maanantai 15. helmikuuta 2021

Onko sivistys vain ohut vernissakerros barbaarin päällä?

 

What do you want to do ?
New mail

Kopernikaaninen vallankumous?

 

Rutger Bregman, Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2020, 441 s.

 

Täytyy sanoa, että tässä ei nuori mies nyt ole kainostellut ottaa suuria kysymyksiä ratkaistavakseen. Uusiksi ei mene vain koko ihmiskunnan historia, vaan saman tein esihistoriakin. Sitä paitsi kyseessä ei ole mikään tarkennus tai selvennys johonkin asiaan, vaan koko entisen viisauden kääntäminen päälaelleen, nimenomaan vastakohdakseen. Asia koskee ihmisen olemusta.

Toki postmoderni oppineisuus lähtee siitä, ettei ihmisellä eikä millään muullakaan ole mitään olemusta, mutta en tiedä, ottavatko tuon suuntauksen seuraajat itsekään tuota väitettä vakavasti. Ainakaan se ei ole sen arvoinen latistaessaan suuret kysymykset saivarteluksi siitä, ettei itse sellaisia kysymyksiä lainkaan voi olla olemassa. Kyllä ne ovat ja kaipaavat vastauksia.

On sitten toinen juttu, miten paljon selittäviä ovat sellaiset vastaukset, jotka toimivat kaikkein korkeimmalla yleistävällä tasolla. Selittäessään näennäisesti kaiken ne eivät yleensä selitä enää mitään. Tosiasia kuitenkin on, että me käytämme sellaisia oletuksia päivittäin ja että niillä on kuin onkin käytännön merkitystä ajattelumme ainakin jonkinlaisena tukijalkana.

Viittaan tässä kysymykseen siitä, onko ihminen perusluonnoltaan hyvä vai paha. Näin yleisellä tasolla esitetty kysymys on tietenkin operationalisoitava, ennen kuin siihen voidaan vastata ja niinhän me tosiaan teemmekin yhä uudelleen.

Mikäli ihmiset, omiin oloihinsa jätettyinä alkavat käydä kaikkien sotaa kaikkia vastaan, voidaan heidän perusluontoaan nimittää pahaksi. Mikäli he sen sijaan alkavat tehdä yhteistyötä ja auttaa toisiaan, voidaan katsoa, että se on hyvä. Sovittakoon näin.

Yleinen käsitys, joka näyttää itse asiassa niin myöhään kuin 1960-luvulla erityisesti vahvistuneen, on, että ihminen on luonnostaan paha. William Goldingin romaani, suuri bestseller Kärpästen herra, jonka ilmestymisen minäkin muistan, esitti ihmisen, nuoret pojat, olentoina, jotka olivat täynnä hävittävää energiaa ja omiin oloihinsa jätettyinä paljastuivat pian raaoiksi barbaareiksi.

Stanley Milgramin kuuluissa sähköiskukoe taas osoitti, että ihmiset olivat valmiita tuottamaan toisille kipua ja jopa tappamaan heitä ilman sen kummempia estoja, mikäli heitä siihen käskettiin ja Stanfordin yliopistossa tehty koe, jossa ihmiset pantiin esittämään vanginvartijaa, taas paljasti heidät -tavalliset ihmiset- sadisteiksi.

Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa osoittaakseen, etteivät nämä kuuluisat esimerkit ole päteviä. Kärpästen herra oli pelkkää mielikuvitusta, mutta sen sijaan löytyi vastaavanlainen tositapaus, jossa autiolle saarelle haaksirikkoutuneet pojat ryhtyivätkin auttamaan toisiaan sen sijaan, että olisivat yrittäneet hyötyä toistensa kustannuksella, saati sortaa heitä.

Milgramin sähköiskukoekin paljasti tarkkaan luettuna sen, että vain osa koehenkilöistä otti sen tosissaan ja ne, jotka ottivat, suhtautuivat paljon vakavammin toimeksi saamaansa toisten pahoinpitelyyn. Sama koski myös Stanfordin ”kellarikoetta”.

