lauantai 13. helmikuuta 2021

Änkyräpuolelta

 

Radikaalilla puolella

 

Riitta Kylänpää, Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä. Siltala 2020, 352 s.

 

Kirjastot ovat maamme upein kulttuuri-instituutio. Sieltä saa usein sellaistakin tavaraa, johon ei mitenkään viitsisi sijoittaa rahaa, mutta johon tutustuminen saattaisi silti olla tavalla tai toisella mielekästä.

Claes Anderssonista en itse asiassa ollut millään tavalla kiinnostunut, enkä hänestä paljon mitään tiennytkään, mutta juuri siksi tuntui tuollaisen aukon paikkaaminen jotenkin perustellulta ja kun kynnys oli niinkin matala, otin kirjan mukaani.

Tämä elämäkerta, jonka näkökulma tietenkin on myös ihan legitiimi, ei kuitenkaan vastannut niihin kysymyksiin, joita minulla oli.

Olisi ollut kovin kiinnostavaa tietää, mikä tämä puolue nimeltä Vasemmistoliitto oikein oli ja millä se pyrki oikeuttamaan olemassaoloaan. Sekä sen ystävissä että vihollisissa on niitä, joiden mielestä se on tässä maailmassa turha laitos.

Puoluehan syntyi erinäisten välivaiheiden jälkeen kommunistisen liikkeen romahtaessa Neuvostoliiton myötä. Kun Gorbatšovin johdolla julistettiin, että nyt ruvetaan demokratisoimaan Venäjää kapitalististen maiden mallin mukaan, oli se yhtä radikaali toimi kuin jos paavi olisi kutsunut kansan Pietarinkirkon aukiolle ja julistanut, että koko katolisen kirkon oppi oli yhtä huijausta, anteeksi.

Orvoksi jääneen joukon oli nyt etsittävä oikeutuksensa muualta, enkä tänäkään päivänä käsitä, mistä se oikein on löydetty. Komiikan huippua edusti se välinäytös, kun Andersson väistyi (tietenkin) kiltisti nuoren naisen tieltä ja tämä uraohjus sen jälkeen, hetken mesottuaan, siirtyi suoraan sen demonin palvelukseen, joka oli kaikitenkin edustanut Anderssonin mielikuvituksessa kaiken pahan ydintä. Puhun lääketeollisuudesta.

Tämä kirja ei kuitenkaan puhu aatteista yhtään mitään ja saatamme vain arvailla, mikä Anderssonia ja hänen seurailijoitaan oikein liikutti. Poliittisen kentän vasemmalla laidalla on toki vaikuttanut huomattavan paljon psykologeja ja psykiatreja niin meillä kuin muualla, oli Faros-seuraa ynnä muuta. Huikein virtaus oli niin sanottu antipsykiatria, joka innoitti myös Anderssonia.

Sen mukaan psyykkisesti sairaat olivatkin itse asiassa terveitä ja sairas oli nimenomaan yhteiskunta, joka yritti saada heidät ruotuunsa.

 Šarlatanismihan siinä haisee, mutta osaltaan se heijastaa myös itse psykiatrian tilaa tieteenä. Kemian saavutuksiakin se käyttää vielä tavalla, joka muistuttaa pikemmin alkemiaa ja perustuu yritykseen ja erehdykseen.

Joka tapauksessa psykiatria jätti tilaa vapaalle runoilulle tavalla, joka tuskin olisi ollut minkään varsinaisen tieteen piirissä mahdollista. Siinä lienee ollut sen yleinen viehätys kaikille niille, jotka olivat tähän maailmaamme perusteellisen tyytymättömiä eli siis kärsivät radikalismin syndroomasta.

Kirja ei siis kuvaa päähenkilöä ajattelijana, vaan ennen muuta ihmisenä, mikä myös on tavallaan kiinnostavaa. Kyseessä on nykyajan urbaani ihminen, jonka elämä on huomattavan samanlaista jatkumoa kehdosta hautaan, lastenhoitoon keskittyvät ruuhkavuodet toki poislukien.

Nuorukainen on jo eräänlainen valmis ihminen ja pysyy ja pysyttäytyy sitten nuorena loppuun saakka, vaikka saakin yhä vähemmän irti aistillisista nautinnoista ja alkoholista. Vanhemmiten intohimoihin liittyy mukaan myös pelihimo. Rakkaus musiikkiin jatkuu loppuun asti.

