys oli täysin hyväksyttyä ja yleistä huvia, siitä on jäänteinä bulldog ja pittbull koirarodut. Tuohon aikaan vain katsottiin, että ihmisellä luomakunnan kruununa oli täysi oikeus kohdella eläimiä huvia ja hyötyä tuottavalla tavalla. Kaarlen moittiminen tuollaisesta käytöksestä on yhtä perusteltua kuin moittia häntä siitä, että hän ei ymmärtänyt  suhteellisuusteoriaa. Ainoa merkityksellinen arviointiperuste on aikalaislähteisiin perustuvat arviot, joiden perusteella jokin käytös oli jo omana aikanaan outoa.

      (Toki meidän aikamme arvoilla Kaarle oli ns jäykkä persoonallisuus, jolla oli alikehittynyt empatiakyky. Tuon aikauden itsevaltiaiden hallitsijoiden ja aateliston kasvatuksessa empatiakyky ei ollut tavoiteltu ominaisuus: se olisi haitannut sodankäyntiä ja muuta aikakauden arvostamaa vallan- ja kunniantavoittelua.)

      Isonvihan vertaamista holokaustiin (pro: juutalaisten kansanmurhaan) pidän outona: jälkimmäinen oli järjestelmällinen, teollinen kansanmurha, joka tähtäsi koko Saksan valtapiirissä olevan noin 11 miljoonan juutalaisen tuhoamiseen, kun taas Isoviha oli tavanomaista tuon aikakauden venäläistä sodankäyntiä, joka tähtäsi vihollisen tukialueen tuhoamiseen. Vielä 30-vuotisessa sodassa sodankäyntitapa oli samanlainen länsi-euroopalaisissa sotajoukoissa. Isostavihasta toivuttiin parissakymmenessä vuodessa.

      Yhdestä asiasta olemme samaa mieltä: Veikko Huovisen teos on mainio, varsinkin painos kolme viiksiniekkaa.

      Poista
    2. Siis Edgaria komppaan. Kyllä aikalaisetkin osasivat kauhistua monarkkien julmuudesta. Ja rikos oli rikos jo vanhan testamentin aikana.

      Poista
    3. Joo siis kuten jo disclaimerissani huomautinkin, niin toki aikakausi ja konteksti on otettava huomioon, mutta silti julmuus on julmuutta, eikä huonoa asiaa kannata jälkeen päinkään liikaa puolustella. Ja tuo kommenttini nyt olikin hieman semmoinen tahallisen kärjistävä muutenkin. Pointtina oli lähinnä todeta, mitenkä pienelle maalle ja kansalle usein käy, kun joutuu ns. Valtaherrojen välisessä kädenväännössä pahasti puristuksiin. Ja onhan tästä toki esimerkkejä lähempääkin omaa aikaamme, valitettavankin lukuisia.

      Ja mitä tuohon blogistin mainitsemaan Vanhaan Testamenttiin tulee, niin sehän on jo itsessään aika hyvä osoitus siitä, miten vähän ihmisluonto on lopulta muuttunut aja vieriessä, toisaalta häijympien taipumusten (kuten vallanhimon), toisaalta myös moraalikäsitysten "syvärakenteiden" (empatiakyky) osalta (joista jälkimmäiset lienevät, ainakin perustaipumustensa osalta osittain ihan biologisestikin ehdollistuneita).

      -J.Edgar-

      Poista
    4. "mitenkä pienelle maalle ja kansalle usein käy, kun joutuu ns. Valtaherrojen välisessä kädenväännössä pahasti puristuksiin."

      Se nyt on pienten kansojen kohtalo, ellei näillä ole sotilaskuntoa ja -resursseja sekä ommea/otollisia olosuhteita. Voihan sitä uikuttaa, mutta niin se on: jumala on suurempien pataljoonien puolella. Hirmuista.

      Poista
  5. Tulin kerran kysyneeksi eräältä Ruotsin ajan historiaa (mm. isonvihan aikaa) historiantutkijalta, poikkesiko Venäjän sodankäyntimenetelmät ns. isonvihan aikana eurooppalaisten armeijoiden tuohon aikaan noudattamista. Eivät kuulemma poikenneet. Ainoa huomattava eroavuus hänen mukaansa oli nuorten ihmisten vieminen Venäjälle orjuuteen, joka sekin oli hyvin suhteellinen käsite.