Varsin tunnettu on hirmumyrsky Kathrinan tapaus, jolloin odotettiin perinteisten amerikkalaisten mellakoiden ja ryöstämisen pääsevän valloilleen ja ihmiset kaivoivat esille aseitaan pahimman varalle.

Itse asiassa mitään kaikkien sotaa kaikkia vastaan ei syntynyt, sen sijaan ihmiset yleensä osoittivat suurta keskinäistä auttamishalua.

Myöskään toisen maailmansodan pommitukset eivät murtaneet ihmisten moraalia, vaan vahvistivat sitä. Keskinäinen auttamishalu onkin ihmisessä paljon luontaisempaa kuin se petomainen käytös, jonka Thomas Hobbes postuloi ihmisen ominaisuudeksi luonnontilassa.

Läntinen maailma on siis tehnyt suurimman mahdollisen erehdyksen kuvitellessaan ihmisluonnon olevan aivan päinvastainen kuin se oikeastaan on. Tämä oletus kuitenkin aiheuttaa paljoin tuhoa toimiessaan itseään toteuttavana ennusteena ja se olisi saatava kumottua. Tarvitaan paradigman muutos, kopernikaaninen vallankumous, jota tämä nuorimies nyt tarjoaa koko ihmiskunnalle.

Ihmiselämä näyttää kyllä tulleen jatkuvasti yhä kesymmäksi. Steven Pinker on osoittanut, mettä väkivaltaisuus on vähentynyt valtavasti. Millaista sitten mahtoi olla alkuihmisen historia? Ehkä ainakin silloin käytiin kaikkien sotaa kaikkia vastaan ja suurimmat röyhkimykset ja julmurit pärjäsivät parhaiten?

Kirjoittaja ei usko tätäkään, vaan katsoo, että itse asiassa eniten jälkeläisiä saivat lempeäluontoiset urokset, joita naaraat suosivat. Näin syntyi autodomestikaation eli itsensä kesyttämisen prosessi, jossa neanderthalilaisen villit piirteet antoivat tilaa sivistyneen ihmisen herkille ja siroille piirteille samaan tapaan kuin suden hurjuus muuttui luppakorvaisen spanielin ystävällisyydeksi.

Ihmisestä tuli pedon sijasta mussukka, homo puppy, kuten kirjoittaja sanoo.

Tuosta termistä sanarikostuomioistuimen olisi kyllä langetettava korkein käytettävissä oleva rangaistus, mutta epäilemättä se auttaa monia ymmärtämään, mitä kirjoittaja tahtoo sanoa.

Mussukat kyllä näyttävät saaneen tässä maailmassa aikaan kaikenlaista. Itse asiassa pedot ovat ihmisiin verrattuna varsin viattomia olentoja. Miten sitten selitämme vaikkapa sotien julmuudet ja viattomien ihmisten massamurhat?

Rintamamiesten julmuutta kirjoittaja ei hyväksy ja esittää tässä tuskin mitään suuria uutuuksia. Itse asiassa amerikkalaisista sotilaista ampui kohti vihollista toisessa maailmansodassa vain muutama prosentti. Suurin osa ei ampunut lainkaan.

Kovempia sotilaita, kuten saksalaisia, ei pitänyt ruodussa mikään ideologia, vaan toveruus, solidaarisuus muita kohtaan. Tottelevaisuus toki näytteli suurta osaa myös siinä, mitä pahaa sotien aikana tehtiin. Mutta siinäkin voi nähdä myönteisiä piirteitä. Solidaarisuus vain kohdistui ahtaaseen piiriin. Hannah Arendtin kuvaama pahan banaalisuus on toista kuin ihmisen olettaminen pedoksi. Hyvää se Eichmannkin luuli tekevänsä.

Kirjoittaja väittää, että homo puppy on myös taipuvainen valitsemaan johtajikseen mussukoita, joten kaiken pitäisi oikeastaan mennä hyvin humanististen arvojen kannalta.

