perjantai 9. lokakuuta 2020

Pushkinin kokoinen aukko?

 

Klassikon kimpussa

 

Aleksandr Puškin, Moskovasta Kaukasukselle. Valitut runot 1815-1836. Suomentanut Olli Hyvärinen. Atrain&Nord 2020, 327 s.

 

Kuten jo Lermontovin kohdalla totesin, suomentajan päätä ei ole palellut tehtävää valitessaan. Jokainen venäläinen osaa ehdottomasti Puškinia ainakin jonkin verran. Moni sivistynyt ihminen lausuu sitä sivukaupalla ulkoa ja täytyypä tässä harvinaisen tilaisuuden tullen kehaista, että kyllä minäkin muutamaan sivuun kykenen.

Itse asiassa nimenomaan Puškinista on aikojen kuluessa tullut eräänlainen epävirallinen sivistyksen mittari Venäjällä. Puškinin yhteydessä tutustutaan samalla Venäjän runouden kultakauteen, sen hoviin ja aristokratiaan, kartanokulttuuriin ja niin edelleen.

 Jevgeni Oneginiahan on nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. On kuvaavaa, että kun ns. sosialismin julistettiin koittaneen, sen mallikelpoisimpien edustajien, uusien ihmisten, joita olivat erityisesti ns. stahanovilaiset, kerrottiin olevan myös sivistyneitä: paitsi, että he -työläiset- ohittivat insinöörit tekniikan ymmärryksessään, he myös hallitsivat Puškinin runouden ja saattoivat jopa kirjoittaa alan tutkielmia.

On väitetty, ettei Puškinia voi suomentaa, mutta samahan koskee myös Dantea, Homerosta ja monen monia muita runoilijoita. Runebergia kyllä on suomennettu lukemattomat kerrat ja usein mainiollakin menestyksellä, ainakin runojen suosiosta päätellen.

On sitäkin kummallisempaa, ettei suomeksi ole olemassa Puškinin koottuja tai edes valittuja runoja. Kyllä tässä on sen luokan tehtävä, että Kulttuurirahaston pitäisi kyetä asia hoitamaan ja kiinnittämään työhön parhaat mahdollisimmat voimat. Ehkä niitä sentään vielä voisi jostakin löytyä?

Tämä sanottuna ilman mitään piikittelyä Hyväriselle, joka varmasti on tehnyt parhaansa, mutta suomentanut toki vain pienen osan mestarin tuotannosta. Tämä valikoima on sinänsä aika paksu, mutta siitäkin puuttuvat monet keskeiset Puškinin runot ja runoelmat. Toki siinä on paljonkin niitä kuuluisia runoja, jotka kuuluvat jokaisen venäläisen perussivistykseen, mutta monia myös puuttuu.

Totean ilolla, että mukana ovat niin Runoilija ja rahvas, Venäjän parjaajille ja Loin itselleni monumentin aineettoman. Mukana on kovin vähän niitä epigrammeja, jollaisia aikoinaan kovin ihailtiin ja pelättiin ja jotka yhä osataan. Runoelmia, jotka usein ovat hyvin tärkeitä, kuten Vaskiratsastaja, ei ole mukana Jevgeni Oneginista puhumatta.

Sen sijaan on esimerkiksi Pirut (Besy), jonka suomennos on myös poikkeuksellisen onnistunut.

Useinhan näiden suomennosten rytmi horjahtelee ja kirjoittaja tunnustaakin luovuttaneensa joskus. No, luoja paratkoon, moni meillä väittää olevansa runoilija, vaikka ei pystyisi saamaan aikaan edes yhtä kunnollista limerikkiä.

Hyvärinen ei ole ainoa viime vuosina ahkeroinut Puškinin suomentaja. Muita uudempia valikoimia en kylläkään ole nähnyt, joten en voi sanoa niistä sen enempää. Hämmästelen joka tapauksessa sitä, että aiheensa puolesta niinkin merkittävät tapahtumat kuin tällaisten suomennosten ilmestyminen ovat saaneet niin vähän huomiota, että ovat menneet minulta tyystin ohi.

No, ei meillä nyt taida olla ketään Eino Leinoa tai Ohto Mannista, joka voisi yrittää suurimittaista Puškin-käännöstä ja mahtaneeko kulttuurin rahoitustahoillakaan olla edes ymmärrystä siitä, miten merkittävästä asiasta ja hämmästyttävästä kulttuurisesta aukosta on kysymys.

Askel eteenpäin on nyt ainakin se seikka, että suomennokset ovat tämänkin kokoelman myötä merkittävästi lisääntyneet. Hyvin tärkeää on, että lukija voi saman aukeaman vasemmalta sivulta aina todeta, miten runo kuuluu alkukielellä. Se on asia, jonka pitäisikin itsestään selvästi kuulua käännettyihin runoteoksiin.

Tosin hataralla venäjän taidolla varustetun lukijan kannalta olisi paikallaan lisätä tekstiin aina vielä korkomerkit ja nuo ulkomaalaisille usein yllättävät jo:n pisteet (ë) olisi ehdottomasti kirjoitettava näkyville. Venäjällähän on levinnyt huono tapa jättää ne merkitsemättä ja jotkut tyhmyrit jättävät ne pois myös translitteroinnissa, mikä sekoittaa pahasti ei-natiivien ääntämystä.

 

 

What do you want to do ?
New mail

13 kommenttia:

  1. Kirjoittipa Aleksandr Sergejevitsh tällaistakin ("Стихи не для дам"):
    Она тогда ко мне придёт,
    Когда весь мир угомонится,
    Когда всё доброе ложится,
    И всё недоброе встаёт.
    ==========================
    "Внимай, что я тебе вещаю:
    Я телом евнух, муж душой."
    - Но что ты делаешь со мной?
    "Я тело в душу превращаю."