Kirjassa on kiinnostavaa tietoa eduskunnan piirissä harrastetusta musisoinnista, jossa mukana oli eri puolueiden edustajia. Andersson soitti pianoa, Lyly Rajala rumpuja, ”Veltto” Virtanen kitaraa, Mikko Alatalo soitti myös kitaraa ja lauloi kuten myös Risto Autio. Olli-Pekka Heinonen trumpettia. Jutta Urpilainenkin hoiteli kosketinsoittimia ja Oiva Kaltiokumpu lauloi. Tällainen kyllä kuulostaa hienolta idealta ja sitä voisi varmaan suositella myös monien muiden maiden parlamentaarikoille.

Andersson oli vanhemmiten ja itse asiassa jo aika nuorenakin kipujen mies ja sairauden tuttava. Etenkin sydän oli jatkuvana riesana. Kuolema näyttää olleen hänen alituisena innoittajanaan myös runouden alalla. Ennen muinoinhan vanhoilla ihmisillä oli jossakin vaiheessa tapana omaksua vanhuksen rooli, mutta siitä päähenkilö näyttää tiukasti kieltäytyneen.

Kaikesta päätellen Andersson oli ns. mukava mies, jonka tavoitteena oli ajaa kaikkia hyviä asioita, kuten radikaaleilla yleensä on. Kannattajilleen hän näyttää symbolisoineen tiettyä boheemisuutta ja sopivan äkkiväärää abstrakteihin arvoihin nojaamista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, millainen käsitys päähenkilöllä oli historiasta yleensä ja maamme historiasta erityisesti sekä tietenkin sen merkityksestä nykyajalle.

Toki radikalismi yleensä merkitsee irtisanoutumista koko historiasta, usein sillä poikkeuksella, että sitä hyödynnetään suurena erehdyksien ja vääryyksien varastona, josta sopii hakea todisteita pahan olemassaololle.

Perheen ja siis Anderssonin lapsuuden kokemusten kannalta merkitystä lienee ollut sillä, että hänen isänsä vietti kuusi vuotta rintamalla tai ainakin sotaväessä. Jossakin vaiheessa hän etsiskeli poikaansa pistooli mukanaan ja halusi tehdä kommunistin kanssa tilit selviksi. Vähemmästäkin saa traumoja.

Andersson oli myös kaksikielinen. Jossakin kirjan kohdassa hän mainitsee, ettei lue itseään ruotsinkielisiin, mutta yleensä hän joka tapauksessa kirjoitti ruotsiksi, myös runojaan, jotka saivat runsaasti arvostusta myös käännettyinä.

Kieli joka tapauksessa yhdisti Anderrsonia myös lahden taa. Sieltä löytyi kirjallisia esikuvia ja ihastuksia ja siellä hän paljon itsekin julkaisi ja kahmi palkintoja ja tunnustuksia. Kuitenkin hän valitti riikinruotsalaisten suhtautuvan Suomen ruotsinkielisiin kirjailijoihin ”ikään kuin meitä ei olisi olemassakaan”. Taustalla oli myös se seikka, että Suomessa puhuttu ruotsin kieli oli jo aika lailla erkaantunut riikinruotsista.

Asia ilmeni jopa siten, ettei suomenruotsalaisen tekemä käännös suomalaisesta kirjasta enää kelvannutkaan Ruotsissa. Asia ei johtunut pelkästään niistä muutamista sanoista, joita käytetään vain Suomen ruotsissa, mutta ei riikinruotsissa.

Kyse oli muun muassa siitä, että englantilaistumisprosessi oli Ruotsissa edennyt pidemmälle. Siellä oli myös paljon uusia sanoja, jotka eivät Anderssonille merkinneet mitään. Sellaisia olivat esimerkiksi åtgärda, utvärdering, medbestämmanderätt ja niin edelleen.

Töistä potkiminen on riikinruotsissa friställning ja metsän avohakkuuta kutsutaan verbillä skapa föryngringsytor. Andersson oli näkevinään tässä jonkinlaista orwellilaista manipuloivaa uuskieltä.

Itse asiassahan nuo sanat ovat sinänsä aivan ymmärrettäviä jo vanhan oppikouluruotsin pohjalta, mutta ymmärrän hyvin, että sinänsä korrekti kieli saattaa toisessa ympäristössä tuntua kankealta ja jopa hullunkuriselta. Tällaistahan on ollut ns. Petroskoin suomi ja sama koskee USA:n ja Kanadan siirtolaisten kieltä, joka osittain on täynnä anglismeja ja osittain sisältää myös jo sata vuoitta sitten suomen kielestä pois jääneitä ilmauksia.