Ikävä totuus on vain, mettä valta turmelee nopeasti ja ennen pitkää johtajat ja etenkin itsevaltiaat alkavat kehittyä epämiellyttävään suuntaan, machiavellisteiksi, jollaisia ei olisi koskaan vapaissa vaaleissa valittu tehtäviinsä.

Bregmanin kopernikaaninen vallankumous on valmis jo kirjan puolessa välissä ja sen jälkeen hän alkaa pohtia, mitä olisi tehtävä ihmisen perimmäisen hyvyyden vapauttamiseksi.

Itse asiassahan se vakavasti virheellinen olettamus, jonka mukaan ihminen on luonnostaan egoisti ja jopa suorastaan machiavellisti (sic!) ellei peräti psykopaatti, todella aiheuttaa sen, että ihmiset rupeavat toimimaan ikään kuin tuo oletus pitäisi paikkansa. Se on suurin ongelmamme.

Ihmisen synnynnäisen pahuuden ajatus periytyy tietenkin jo muinaisuudesta. Raamatusta ja muistakin -joskaan ei toki kaikista- pyhistä kirjoituksista löydämme tämän ajatuksen ja kristinuskoon sitä juurrutti erityisesti kirkkoisä Augustinus. Thomas Hobbesin ei tarvinnut keksiä paljoakaan uutta.

Bernard de Mandevillen ajatus siitä, että yksityiset paheet olisivatkin julkisia hyveitä, oli elegantti tapa hävittää raja hyvän ja pahan väliltä ja itse asiassa nykyinen länsimainen elämänmuoto perustuu pitkälti paheiden, pahan hyödyntämiseen.

Pahuuden ja ilkeyden ylistystä eivät meille tarjoa päivittäin vain ns. tosi TV-ohjelmat ja roskafilmit. Itse asiassa koko tuotantoelämän valtava markkinointikoneisto on valjastettu niihin vetoamaan ja niitä hyödyntämään.

Ajatelkaamme vain viisautta, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta ja vielä kristillisiä hyveitä, uskoa, toivoa ja rakkautta. Populaarikulttuuri joko vastustaa niitä kaikkia tai sitten suosii niiden rappiomuotoja, jotka tietenkin ovat jo jotakin aivan muuta kuin alkuperäiset hyveet.

Mahtaisiko olla niin, että nykyinen epäkulttuurin ja suorastaan antikulttuurin aalto siinä laajuudessa ja kaikenkattavuudessa, kuin se nykyään tunnemme, olisi peräisin vasta 1960-luvulta? Eikö tuon kulttuurivallankumouksen aikakauden pitänyt olla nimenomaan uuden, uljaan rationalismin läpimurron aikaa?

Mikäli kulttuurimme siis on pahasti eksyksissä jo ihmiskäsityksensä suhteen, olisiko asia jotenkin korjattavissa?

Ehkäpä kannattaa vielä ainakin vilkaista Bregmanin ajatuksenjuoksuja näiden asioiden kannalta. Tohtiihan mies ainakin suuria koettaa, kuten Faethon aikoinaan.

25 kommenttia:

  1. Se vanha satu ratkaisee koko ongelman. Siinä isä kertoo lapselleen, että sinun sisälläsi asustaa kaksi pentua, villi suden pentu, ja kiltti ja oppivainen koiranpentu ja kumpaa enenmmän ruokit se kasvaa suuremmaksi.

    Rudolf Steiner taas piti ihmistä hyvänä ja paha oli vain enemmän tai vähemmän ulkoinen häiriö, joka esti hyvää toimimasta. Viisaita se Eino Leinokin runoili Hymyilevässä Apollossaan; paha ei kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan.

    Eiköhän noilla sitaateilla tuokin ongelma tule hoidetuksi.

    VastaaPoista
  2. Idän jättikiven ikuisen pyörittämisen sijaan voisi pohtia dosenttien paita & peppu kiehnäämistä vanhan daamin kyljessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kommentti jää kyllä aukeamatta.

