torstai 17. joulukuuta 2020

Ankkalammikon Augustinus?

 

Myöhempien aikojen Augustinus?

 

Kai Ekholm, Jörn Donner, kuinka te kehtaatte. Docendo 2020, 389 s.

 

Olin aika kauan Jörn Donnerin naapurina. Hänen talonsa oli noin 30-50 metrin päässä venepaikastani Helsingin Pohjoisrannassa. Joskus isäntääkin näki, vaikka harvemmin.

Donnerin kirjoja olen lukenut muutaman, myös hänen parhaiksi mainittujaan ja katsonut ainakin elokuvan Fanny ja Alekxander, joka sai aikoinaan Oscarin sekä ohjaajalle että tuottajalle. Filmihän oli ihan mukava ja oli tavallaan merkittävää, että se ymmärrettiin jopa Amerikassa. Tuottajan roolista annetun palkinnon merkitystä en tosin ole ymmärtänyt eikä sitä ole tähän päivään mennessä kukaan minulle selittänyt. Joka tapauksessa ne ovat meillä harvinaisia.

Epäilemättä siis Donner oli merkittävä persoona ja yhdistin hänet aina 50-luvulla nousseeseen nuorten vihaisten miesten joukkoon, joka nyt on jo majan majoilla. Heidän roolinaan ja missionaan oli yleisestikin épatage -porvarin ärsyttäminen ja jopa säikyttäminen.

Suomen sodanaikainen yhdenmukaisuuden paine ja ahdasmielisyys olivat se kauhistus, joka oli vihaisten mielestä murskattava. Jopa kirkkokin, ihan voltairelaisessa mielessä, oli meillä noussut kumitukseksi, joka kuristi kulttuuria ja ansaitsi vain tuhoamisen.

Donner kuului niihin, jotka uskalsivat käydä virtaa vastaan, samoin teki pasifismissaan Linkola ja pian koko nuori älymystö. Esikuvat löytyivät Englannista ja muualtakin suuresta maailmasta. Suomi kulki perässä samaa tietä, jonka läntinen älymystö oli viitoittanut, mutta jälkijoukoissa. Ehkä enempää ei voinutkaan vaatia. Ei kai meidän maamme voi olla mikään länsimaisen sivilisaation trendsetter. Ei edes Donner.

Tiesin, että Donner oli monipuuhainen mies, mutta mieleeni ei ollut koskaan juolahtanut, että hän olisi oikeasti merkittävä. Mieleen jäi muistikuvia arrogantista ja jopa moukkamaisesti käyttäytyvästä kirjailijasta, joka nautti saadessaan rikkoa tabuja tai ainakin nyt hyviä tapoja.

Varsinaisia tabuja en tiennyt hänen koskaan rikkoneen, ainakaan intellektuellille sopivalla argumentaatiolla. Sukupuolielimensa näyttäminen filmissä oli epäsovinnaista, mutta ei kai se nyt merkittävästä älyllisestä potentiaalista todistanut. Luettuani muutama Donnerin kirjan, mukaan lukien Ihmisen ääni, mielikuvani vahvistui: en voi löytää tästä mitään älyllisesti kiinnostavaa, saati vakuuttavaa uutta.

Minulle Donner oli aina aikansa tuote. 1950-luvun vihaisilla nuorilla miehillä oli aikakautensa sosiaalinen tilaus. Sen jälkeen heidän sopi yrittää päteä yhteiskunnan ja kulttuurin kriitikkoina käyttäen sellaisia argumentteja, joihin heidän henkinen kapasiteettinsa riitti. Useinhan se vaikutti aika merkittävältä, kuten Paavo Haavikolla, joka sitten hurahti oman erinomaisuutensa harhoihin ja höperehtelyssään toimi akateemikkona kansakunnan yleisenä vaivaannuttajana.

Mutta Donnerista ei tullut akateemikkoa. Olisikin muuten kiinnostaa leikkiä ajatuksella, että olisi tullut. Tosin pelkään, että hän ei olisi edes ottanut pestiä vastaan. Vaikka olisi kai se olympolainen asema antanut hyvän kaikupohjan älyllisesti vaatimattomallekin kansakunnan ja sen kulttuurin linttaamiselle.