Ankkalammikossa on joka tapauksessa perinteisesti ollut omat radikaalit änkyränsä ja Anderssonin poliittinen noste lienee ollut etupäässäperäisin sieltä. Kaiketi myös tietty seksikäs imago on innoittanut naispuolisia seurailijoita.

Kylänpään mukaan Tarja Halonenkin toivotti Anderssonin tervetulleeksi politiikkaan sanoen, että siellä on ollut puutetta kahdesta asiasta, sosialismista ja seksistä. Näitä sitten kaiketi ajateltiin juuri Anderssonin olevan pätevän lisäämään.

Epäilemättä Andersson oli väriläiskä politiikassamme. Muusta hänen toiminnastaan en uskalla sanoa mitään vielä tämän kirjan luettuanikaan.

What do you want to do ?
New mail

17 kommenttia:

  1. Andersson toimi alkoholiparantolan lääkärinä ja tuli Marraskuun liikkeen kautta politiikkaan. Vaikea sanoa minkälaista hänen sosialismi käsityksensä oli ,Vasemmistoliiton ohjelmissa ei tietääkseni sosialismia mainita.

    VastaaPoista
  2. Radikaalit yhteiskuntakokeilut ovat loppujen lopuksi samanlaista alkemiaa kuin psykiatria. Eikä luonnontieteidenkään kannata leveillä: Newtonkin oli alkemisti.
    Alkoholi nivoutuu Anderssoniin, tavalla jos toisella. Alkoholi (plus muut päihteet) nivoutuu myös sekavana vyyhtenä mielisairauksiin, masennuksiin työkyvyttömyyksiin, pitkäaikaisiin työttömyyksiin ja ennenaikaisiin eläköitymisiin. Harmaa vyöhyke on laaja, eikä kukaan näytä pääsevän siihen käsiksi. Sairas tunnistetaan, mutta sairautta ei tunnusteta. Diapameja ja kaltaisiaan on onneksi lakattu jakelemasta kuin ranskalaisia pastilleja.
    Mieleen tulee syvästi katolisen sveitsinranskalaisen psykiatrin Paul Tournierin Humanitas-sarjan teos "Väkevät ja heikot", jonka Hollo aikoinaan suomensi.
    "Väkevät ovat yksinkertaisia, heikot monimutkaisia", kuului yksi lause, ei ihan sanatarkkaan, mutta adjektiivit olivat nuo. Alkuperäisteosta ei minulla ole tässä käsillä.
    En tiedä, miten Anderssonia lääkäripiireissä arvostettiin. Hehän vaikenevat. Parta pois presidenttikampanjaan oli naamio. SM-mitaleja sulkapallossa, vaikka uusi ja pieni laji,lisämeriitti monipuolisuusmieheksi. Yle yritti hänestä joulukuun kertakäyttö-Taataa joku vuosi sitten. Ehrnroothin jälkeen valtakunnanvanhuksesta onkin ollut kysyntää. Donnerhan oli sellaiseksi vähän per se.

    VastaaPoista
  3. "mikä tämä puolue nimeltä Vasemmistoliitto oikein oli ja millä se pyrki oikeuttamaan olemassaoloaan."

    Kai siinä oli tarkoitus säilyttää jonkinlainen yleisvasemmistolainen maailmankuva, mutta sanoutua irti marxismi-leninismin väkivallasta ja prolearitaatin diktatuuri -ideologiasta.

    Nykyisessä vasemmistoliitossa ärsyttää se, että ennen SKDL oli rehellisten työmiesten puolue kun taas Vasemmistoliitto näyttää ryhtyneen toisten, veronmaksajien varoilla elävien etujärjestöksi.

    VastaaPoista
  4. Kaunokirjallisuuteen orientoituneista psykoammattilaisista Armo Hormia oli rajuin ja manipulatiivisin, Claes Andersson säysein, ja Anne Fried ehdottomasti syvällisin.

    Ja todellakin, suomalaisenkin kirjallisuudenhistorian harvat nerotyypit olivat vaikeuksissa nimenomaan alkoholin kanssa. Kivi, Leino, Waltari, Vaaskivi, Marko Tapio, Markku Lahtela, Saarikoski. Vaaskivi taisteli kai lähinnä pervitiinin kanssa.