      Poista
    2. Erkki Tuomioja on parhaimmillaan käynyt päiväseltään ottamas selfien Tukholmassa Margot Wahlströmin kyljessä ettei siihen väliin ei kukaan tule! Eikä ole tullutkaan Zavidovon vuodoista lähtien. Lipposen ahdas paikka.

      Poista
  3. Ihan perustavanlaatuiset kysymyksenasettelut pitäisi ensin oikaista. Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" hyvä eikä paha, vaan lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos yleensä selviytyy, olemassaolon taistelusta vain lajina ja yhteisöinä, ei yksilöinä.

    Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat ensisijaisia, yksilön itsetietoisuus -- minätietoisuus -- on syntynyt niin lajin historiassa kuin nykyihmisen varhaiskehityksessä ratkaisevasti sen jälkeen kuin kaikki lajille ja kulttuurille ominainen häneen on historiallisena jatkumona jo istutettu.

    Pitkässä kehityshistoriallisessa perspektiivissä alkulaumoja organisoinut "valta" on metamorfoitunut kokemukseksi yksilöllisestä "tahdosta", joka kuitenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen voidaan edelleenkin palauttaa kollektiiviseen tilaansa, jolloin yksilön "tahto" yllättäen saadaankin siirtymään henkilöltä toiselle.

    Se, ettei hypnoosillakaan saada ihmistä ihan vain muuttumaan "pahaksi", kertoo siitä miten lähtökohtaisesti olemme sosiaalisia olentoja -- ei siitä että olemme "pohjimmiltamme hyviä". Yksilöajattelun ja yksilöominaisuuksien kanssa ei altruistisella lajiominaisuudellamme ole mitään tekemistä.

    Vasta sitten kun lajimme sosiaalinen lähtökohta olisi meille itsellemme selvinnyt, voisimme asettaa kysymyksiä johonkin järjetykseen. Voisimme erottaa ne kysymykset, jotka syntyvät tietoisen "minän" tiedollisessa maailmassa, jossa kokemus "minästä" toimii kuvauksen ja selityksen päätepisteenä. Ja hyvin harhaisena sellaisena.

    Nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan vahvin ajatushistoriallinen kantoaalto, jatkuvasti vahvistunut individualismi, on tehnyt meistä sokeita näkemään ja ymmärtämään omaa sosiaalista peruslaatuamme. Sokeuden asteelle kasvanut individualismi on lopulta noitunut ihmistieteiden ymmärryksen ja mahdollisuudet, ja jopa sosiologiasta on tullut jonkinlaista yksilöominaisuuksien projisointia tilastojejn maailmaan -- eli täsmälleen jotain päinvastaista kuin mitä tämän tiedonalan isähahmot aikanaan tavoittelivat.

    Kropotkin oli oikeilla jäljillä. Pinker on pintaveikkojen pintaveikko. Hallituksen intersektionaaliset feministit elävät mallinukkemaailmassaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä se Bregmaninkin sokea pilkku taitaa olla. Kyllä hän turvautuu yhteisöön, kun tarvitsee apua, mutta pitää kiinni yksilön -eli siis yleisen ihmisyyden- ensisijaisuudesta viimeisenä selittäjänä.

      Poista
    2. Tässä on paljon perää. Erityisesti olisi ymmärrettävä, että geneettinen evoluutio ja erityisesti valikoituminen tapahtuu pääasiassa populaation tasolla, vaikka geenit toimivat ja vaikuttavat välittömästi vain yksilössä. "Hyvä" ja "paha" ovat nimenomaan sosiaalisen evoluution tuottamia ilmiöitä, joiden takana toki on geneettinen koodi ja sen evoluutio.