Sivumennen sanoen, muistan, miten äitini suuttui kuullessaan Donnerin elokuvan otsikon: Perkele, kuvia Suomesta. Hän ei tietenkään sitä koskaan nähnyt eikä olisi vapaaehtoisesti suostunut katsomaankaan.

Tätä voi verrata siihen, miten Donner, eräässä Ruotsin TV:lle tekemässään haastattelussa kovisteli muuatta kirjailijaa hänen teostensa takia. Oletteko lukenut teoksiani, kysyi kirjailija. -En ole, tiedän muutenkin, millainen paska te olette, vastasi Donner.

Tämähän oli haastattelijalta ylittämätöntä moukkamaisuutta aina siihen pisteeseen saakka, ettei sitä voi antaa anteeksi millään perusteella. Se oli synti intellektualismin henkeä vastaan.

Äitini reaktio oli älyllisyyden puutteessaan lähellä tätä, mutta on otettava huomioon, ettei hän ensinnäkään ollut intellektuelli ja toiseksi se, että hän kuului toiseen maailmaan ja toiseen aikakauteen. Meitä se nauratti, mutta sillä oli objektiiviset syynsä. Sitä maailmaa vastaanhan Donner hyökkäsi.

Kun huomasin Kai Ekholmin, yleensä fiksuna tunnetun miehen kirjoittaneen paksun kirja Donnerista, kiinnostuin oitis asiasta, semminkin kun kirja löytyi helposti Sulkavan kunnankirjaston uutuushyllystä.

Täytyy sanoa, että kirjan alku hämmästytti minua aika lailla. Siinähän suorastaan tunsi lukevansa uuden Boswellin tekstiä, jossa ehtimiseen kerrotaan ”This great man…” Boswellhan varsinaisesti loi koko Samuel Johnsonin  maineen hengen jättiläisenä, suurmiehenä.

On selvää, että myös Ehkolmille Donner on ollut sankari, henkilö, joka on sanonut ja tehnyt jotakin aivan uranuurtavaa, maanmainiota. Kirjan loppua kohden kriittinen asenne kuitenkin valtaa alaa. Kovin paljon Donnerin valtavasta grafomaanisesta kymmenien tuhansien sivujen tuotannosta osoittautuukin olevan merkityksetöntä sälää ja jopa kehnoa pakkopullaa.

Mammuttia, Donnerin eräänlaista testamenttia ja tunnustuskirjaa en ole lukenut enkä koskaan aikonutkaan lukea.

Tämän Ekhokmin kirjan jälkeen mielenkiintoni kyllä heräsi myös tähän kirjalliseen epäluomaan, joka se näyttää olevan. Juorukirjat eivät minua kiinnosta lainkaan, mutta ehkä voisi ainakin vilkaista, mitä vanha ekshibitionisti on vielä haudan partaalla keksinyt kuvitella paljastamisen arvoiseksi. Tässä positiossammehan me sentään olemme lähinnä kollegoita.

Kirjaa voisi varmaankin sanoa hyväksi ja kiinnostavaksi. Se on kirjoitettu ainakin kohdettaan arvostaen, mikä aina on kunnon elämäkerran tunnus. Lukija ratkaisee, miten kauas överiksi on menty, mutta eihän kirja suinkaan ole vailla myöskään kriittistä näkökulmaa.

Omalta kohdaltani luulisin oman nihkeän suhtautumiseni Donneriin juontavan juurensa siitä tosiasiasta,  ettei moukkamaisuus ollut minulle koskaan mikään kova juttu. Sen sijaan se oli, ei suinkaan lähtökohta, mutta kuitenkin infantiilin teini-ikäisen yksityisajatteluni hedelmä, jolla kuvittelin olevan suurtakin intellektuaalista arvoa, edistystä nähkääs.

 Kun Donner julkisuudessa toteutti samanlaista filosofiaa, hän olin aikansa lapsi, épateur, porvariston järkyttäjä. Sillä roolilla oli aikanaan oma tilauksensa, mutta 2000-luvun puolella se oli jo pahoin passé. Entinen public intellectual oli jäänyt kelkasta Oliko hänellä muka jotakin tärkeää sanottavaa sitten 1960-luvun? Jos, niin mitä?