    Politiikkaan harhautuu harvoja intellektuelleja. Siinä tarvitaan julkisuushakuisuutta, jota Andersson toki osoittikin myös muualla kuin politiikassa. Ehkä politiikka olikin vain kokeilu, itsetestausta. Voisin kuvitella, että politiikka ei ole varsinaisesti intellektuaalisen mielen toimiala.

    Itsetuho on intellektuellin syöpä, se syö miestä. Kaikki rajoja rikkova ja käsitteiltä pohjan alta vievä ajattelu on uhkarohkeaa rymistelyä psyykkisen tasapainon heikoilla jäillä.

    Mike Nicholsin ohjaama elokuvaversio Hellerin "Catch 22" -kirjasta tuli juuri teemakanavalta. Kirjan suomentaja Markku Lahtelan elämä päättyi traagisesti. W+G palkitsi hänet esikoisteoksestaan, ja juhlatilaisuudessa puheen pitänyt Waltari kiitti Lahtelaa kansalaisrohkeudestaan, kun tämä oli juuri polttanut julkisesti sotilaspassinsa. Paljon myöhemmin Lahtela ampui itsensä.

    Psykiatrian väheksyminen tiedonalana on hullun hommaa.

    VastaaPoista
  5. "Kaikesta päätellen Andersson oli ns. mukava mies, jonka tavoitteena oli ajaa kaikkia hyviä asioita, kuten radikaaleilla yleensä on." Tämä oli piristävä ongelma, tai ei ongelma ollenkaan, niin kauan kuin näitä mukavia radikaaleja oli vain muutama ja nekin aika fiksuja.

    Nyt tästä ongelmasta on tullut tuhon tie, koska tuntuu, että yliopistoihin on mukava ja hyvää tarkoittava radikalismi tullut uudeksi opetusaineeksi. Se on ollut sitä jo jonkun aikaa, joten nyt enemmistö opettajista, proffista ja virkamiehistä on tämän oppiaineen saastuttama, mikä taas merkitsee, että koko yhteiskunta on saastunut. Seuraukset ovat kamalat, jonka jokainen eteenpäin ajatteleva on tajunnut viimeistään viime keväästä lähtien, mutta jos tämä kevät ei herätä vastaliikettä, niin peli on menetetty. Hyvää tarkoittava radikalismi on nimittäin fasismin esileikki ja siitä on leikki kaukana, kun nykyiset toverit pääsevät määräämään leikin säännöt. Seuratkaa Ohisaloa ja Valtakunnan syyttäjää jos hermonne kestävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "yliopistoihin on mukava ja hyvää tarkoittava radikalismi tullut uudeksi opetusaineeksi."

      Ydinongelma on se, että mukava ja hyvää tarkoittava radikalismi tuppaa aikaa voittaen muuttumaan dogmaattiseksi ja ei niin hyvää tekeväksi ideologiaksi. Sama koskee uskontoja, Lecin sanoin "alussa oli sana, lopussa dogmi".

      Poista
    2. Ollapa aina puhtaasti aatteellinen, vaan kun totuus on olla ahtaasti puutteellinen

      Poista
  6. "kaikille niille, jotka olivat tähän maailmaamme perusteellisen tyytymättömiä eli siis kärsivät radikalismin syndroomasta."

    Ajattelisin, että radikalismiakin tarvitaan yhteiskunniassa. Suomi 1950-60 luvun puoliväliin oli aika ummehtunut ja tarvitsi pudistelua, jota varsinkin yleisdemokraatit tekivät. Sitten tuo liike happani dogmaattiseksi taistolaisuudeksi.

    Vanhan sanonnon mukaan hullut (radikaalit) vievät maailmaa eteenpäin ja viisaat (konservatiivit) vievät sitä eteenpäin.

    VastaaPoista
  7. Kun Tarja Halonen "tahdosta riippumattoman nostosta" asetettiin ehdolle presidentinvirkaan, nostaja kurkki tv-kuvassa Halosen olan takaa. Sanovatkin rikollisen usein palaavan rikospaikalle, kuten arvioonkin.

    VastaaPoista
  8. Ei neuvostososialismin romahdus vasemmiston äänestäjäkunnassa sen kummempaa järkytystä aiheuttanut. Reformistinen suuntaus oli alkanut jo joskus 60-luvulla. Kristitty pappikin ymmärtää varttuessaan ,ettei jumalaa ja "tuonpuoleisuutta" ole.
    Jos Paavi -apostoli Paavalia mukaillen- ilmoittaisi ,että "tänään syökäämme ja juokaamme huomenna tomuksi muutumme". Olisi se uutis sensaatio ,mutta tuskin kristikuntaan suuremmin vaikuttaisi. Ihmisen psyyke ei pelkisty of on ajatteluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä muuttuivat kielletyn ja sallitun puheen ja ajattelun rajat aivan radikaalisti.