    Kun Kaarle XII:n armeija samosi Inkerinmaata, kuninkaan kenttäkansliasta lähti tällaisia käskyjä: "Kylät poltettava, asukkaat surmattava eikä kehdossa uinavaa lastakaan sää säästää."

    Mielestäni olemassa olevasta tutkimuskirjallisuudesta ei vieläkään (jos sitten koskaan) saa tarkkaa kuvaa siitä, "mitä tapahtui todella" Suomessa 1714 - 1721. "Karimolainen" prisma tuntuu edelleen vääristävän kuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ymmärtänyt, että länsi-euroopassa olisi hiukan lieventynyt: vielä Ludvig XIV Pfaltzin sodassa sotaministeri Louvois kävi raa'alla tavalla, jota kuningas paheksui. Seuraavalla vuosisadalla ei johtuen makasiinijärjestelmästä, jolloin siviiliväestöä ei tarvinnut ryöstää huollon vuoksi. Lisäksi karkaamisaltiitta palkkasotilaita ei haluttu päästä vapaasti "rehustamaan".

      Espanjan perimyssodassa, joka osui ajallisesti Suureen pohjan sotaan (Isoviha) en osaa sanoa. Sir John Churchillin salainen ase oli kuitenkin kevyet huoltokärryt, josta päätelllen, että järjestelmällinen ryöstely ei oltu vakiohuoltotapa.

      Poista
    2. Olen er mieltä: kyllä esimerkiksi Kuustaa H.J. Vilkunan Viha-kirjasta (ja toisesta erästä yksilöstä kertovasta Paholaisen sodasta) sekä Markku Kuisman Murhanenkelistä saa ihan hyvän aikalaislähdekuvauksen, joka poikkeaa Karimon - ja Topeliuksen - näkökulmasta. Jälkimmäisempiä on vain hauskempi lukea.

      Syy venäläiseen orjien tavoitteluun oli taloudellinen: siellä oli maata kyllin, puute oli sen hyödyntämiseen tarvittavista maaorjista. Siksi "sielut" olivat arvossaan. Niin oli vielä Stalinillakin, niitä vaan ei kutsuttu sieluiksi vaan kolhosnikeiksi, joilla ei kyllä ollut sisäistä passia.

      Poista
    3. Ei kai arvostettu tutkija Markku Kuisma, paratkoon, mitään Murhanenkeliä ole kirjoittanut. Ja ne "aikalaislähdekuvaukset" vasta ongelmallisia ovatkin, lähdekritiikin kannalta.

      Poista
    4. Vilpitön anteeksipyyntö: se olikin Teemu Keskisarja. Kaikki pitäisi tarkistaa blogikommentitkin.

      Poista
    5. "ne "aikalaislähdekuvaukset" vasta ongelmallisia ovatkin, lähdekritiikin kannalta."

      Valitettavasti ne ovat kaikista luotettavimpia, mitä on käytössä. Mainituissa kirjoissa on käytetty paljon kirkonkirjoja ja tuomioistuinten pöytäkirjoja, joihin pyrittiin kirjaamaan asiat oikein ja joita historiantutkijat yleisesti pitävät suht' luotettavina. Kyllä ne ainakin netin huuhaan ja oman fabuloinnin voittavat.

      Poista
  6. En kai vain poistanut vahingosssa jotakin kommenttia? Yritin omaani, mutta se näyttää jääneen jäljelle.

    VastaaPoista
  7. Kyllähän sitä Mikkeliäkin pommitettiin, mutta osui väärään kouluun. Lyseoon eikä Keskuskansakouluun kuten kai piti. (Vai oliko pelkkä varoitus, malliin kevät -44 kun Vuosaareen tyhjennettiin pommarikoneiden lastit ja vielä jäptissä kalenterissa, tyhmänkin hoksata.)

    Wanhan ajan soturihallitsijat tappelivat itse kärkikahinoissa ja sitten kävi joskus kuin Kaarle XII tai Kustaa II Adolfille ja näitähän riitti.

    Sotatanner oli vaaranpaikka mutta oli Palatsikin salamurhaajineen ja myrkyttäjineen. Niin, Wallensteinhan sai omiensa tikarista makuuhuoneessaan.