Hän toki haukkui silloin tällöin abstraktilla tasolla Suomea, mutta entäs sitten? Oliko hänellä ihan oikeita ja perusteltuja, konkreettisia argumentteja?

Luulen, että Donnerin roolin kykenivät näkemään suurena ennen muuta ruotsinkielisen ankkalammikkomme asukkaat: se röyhkeä raljeeraus, joka hänen nimeensä liittyi, ei useinkaan herättänyt sen kummempia reaktioita suomenkielisellä ja etenkään sen älymystöpuolella. Siellä moukkamaisuus nyt vaan oli aika tavanomaista ja jopa arvattavaa uhoamista.

Mutta kun ankkalammikon lähtökohdat olivat kyllin ahtaat -kaikessa kuvitellussa kosmopoliittiuudessa- nousi kauhukakara herostraattiseen maineeseen. Miten hän kehtasi? Sentään hän oli ihan oikea Donner ja hyvin, hyvin sivistynyt tai ainakin lukenut, kuten kerrottiin.

Sellaista oli kai pakko kysyä Donnerin nuoruudessa, mutta kukapa nyt ihan oikeasti olisi viitsinyt kysyä sitä enää 2000-luvulla?

PIränee nyt joka tapauksessa lainata joku Donnerin myöhempi teos. Kyllä tämä kirja sen todistaa, että ainakin joku pitää vanhaa naapuriani suuressa arvossa. Ehkäpä jopa suurmiehenä.

Mutta ei hänestä Augustinusta saa.

 

   

What do you want to do ?
New mail

30 kommenttia:

  1. Sivullisena diletanttina minulla oli onni, vai oliko tuo kohtalo, pyöriä kuvioissa ja ajassa mukana, niin Donnerin kuin monen muunkin kellokkaan näkö-. kuulo- ja lukuetäisyydellä. Minä olen aina sympannut arroganttiutta, joten Donner ei nostanut minun karvojani koskaan pystyyn.

    Vuosien varrella opin kuitenkin yhden yhteisen asian, joka yhdisti kaikkia kellokkaita. He kääntyivät vähän väliä katsomaan taakseen nähdäkseen seurasiko tarpeeksi suuri lauma perässä. Yksinäistä neroa ei siinä porukassa näkynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö tuo seuraa suoranaisesti kellokkaan määritelmästä. Umpihankihiihtäjät ovat sitten eri lajia.

      Harvalla meistä on kykyä yksinäiseksi neroksi (= ajattelemaan itsenäisesti) - ehkä yhteisön onneksi, yhteistyökyky kun on ihmislajin voima.

      Poista
  2. Donnerista ei tullut akateemikkoa, mutta tasavallan presidentti myönsi Donnerille professorin arvonimen vuonna 2003.

    Itse sain Donnerista sellaisen vaikutelman, että kyseessä oli itseään täynnä oleva aito paskiainen. Donner suoritti siviilipalveluksen 1959–1961. Vanhoilla päivillään Donner teki kuitenkin ohjelman Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana - viisiosainen dokumenttisarja.

    Kaduttiko sivarius?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko B luokan nostomies, kypäräpastori?

      Poista
    2. Olen reserviin vartoillut kapteenin natsoja, mutta kertausharjoituspäiviä on sattunut kohdalleni liian vähän. Tähän tilanteeseen on tyytyminen.

      Poista
    3. " Vanhoilla päivillään Donner teki kuitenkin ohjelman Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana - viisiosainen dokumenttisarja. "
      Tulee muuten parhaillaan uusintana femmalta. On todella tyylikäs ja vaikuttava dokumenttisarja, ja kirsikkana kakun päällä vielä ohjelman musiikki ja sävellykset. Donner oli minusta tarinankertojanakin mainio ja hän reflektoi myös hyvin Marskin persoonaa ja johtajuutta ajankuvassaan Suomen kohtalon vuosina.

      Poista
    4. Ja mitähän tekemistä Donnerin siviilipalvelusvuosilla sekä hänen myöhäisten vuosiensa dokumenttisarjalla Mannerheimista mahtaa olla. "Kaduttiko". Juu, aivan varmasti tuli hirmuiseen isänmaalliseen synnintuntoon.