      Poista
    2. Kyllä meilläkin osa vasemmistosta oli ihmeissään kun aate romahti.

      On selvää että osa ei ottanut sitä miin raskaasti mutta osa ei päässyt siitä yli kovin helposti.

      Jotkut eivät tajunneet että itä-blokki oli vankila. Todellinen kosketus asiaan oli hyvin pieni ja ihminen pystyy uskomaan mihin vain.

      Jotkut eivät oikeasti tajunneet miten huonoissa oloissa itä-blokissa elettiin.

      Meillä jotkut halusivat vaientaa "väärin ajattelijoiden" mielipiteitä vielä lähellä Neukkulan kaatumista.

      Valitettavan moni ei ymmärtänyt neukkulan talouden realiteetteja. Aivan samoin käy nyt sekä Euroopan että USAn talouden realiteettien kanssa.

      Pelkkään riistoon perustuva järjestelmä - mahdollisista "onnistumisista" huolimatta - ei voi pysyä pystyssä.

      Kiina on selvinnyt hieman pidempään mutta nyt sekin alkaa huomata rajojen tulevan vastaan.

      Suurten valtojen kaatumisesta hyvää luettavaa on paljon, yhtenä mm. Emanuel Dodd (en ole varma oliko etunimessä enemmän kirjaimia) USAn käynnissä olevasta romahduksesta.

      +

      Valtiot ovat ottaneet velvollisuudekseen ihmisen muokkaamisen.

      Osa tätä olivat ja ovat olleet mm. eugeniikka ja transhumanismi.

      Eli "ihmissielujen insinöörit"...

      Aikaiseksi saatiin peto joka ei välttämättä noudata edes luojiensa tahtoa ja täytyy siksi eristää muista.

      Tappamiseen turtuneita sotilaita oli vaarallista päästää "vapaasti" yhteiskuntaan.

      Tämän muutoksen avuksi löydettiin sopivasti "tiedettä", tieteellinen sosialismi, darwinismi eri versioineen jne. sekä rotuopit joita maailmassa riitti ja riittää.

      Sosialismin piti lopulta luoda ihminen uudelleen, talous oli vain sivuseikka.

      Marx itsessään oli huono taloustieteilijä, monet muut ennen häntä olivat paljon lähempänä realismia ja monet hänen aikalaisensa ymmärsivät talouden toiminnan häntä paremmin.

      +

      Leninismi pyrki tuhoamaan mm. uskonnollisuuden ja Stalin loi melkoisen uhri-maagisen kultin - marxismi-leninismin, johon uskottiin näennäisen syvästi.

      - muita jumalia ei sinulla pidä oleman kuin valtio ja kansa kaikkivaltias.

      Lopputulos on hyvin surullinen mutta lopulta vain pieni alaviite epäonnistuneiden aatteiden ja hallintotapojen joukossa.

      Poista
    3. Runokokoelmat Muokkaa
      Ruotsiksi Muokkaa
      Ventil. Helsingfors: Schildt, 1962.
      Som om ingenting hänt. Helsingfors: Schildt, 1964.
      Staden heter Helsingfors. Helsingfors: Schildt, 1965.
      Samhället vi dör i. Helsingfors: Schildt, 1967.
      Det är inte lätt att vara villaägare i dessa tider. Helsingfors: Schildt, 1969.
      Bli, tillsammans. Helsingfors: S & Co, 1970.
      Rumskamrater. Helsingfors: Söderström, 1974. ISBN 951-52-0203-5.
      Genom sprickorna i vårt ansikte. Helsingfors: Söderström, 1977. ISBN 951-52-0459-3.
      Trädens sånger. Helsingfors: Söderström, 1979. ISBN 951-52-0550-6.
      Tillkortakommanden. Helsingfors: Söderström, 1981. ISBN 951-52-0691-X.
      Under. Helsingfors: Söderström, 1984. ISBN 951-52-0947-1.
      Som lyser mellan gallren. Helsingfors: Söderström, 1989. ISBN 951-52-1259-6.
      Huden där den är som tunnast. Helsingfors: Söderström, 1991. ISBN 951-52-1387-8.
      En lycklig mänska. Helsingfors: Söderström, 1996. ISBN 951-52-1634-6.
      Dessa underbara stränder, förbi glidande. Helsingfors: Söderström, 2002. ISBN 951-52-1953-1.
      Suomennetut Muokkaa
      Vuoden viimeinen kesä: Runoja vuosilta 1962–84. WSOY, 1985. ISBN 951-0-13263-2
      Parhaat päiväni. (Mina bästa dagar, 1987.) Suomentanut Pentti Saaritsa. Helsinki: WSOY, 1989. ISBN 951-0-15827-5.
      On kylmä, täällä palaa. (Det är kallt, det brinner, 2003.) Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28873-X.
      Ajan meno. (Tidens framfart, 2005, & Lust, 2008.) Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34556-6.
      Pimeyden kirkkaus. (Mörkrets klarhet, 2010.) Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36839-8.
      Syksyni sumuissa rakastan sinua. (Jag älskar dig med mina höstliga dimmor.) Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39587-5
      Aamu meren rannalla: Sisäänhengitys, uloshengitys. (En morgon vid havet: Inandning, utandning, 2015.) Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Helsinki. WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41307-4