    VastaaPoista
  2. Ohto Manninen on ansiokas historioitsija, en tiedä harrastaako hän myös runojen suomentamista. Tässä bloggaaja lienee kuitenkin ajatellut Otto Mannista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole koskaan Ohtolta kysynyt. Hänen isoisäänsä kyllä tarkoitin.

      Poista
  3. Ajattelin tehdä viktoriaanisista suurista runoilijoista sopivan mittaisia lyhennelmiä, vähän Valittujen Palojen tyyliin. The Rime of the Ancient Mariner olisi sopiva alku. Onko ehdotuksia siitä, mitkä ovat oleelliset kohdat?

    VastaaPoista
  4. Runo onkin vaikea käännettäväksi. Ensin pitää löytää runollisen sekavasta kielestä ajatus. Sitten sen ajatuksen pohjalta pitää kirjoittaa uusi runo toisella kielellä, sellainen jonka se huippulahjakas runoilija olisi itse alun perin tehnyt, jos historian oikusta olisikin varttunut Suomessa suomenkieliseksi.

    Kääntäjän pitäisi siis tuottaa uusi runo, joka olisi kuin huippulahjakkaan runoilijan tekemä, vaikka kääntäjällä on alkuperäiseen runoilijaan verrattuna vielä ylimääräisiäkin haasteita: Runon rytmi ei välttämättä sovellu suomeen, ja loppusointuisten sanojen vastinparit eivät suomessa ole loppusointuisia, ja suomen sanat ovat yleensä alkukieltä pitempiä. Tällainen yhtälö ei ratkea mitenkään.

    Käännöksessä tulee voida tinkiä jostain. Esim. rytmin voi muuttaa paremmin suomeen sopivaksi, koska niinhän se runoilijakin olisi tehnyt, jos olisi kirjoittanut suomeksi. Loppusoinnutkin voi jättää pois. Alkurunoilijan kirjoittamista on ohjannut se, mitä loppusointupareja hän kielestä löytyy, mutta koska suomessa samat sanaparit eivät soinnu, niin suomeksi kirjoittaessaan olisi kirjoittanut ajatuksen hieman toisin. Ilman tinkimisiä uhkaa tulla keinotekoisen kömpelöltä kuulostava käännös, jossa lopputulos on runoilemisen sijaan paremminkin runnoiltu muotoonsa.

    Lukijan kannalta selkeintä olisi, jos käännöksessä olisi aina kaksi tekstiä: Suora käännös & Suomentajan tekemä runnoilu. Edellinen kertoo lähtötilanteen ja jälkimmäinen antaa pienen vihjeen siitä, miltä se voisi alkukielisen korvaan kuulostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeaan osuit: runouden kääntäminen on aina kompromissi ja optimaalisin tulos on ehdottanmasi malli. Toisaalta kyllä miettii, miten vanhat mestarit Manninen ja Cajander ja vielä isä ja poika Teivainen Vergiliuksen osalta onnistuivat niin hyvin. Sen näkee kun vertaa vanhaa Homeroskäännöstä siihen tekeleeseen mihin Paavo Castren tyytyi.

      Ajatustasi, että käännöksessä olisi aina kaksi tekstiä: Suora käännös & Suomentajan tekemä runnoilu komppaan sataprosenttisesti!

      Poista
    2. Siinä on se ylipääsemätön ongelma, että runo ei ole mikään sevän ja tarkan ajatuksen ilmaus, kuten modernistit halusivat. Sellainen ei ole edes runo. Koska sanoilla taas ei ole ekvivalentteja vastineita toisissa kielissä muutoin kuin aivan triviaaleissa asioissa, ei varsinainen käännöskään ole mahdollinen. Suomennos toki on.
      Silti vain monen käännöksen korkea laatu hämmästyttää.

      Poista
    3. Oksalat olivat ainakin kova taistelupari, että Teivaisetkin...?

      Poista
    4. En minä kääntämistä ajatellut, vaan editoimista. Nykyaikaistaa kirjoitusasua, vähän lyhentää, jättää tylsiä kohtia pois. III ja IV osa ovat ihan turhaa. Virtaviivaistaa pikkuisen.Sovitetaan vähän räppiin. Mikä voisi mennä pieleen?
      Albatrossi on eläirääkkäystä, sitä ei tarvitse mainita ollenkaan.

      Poista
    5. Mikä sitten ripustetaan kaulaan?

      Poista
    6. https://www.etsy.com/listing/827941978/white-silence-is-violence-shirt-anti?ga_order=most_relevant&ga_search_type=all&ga_view_type=gallery&ga_search_query=silence+is+violence&ref=sr_gallery-1-1&col=1

      Poista
    7. "Oksalat olivat ainakin kova taistelupari, että Teivaisetkin...?"

      Sorry, tahaton assosiaatiovirhe - tai piilevää dementiaa...

      Poista
  5. Myöhäinen kiitos

    Professorille kiitos - tosin kovin myöhäinen - tämän Pushkin-kirjan esittelystä.
    Huomasin runosta Vapaus, että runoilijalla oli vuonna 1817 sanottavaa jopa nykyisille Venäjän vallanpitäjille vuonna 2020.
    Ei ihme, että A. Pushkin sai jo tuolloin vallanpitäjilltä karkotustuomion.
    Vapaus-runokin pysyi ”piilossa” aina vuoteen 1906, jolloin se kai ensimmäistä kertaa painettiin julkaistavaksi.
    Että kiitos vielä näin ennen marraskuuta.
    Pekka Kymäläinen
    Kajaani

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.