      Jos jotain kuvitteellista linkkiä pitäisi etsiä, niin kävisikö sellaiseksi isä Kai Donner, aktivisti ja Mannerheim-palvoja par excellence.

      Poista
  3. Merkkimies Donner oli. ehkä kirjaimellisesti. Merkkejä liikaakin. Täytyy tutustua Ekholmin opukseen kun "ison Deen" oma tuotanto on liian mammuttimainen. Hyvästijättöä kokonaiselle aikakaudellehan tämä on. Muistetaan siksi myös J. Puotilan loistavat imitaatiot. -jussi n

    VastaaPoista
  4. Hajahuomioita. Donnerista tulee mieleen ainakin Karl Kraus ja Egon Erwin Kisch, joiden elämäntyö rajoittui journalismiin. Sellaiseksi se jäikin, päiväperhoiksi joiden elinkaari ei kantanut kauas. Kaikki kolme tunnetaan, mutta aniharva heitä (enää) lukee. Pidin myös Ekholmin kirjasta, mutta siitä tuli mieleeni hyvin laadittu lehtijuttu. Sen halusi lukea mahdollisimman nopeasti, jotta siihen ei tarvitsisi enää palata.

    Vaikuttajahahmona J.D. teki sitävastoin merkittävän elämäntyön. Lukisin mielelläni enemmän hänen ajastaan Ruotsin elokuvasäätiön johtajana. Hänen välityksellään Kaurismäet saivat ostettua Ingmar Bergmanin kamerat: merkittävä apu uran alulle pääomia vaativia alalla.

    Donnermaiset epiteetit "idiootit" ja orgaanisesta jätteestä selittyvät lopulta yllättävän vahvasta ruotsinkielisestä identiteetistä, jota minusta ei vieläkään kunnolla ymmärretä häntä arvioidessa.

    VastaaPoista
  5. Fanny ja Alexander sai neljä Oscaria, mutta ohjauksesta vain ehdokkuuden. Parhaan vierskielisen elokuvan palkinnon noutaa perinteisesti tuottaja.

    VastaaPoista
  6. Donnerin pääteos on epäilemättä Uusi Maammekirja. Ällistyttävän tarkkanäköinen ennuste Euroopan integraatiosta. Kannattaa joskus palata kirjan analyysiin Väinö Tannerista.

    VastaaPoista
  7. Ihan katsottavia ovat vieläkin Donnerin elokuvat .Varsinkin dokumentti luonteiset esim. Mannerheimistä ja Kerttu Nuortevasta. Ihmisenä muistutti narsismissaan Henrik Tikkasta , vaikka alkoholisminsa jäikin kohtuullisemmaksi.

    VastaaPoista
  8. Jörn Donner nimettiin äskettäin eräässä toisesa blogissa älykkäimpiin kirjoittajan tietämiin ihmisiin.

    Saattoipa tuo ollakin, mutta itse en maalaismiehenä sellaisesta päässyt jyvälle. Erään vuoden talvi-iltoina 2010-luvulla luin sinnikkäästi läpi Donnerin tuhatsivuisen Mammutin. Aivan muodoton konglomeraatti erilaisia ilmeisesti mieleenjuolahtaneita episodeja tuolloisen juhlakalun elämästä, milloin lapsuudesta, miehuuden lukemattomista "knullauksista", milloin taas konsulikaudesta Los Angelesissa tai parlamentaarikon Lähi-idän katsauksista. Ja kaiken punaisena lankana läpi kulki täysin motivoimaton "keskustelukumppani" - vuosien 1905 - 06 kansalliskaartin ja punakaartin päällikkö Johan Kock, jonka rooli Donnerin kirjaimellisesti magnum opuksessa jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi. Jokseenkin täydellinen mahalasku siis - vaikka Ekholm ja muut asiantuntijat kenties näkevät siinä intellektualismin korkeimman asteen.

    Vielä toinen esimerkki: Televisiossa on muutaman kerran näytetty, kuinka Donner vastaanotti Bergmanin puolesta Oscar-palkinnon. Donner käveli smokingissaan retevästi parnassolle jonkun naisen kanssa, kumartui mikrofonia kohti ja aloitti väläyttäen donneriaanisen itsevarman ja itsetyytyväisen puolihymyn: "Teillä on hyvä maku!" Ainuttakaan naurahdusta ei salista kuulunut - vain täysi hiljaisuus. Mark Twain olisi varmaan tällaisen kohtauksen kuvaamisen päättänyt lyhyesti: "Esirippu."