      Poista
    3. Tässä asiassa näen erottelun yksilöön ja yhteisöön näennäiskysymyksenä: Bregmaninin puhe yksilön hyvyydestä ja pahuudesta palaa tällä jäännöksettömästi yhteisöominaisuuksiin, jotka tämän mukaan evoluutio on muokannut yhteistyötä hakevaksi. Ehkä tämän käyttämät yksilönmoraalin korostetusti viittaamat käsitteet hämärtävät tuota.

      Seppo O:n ajattelun ongelma tässä on (yksilön) vapaa tahto: pystyykö yksilö vapautumaan toiminnassaan ja valinnoissaan tämän viittaamista yhteisöominaisuuksista vai onko niiden tahdoton/näennäistahtoinen orja.

      Poista
    4. Eurooppalaisen kulttuuripiirin historiallisessa jatkumossa juuri "totuudellisuuden" laatu erottaa aikakaudet toisistaan.

      Antiikin myyttinen totuus oli samaistavaa, eikä myyteissä esiinny esimerkiksi sattuman käsitettä. Keskiajalla totuus oli "käsiterealistista", mikä nyt näyttäytyy silmissämme dogmaattisuutena ja deduktiivisena "palauttamisena". Uuden ajan suuri kantoaalto oli individualismi, ja kartesiolainen rationaalisuus perustui nimenomaan silmän ja visuaalisen mieltämisen kokonaan uudelleen orientoimiin tajunnallisiin asemointeihin.

      Uuden ajan totuudellisuudesta tuli eriytyvän yksilön tavoittelemaa koherenttista "opillisuutta". Juuri sitä Spenglerkin tarkoitti, kun puhui siitä, että vasta uudella ajalla tuli ensimmäisen kerran mahdolliseksi sellainen historiankirjoitus, jonka varassa voidaan laatia kokonaiskuva ja ennustaa tulevaisuutta.

      Uuden ajan filosofia päätyi viime vuosisadalla kielen ja ajattelun samuuden tunnistamiseen -- eli jos vielä Wittgensteinin jälkeiseen postmoderniin maailmaan viitataan, "tiedon arkeologia" kaivautui tajunnan alkutekijöihin, "tajunnallisiin alkioihin", hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärään.

      Siellä sitten eletään filosofian alustalla samoissa synty- ja vihkivesissä joista sosiologiakin autonomisena tiedonalana nousee. Eli palataan sen kehityksellisen merkkipaalun pimeälle puolelle jota "itsetietoisuus" tarkoittaa.

      Totuus sijoittuu sinne. Ei "minän" kokemukselliseen maailmaan, jossa "minä" on vain harhainen tiedollisen ajattelun palautuspiste. Ihmistieteellinen tieto on tavallaan tyhjän päällä, kun se käyttää "minää" kuvauksen ja selityksen palautuspisteenä. Silloin käsitteellinen järki on vain pahasti harhassa -- kysytään esimerkiksi "miksi raiskauksen uhri tuntee syyllisyyttä ja häpeää, eihän siinä ole mitään järkeä", jne, jne.

      Poista
  4. Sisuveli Oikkonen pyörittää kiveään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän me tämän blogin kommentoijat olla kuin vanha aviopari, jolta on kovin uutukaisia avauksia turha odottaa.

      Poista
    2. Mitä vielä. Kaistamaalaukset himmenevät, mutta tärinäraitoja tulee vastaan yllättävissä paikoissa.

      Poista
    3. Mitä vielä. Kaistamaalaukset himmenevät, mutta tärinäraitoja tulee vastaan yllättävissä paikoissa.

      Poista
  5. Tässä yksi esimerkki pienessä yhteisössä esiintyneestä "pahasta", vai onko sittenkään?

    https://en.wikipedia.org/wiki/2004_Pitcairn_Islands_sexual_assault_trial

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erikoinen pienoiskulttuuri. Yleensähän tyttöjen siveyttä varjellaan lähes maanisesti, jos kyseessä on maanomistukseen perustuva kulttuuri, jossa suvuilla on keskeinen merkitys.