      Poista
    4. Tamminiemen kutsuista lähtien Clasu johti sanoilla saivartelijoiden änkyräporukkaa vaieten visusti Elisabeth Rehnin toiminnasta Bosnian sodan jälkien peittelijänä entisen presidentti Radovan Karadzic kärsiessä parhaillaan Haagin kansainvälisen oikeuden langettamaa elinkautista tuomiota sotarikoksista Srebrenicassa 25 vuotta sitten.

      Myös Karadzicin sanottiin suhtautuneen kirjaimellisesti vanhojen tekstien määräyksiin toisuskoisten hävittämisestä, ikäänkuin tekstit olisivat löytyneet kivien alta valmiina täytäntöönpantaviksi, ymmärtämättä että ne olivat syntyneet menneessä ajassa vastauksina silloisiin kysymyksiin.

      Karadzic, joka on hänkin koulutukseltaan psykiatri, on julkaissut useita runoteoksia.

      Poista
    5. Liian monet ihmishirviöt ovat olleet erilaisia ja eri tasoisia runoilijoita, kuten esim. nimimerkki "Soselo".

      Poista
  9. Italian presidentti Sergio Mattarella on kutsunut sotien vaikutuksen aikakautta fasismi-natsismin hulluudeksi jolloin ihmisyksilön ei olisi pitänyt joutua liian ahtaaseen paikkaan harjattavaksi, mutta kun kuitenkin joutui, moni juutalainenkin ryhtyi hätäpäissään natsien yhteistyömieheksi, ns. kapoksi leirillä kiusaamaan alempiaan. Syystä tai toisesta tämä näkökulma ei hallitse suomalaisia aikalaisarvioita, vaikka sen voisi nähdä modernin ajattelun yhdeksi kulmakiveksi, ettei uskottaisi pienille opetettavan vain hyötyä pakolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "moni juutalainenkin ryhtyi hätäpäissään natsien yhteistyömieheksi, ns. kapoksi leirillä kiusaamaan alempiaan."

      Israelissahan järjestettiin 50-luvulla oikeudenkäyntejä, joissa syytteeseen asetettiin näitä leirien kapoja.

      Käytännössä oikeusistuimet ymmärsivät, että todellisuudessa kyseiseen toimeen ryhtyneillä ei ollut todellista valinnanvapautta.

      Kuten eräs entinen naiskapo totesi, "kun minulle tarjottiin kapon paikkaa painoin 32 kiloa". Toisin sanottuna oli kysymys elämästä ja kuolemasta.

      Ihmisillä on usein täysin epärealistiset käsitykset siitä miten hyvin varsinkin julkinen vastarinta onnistuu totalitaristisessa yhteiskunnassa.

      Totuustahan on se, että ei Suomessakaan juuri kukaan uskalla puolustaa ketään, vaikka seurauksena olisikin vain selän takana kuiskuttelu tai sormella osoittelu. Julkinen nöyrtyyttämisen uhka tiedotusvälineissä tukkii turvan vielä varmemmin.

      Useimmat ihmiset olisivat valmiita heittämään pyyhkeen kehään yhden pieksämisen jälkeen. Puhumattakaan sitten esimerkiksi lasten huostaanotosta.

      Poista

Kirjoita nimellä.