    VastaaPoista
  9. "Tuottajan roolista annetun palkinnon merkitystä en tosin ole ymmärtänyt eikä sitä ole tähän päivään mennessä kukaan minulle selittänyt."

    Jos siis sallit: tuottaja on elonkuvanteon varsinainen kunigas, rahan ääni elonkuvien teossa, joka lopulta määrää kuka ohjaa, pitkälti millä tavoin, millä porukalla ja ennen kaikkea millä rahalla. Eurooppalaisessa perinteessä korostetaan ohjaan taiteellista panosta (auteur), mutta elokuvan kotimaassa tuottaja tai jopa tuotantoyhtiö on kingi. Varsinainen keisari on tuottaja-ohjaaja, joita on paljon Suomessa.

    Sitten on pieni joukko itsenäisiä ohjaajia, mutta he joutuvat työskentelemään kengännauhabudjetilla. Tulos on joskus avant-gardea, joskus halpaa roskaa.

    Elokuvan ero muihin taidelajeihin on se, että elokuva vaatii rahaa ja suurehkon työryhmän, mistä syystä kaupallisuuden ja taiteen välillä käydään jatkuvaa linjanvetoa. Joskus tulos on pelkkää huonoa viihdettä, joskus suurelle yleisölle läpimenevää taidetta, joka vaikuttaa enemmän kuin joku kellarinloukon kuvataitelija.  

    VastaaPoista
  10. "50-luvulla nousseeseen nuorten vihaisten miesten joukkoon"

    Ehkä Donnerin merkitys oli ennen muuta siinä, että tämä osasi siirtyä noista 1960-luvun vasemmistolaiseksi pysyen kauan aallon harjalla. Lisäksi hänellä oli kontakteja Ruotsin taitelijapiireihin ennen muuta I. Bergmaniin. 1980-luvuilla tämä osasi irrottautua passelisti tuosta vasemmistosuuntauksesta.

    Ikävintä hänessä oli pitkittynyt isäkapina, joka ilmeni arroganttina röyhkeytena, aina ruumiinasentoja myöden.

    Olihan hän tietynlainen peili suomalaisen yhteiskunnan edessä, on vielä ennenaikaista sanoa miten vino.

    VastaaPoista
  11. "En ole, tiedän muutenkin, millainen paska te olette, vastasi Donner....Mammuttia, Donnerin eräänlaista testamenttia ja tunnustuskirjaa en ole lukenut enkä koskaan aikonutkaan lukea."

    Onko tässä jokin sisäinen ristiriita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän toki. Jos sen sanoisi Donnerille TV-ohjelmassa, niin sitten voisi olla.

      Poista
    2. Ekholm kuvaa myös tämän Mammutin aika säälittäväksi sotkuksi, jos lukemani ymmärsin.

      Poista
  12. Arvioikaamme kirjailijaa ja intellektuellia hänen parhaiden saavutustensa mukaan. m. Berliini-kuvaus tai Paholaisen kasvot. Hirvittävä työkyky. Ja pienessä seurassa ilmeisen sivistyneesti käyttäytyvä.

    VastaaPoista
  13. Ikitotuus Mesopotamiasta: "Punnittu ja sittenkin kevyeksi havaittu (HÄNkin, oman aikakautensa mies-/naisnero)". Kepeät mullat ja tähtipölyä.

    VastaaPoista
  14. Jälkikirjoitus: JD:n femmakanavan Mannerheim-dokumentti on upea! Siitä postuumikiitos.

    VastaaPoista
  15. Kiitoksia kaikille, oli avartavaa nähdä, miten eri tavoin Donneria arvostellaan.
    Itselle ei vieläkään tule mieleen mitään sellaista, joka tekisi hänestä aivan erinomaisen, mutta onhan nyt ainakin tuota massaa syntynyt.
    Vähäisen asiantuntemukseni perusteella jään yhä siihen käsitykseen, että kyseessä oli ennen muuta se ankkalammikon toisenlainen ankka. Ehkäpä jopa hanhi ankkalammikossa.