      Poista
  6. Barbaarinaiset ovat lopullisen rappion merkki. Kaupassa käydessä näin nuoren naismyyjän jolla oli kasvoissa tatuointeja. Muita tatuointeja. Edes kaulatatuointeja naisillakaan ei jaksa enää edes ihmetellä.

    Tyyliin kuuluu myös nenäsnä oleva sonnin rengas. Josta tallaisen naisen jos tämä äityy kovin pahapäiseksi voi kytkeä patteriin kiinni rauhoittumaan.

    Nuorilla naisilla ja miehillä on myös korvalehdissä sentin halkaisijaltaan olevia reikiä. Niissä joku reiän kokoinen rengas. Jotenkin on olo kuin olisi jossain viidakkokansan keskuudessa tai esikristillisen Euroopan hämärässä.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvää paluuta barbariaan niin kuin tämä blogi ja blogistin tuonniminen kirja osuvasti julistaa; vaan minkäs teet kun tästä maailmasta ei toiseen pääse eikä uusi kulttuuri ei vielä noussut - eikä sanottu ole, että meillä länsimaiden vanhoilla sedillä olisi siinä sijaa.

      Poista
    2. "Josta tallaisen naisen jos tämä äityy kovin pahapäiseksi voi kytkeä patteriin kiinni rauhoittumaan."
      Mielenkiintoinen ajatus. Jotkut naiset taitaisi asiasta innostuakkin, eteenkin kun nuo sidontaleikit tuntuu olevan markkinoissa muodissa, mutta omasta mielestä se on sitä barbaarista toimintaa. Ainahan ne toimet on jonkun parhaaksi.
      Tatuoinnit on vähän kuin tietyissä uskontokunnissa huivi tai ihonväri. Sitä silmällä kiinnittää toiseen ensin huomiota ja osin sen perusteella määrittelee. Mitä sukupuolta toinen on ja miten pukeutunut. Nykyään tatuoinnit on suht arkipäivää eikä niissä ole omalle ikäluokalle samalla tavalla sitä stigmaa kuin vanhemmille, mikä kertonut että joko linnakundi tai merimies. Kauneimmat ihokuvat mitä nähnyt on japanilaisten tekemiä. Osataan sitä Suomessakin mut taso ei kyllä täysin ole sama.

      Poista
  7. Bregman sortuu kirjassa liialliseen rusinoiden poimimiseen pullasta. Kaiken kaikkiaan luonnonkansat ovat paljon väkivaltaisempia kuin modernit yhteiskunnat, mutta kirjaan on valikoitunut poikkeus, joka vahvistaa säännön. Kirjan teema kaiketi vaati jalon villin myytin toistamista. Joulun aselevon nostaminen esimerkiksi ihmisen hyvyydestä on myös hiukan hassu, kun huomiodaan asian kokonaisuus. Neljän vuoden tappamisen keskellä yksi päivä jalkapalloa on hieno tarina, mutta en lähtisi sen perusteella analysoimaan ihmismieltä laajemmin.

    VastaaPoista
  8. Tämä on tietysti kirja-arvostelu, mutta koska kyse on hyvästä ja pahasta ihmisessä, olen hieman yllättynyt, että kirjoituksessa ei otettu esille Aleksandr Solzhenitsynin käsitystä pahuuden luonteesta.

    Kuuluisa kirjailia sanoo, että hyvän ja pahan välinen raja ei kulje valtioiden yhteiskuntaluokkien tai puolueiden välillä vaan jokaisen ihmisen sydämessä.

    Hänen mukaansa pahuutta on mahdotonta kukistaa kokonaan mutta sen vaikutusta kunkin ihmisen kohdalla voi rajoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "kirjoituksessa ei otettu esille Aleksandr Solzhenitsynin käsitystä pahuuden luonteesta."

      Ei sitä yhteen blogiin saa kaiken kattavaa maailmanselitystä ja viittausta kaikkeen merkitykselliseen kirjallisuuteen mahtumaan, jotain rajaa sentään. (Yliopistollisissä väitöskirjoissakin vastaväittäjä löytää aina jonkin harvinaisen kirjan, jota väittelijäparka ei ole huomannut.)