    Bisneskin oli vaarallista kun konkurssissa Rohkea saattoi menettää kaiken. Ltd eli rajoitettu vastuu veloista, vastasi kai busineksessa sotaherrojen vetäytymistä esikuntaluoliin. Ja 2020 ne nousevat ilmaan, äsken kai ydinsotanerot kun Trump sai koronasta.

    Tämä taas vertautukoon businespomojen laskuvarjoon ja kultaiseen kädenpuristukseen, joilla isojen korporaatioiden toimitusjohtajia kannustetaan innovaatioriskeihin.

    Jos menee mäkeen, niin mitäs siitä eikä fyrkassa ainakaan menetä. Firmallekin pikkujuttu kun rahaa sataa kunhan vain panee ämpärin keskuspankin kraanan alle. Eikä perheen elintaso kuin paranee. Ja useimmiten iskäkin saa kohta uuden tarjouksen ja rouva kehtaa ilmaantua kantakorttikonserttiinsa.

    Ei tässä ole mitään naureskeltavaa paitsi kömpelö sönkkäämiseni. Asia kai selvisi ja on maailmamme ytimissä. Amerikoissa pidettiin investointipankkiireita henkilökohtaisesti (=kaikella omaisuudellaan) vastuuunalaisina ja liikepankit, ne tavalliset katuvarsipankit, eivät saaneet lainkaan olla itseinänsä noissa itsetarkoituksellisissa silkoissa rahapeli-uhkaleikki hurjasteluissa mukana. Asia alkoi muuttua 1990-luvulla.

    Uranuurtaja Simon Weill on julkisesti katunut tätä lobbausvoittoaan Citygroupille. Goldman Sachs tuli viimeisimpinä perässä. Ja ajoi ohi. Paitsi että 2008 syksyllä otti kauniin, se on entisen lusikan käteensä. Se on: alistui admistraation talutukseen. Voipi olla että nousee lähitulevina aikoina itse Hallinnoksi ja peukutettu poliittinen ilonpito päättyy kyyneliin.

    Etten kirjoittaisi sitä kirjastollista näistä mitä pitäisi ja mikä luomiskertomus olisi jännityksestä hiuksia nostattavaa, alan lopetella. (Asiahan siltä loppui eikä tuo aiempikaan ole oikein.) Eihän kenkään sellaista kaipaisikaan. Menisi peena sekaisin. Ja sen alta solukko solmulle, eli poimuille niinkuin ennen neurologit, kallonporaajat kai sanoivat.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  8. "Kuten Kaarle sanoi Benderin kalabaliikin jälkeen eräälle hovimiehelle, joka onnitteli kuningasta siitä, että tämä oli omin käsin tappanut kaksikymmentä turkkilaista: tällaisissa asioissahan suurennellaan aina puolella."

    Ohto Manninen mainitsi jotain tämän suuntaista 1994 Sotilasaikakauslehden julkaisussa. Suomalaiset paisuttelivat puna-armeijan tappioita 1944.Todennäköisesti hyvässä uskossa.

    VastaaPoista
  9. Todettakoon kuitenkin jonkinlaisena puolustuksena Kaarlelle, että joutui hyvin haastavaan tilanteeseen: julistettiin täysi-ikäiseksi muistaakseni 17-vuotiaana ja johtamaan puolustussotaa kolmen naapurimaan ylivoimaista hyökkäystä vastaan pärjänten hyvin pitkään hyvin. Kaarlea voidaan moittia isoisänsä virheen toistamisesta: juuttumisesta hedelmättömään Puolan sotaan jättäen Venäjän vahvistumaan. Toisaalta Venäjän nousu ei ollut aikaisemman kokemuksen perusteella Kaarlen aavistettavissa: Stolbovan rauhasta alkaen Ruotsi oli ollut siihen nähden ylivertainen tai vähintään tasaveroinen. Voidaan mmyös kysyä, mitä Kaarlen olisi pitänyt tehdä toisin? Keskisarjan sanoin olisiko ollut mieltä lähteä potkimaan nurin Pietarin rakennustelineitä, olisiko se ratkaissut mitään. Moskovan suunta oli ainoa tuollainen ratkaisun paikka ja liitto Mazepan kanssa lupaili hyvää huoltoaluetta.

    Ehkä vain oli niin, että Ruotsin lyhyen suurvaltakauden taannut suhteellinen etu oli kadonnut ja Kaarle vain pitkitti väistämätöntä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.