    VastaaPoista
  16. Donner oli kuitenkin niitä harvoja suomalaisia kulttuuri-ihmisiä, jotka tunnettiin Ruotsissakin.

    Taannoin puhuttiin paljon narsismista ja kyllä monet Donnerin toimet siihen suuntaan viittaavatkin. Esimerkiksi välinpitämättömyys omia lapsiaan kohtaan.








    VastaaPoista
  17. Donnerin, kuten myös Linkolan ja Tuomiojan osalta on arvuuteltu, että änkyröinnin yhtenä taustamoodina olisi ollut isän puute.. Jöwkan kohdalta saattaa hyvinkin pitää paikkansa, tuskinpa ehti isukista edes muistikuvaa saamaan. Linkolan osalta jyrkkä ehkä, koska faijan kuollessa Pena oli jo 11-vuotias. Eki puolestaan oli jo melkein aikuinen kun jäi isästään orvoksi, joten asiayhteys lienee tulkinnanvarainen.

    Yhteistä kaikille on sinänsä poikkeuksellinen älykkyys, mutta muistaen, että se ei ole likikään kaikin osin synonyymi viisaudelle, niin ainakin viimeksi mainittu ominaisuus on jättänyt kaikissa tiettyä toivomisen varaa.. Eräänlaisia Asperger - tapauksia narsismiin viittaavin maustein kaikki tyynni?

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  18. Donner oli kuuden lapsen isänä kelvoton, kahta nuorinta lukuun ottamatta. Oli myös politiikassa epäluotettava (3 puoluetta+sitoutumaton ryhmä). 60-luvun elokuvat puisevan tylsiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kyllä nykyisenä sarjamonogamian aikana tämmöinen on yleistynyt: eron tullessa hylätään vanha perhe lapsia myöden ja kaikki panostetaan uusiin "rakkauslapsiin". (Suopea tulkinta: mies on siihen mennessä kypsynyt isyyteen.)

      Sitten kun nämä eri pesyeet sitten kokoontuvat jakamaan jäämistöä siinä on pitelemistä. Yksi Donnerin lapsista sai "muistoksi" isästään käytetyn kylpytakin.

      Poista
  19. Donner teki joskus nuorempana dokumentin tavallisesta työläisperheestä, joka asui kaksiossa Helsingin Kalliossa. Perheenpään työpaikka oli Kone ja Silta, jossa muistaakseni myös käytiin. Jännitteen mustavalkoiseen filmiin loi suuri ero tekijän ja kuvattavien taustassa ja maailmassa, ja juuri siksi se oli niin herkullinen. Ote oli eleettömän realistinen, toteava.

    VastaaPoista
  20. Donner teki joskus nuorempana dokumentin tavallisesta työläisperheestä, joka asui kaksiossa Helsingin Kalliossa. Perheenpään työpaikka oli Kone ja Silta, jossa muistaakseni myös käytiin. Jännitteen mustavalkoiseen filmiin loi suuri ero tekijän ja kuvattavien taustassa ja maailmassa, ja juuri siksi se oli niin herkullinen. Ote oli eleettömän realistinen, toteava.

    VastaaPoista
  21. Minuun teki vaikutuksen Jörnin isän Kai Donnerin kertomus Siperiasta juuri ennen I Maailmansotaa. Hän kuvasi sikäläisten alkuperäiskansojen tilanteen ja tulevaisuudennäkymät jokseenkin kurjiksi venäläisyyden paineessa. Siitä oli helppoa tehdä simppeli johtopäätös, miksi Kai Donner ryhtyi kotiin palattuaan puuhaamaan Suomen itsenäisyyttä ja erityisesti jääkäriliikettä.

    Jörkan saavutuksista pidän merkittävänä selkeää ymmärrystä elokuvan perusolemuksesta. Hänhän esitti, että Mannerheimista ei pidä yrittää tehdä pitkää elokuvaa. Esimerkiksi pelkkä junamatka vallankumouksellisen Venäjän halki 1917 antaisi paremmat mahdollisuudet kuvata henkilön ja tuottaa katsojalle taide-elämyksen. Sama ajatus oli Kerttu Nuortevasta tehdyssä hyvässä dokumentissa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.