      Mutta Sinä viittauksellasi teit sitä vähän paremman.

      Poista
  9. Luin Bregmaninin kirjan muutama kuukausi sitten ja se jätti ambivalentin olon: toisaalta kirjan hyvin perusteltu maailmankuva vaikutti olevan liian hyvä ollakseen totta ja sen mukainen muutos toisi ihmiskunnalle runsaasti onnea, mutta toisaalta herätti ajatuksen, että jos sen perusteella alkaisi rakentamaan yhteiskuntaa ja omaa elämää, seuraukset voisivat olla tuhoisia, jos tuo maailmankuva osoittautuisikin vääräksi.

    Ongelmaa kuvaa hyvin scifissä esitetty tilanne, jossa ihmiskunta kohtaisi ulkoavaruuden vieraan älyn: suhtautuisiko se meihin vihamielisesti valoittajana vai ystävällisesti älylliseen vuorovaikutukseen valmiina - vaiko kerrassaan välinpitämättömästi.

    VastaaPoista
  10. Sivistys on barbaarin a luoma illuusio jota sitten loput barbaarit haluavat horjuttaa.

    +

    Poliittinen barbarismi on mahdollistanut isojen joukkomurhien teon ja bisneksen kasvattamisen näiden joukkomurhien avulla.

    +

    Vuosia sitten vernissalla viimeisteltiin vesiputkien kierreliitokset. Eli kierteille pellavaa tai hamppua ja liukasteeksi ja "liimaksi" vernissaa.

    Liitoksia on joskus hyvin vaikea saada auki.

    Siinä putkimiehestä paljastuu verbaalinen barbaari sellaisia liitoksia aukoessaan.

    VastaaPoista
  11. ”Onko sivistys vain ohut vernissakerros barbaarin päällä?”

    Tämähän onkin erittäin mielenkiintoinen kysymys.

    Muistaakseni kun Gorbatshev kutsuttiin G-2 kokoukseen Reykjavikiin, niin koko Venäjän lehdistö puhkesi väittämään, että Länsi on velkaa Venäjälle sata miljardia dollaria. Mistä moinen lasku?

    No tietysti venäläinen propaganda muisti jokaisessa käänteessä ”muistuttaa”, että Lokakuun Suuri sosialistinen vallankumous avasi koko maailmalle tien parempaan kehitykseen. Puhumattakaan siitä, että saman propagandan mukaan Moskova pelasti koko maailman hitleriläiseltä fasismilta. Jne., jne. Mainittu propaganda ei tietenkään kiinnittänyt huomiota siihen, että Lännen teknologinen ja taloudellinen kehitys oli nopeasti edistyvä ja kehittyvä, ihan päinvastoin kuin Neuvostoliitossa.

    Gorbatshev ei tuonut Reykjavikistä yhtään dollaria Moskovaan. Seköshän se suututti. Yhä vieläkin, varsinkin Izborskin klubin taholta, muistetaan säännöllisesti haukkua Gorbatshevia kaikenlaisilla kakkapaloilla ja vetelälläkin.

    Pelkäänpä pahoin, että Venäjän mahtavin puolue eli Izborskin klubi on koristanut päänsä vernissalla. Sille kukaan ei voi mitään.

    VastaaPoista
  12. Kuulin noin 10 v sitten ääninauhan 1930-luvun lopulta lottatyttöjen talvileiriltä. Sitä positiivisuutta ja elämänuskoa ihaillessani mieli tuli apeaksi kun ajattelin meidän aikakautemme naaraskuvatuksia ostarin kulmilla tatuointirahoja pummaamassa. Pentti Linkola suorastaan liikuttui nähdessään samoihin aikoihin kauniita ja nuoria ihmisiä suurin joukoin kirkkoon menossa. "Vielä oli tällaisiakin nuoria".

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.