lauantai 5. helmikuuta 2022

Runebergin esikuvat

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Biografiska anteckningar om Savolax Brigadens män 1808-1809. Samlade af E.S. Tigerstedt. Med 53 porträtt m.m.  Helsingfors Söderström & C:o 1908, 230 s.

 

Kuten tunnettua, J.L. Runeberg, ainakin oman kertomuksensa mukaan, sai innoituksen ”Vänrikkeihinsä” luettuaan Savon prikaatin vaiheista tuossa sodassa kertovaa kirjaa:

Mukaani vein sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken,

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken;

ma lu'in rivin, lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.

 

Savolaisten suoritus tuossa sodassa oli omaa luokkaansa ja tarjosi hyvinkin aineistoa runoilijalle, joka halusi luoda kansallisen runoelman ja nostaa nyt kunniaan suomalaiset, joiden arvostus oli varsin heikkoa, sikäli kuin heistä yleensä mitään puhuttiin tai tiedettiin.

Toki Runebergin klassistinen runoratsu intoutui ylistämään etupäässä yläluokan, upseeriston hyveitä, mutta eipä miehistökään osattomaksi jäänyt. ”Vänrikeistä” on sanottu, että se itse asiassa on lähinnä roomalaisista sankareista kertova kirja, joka on vain sijoitettu eurooppalaiseen lähimenneisyyteen ja jopa Suomeen.

Historiankirjoituksena ”Vänrikit” tietenkään eivät toimi lainkaan, mutta kansallisena symbolina tämä runoelma sai aivan valtavan merkityksen ja innoitti kansakuntaa sen vaikeina aikoina, kuten jo myyntiluvuista on helppo havaita. Ne olivat sortokaudella ja sodan aikana runoteokselle aivan käsittämättömän suuria.

Väinö Linna kirjoitti sitten oman ”tuntemattomansa” eräänlaiseksi ”anti-Runebergiksi”, kuten hän itse sanoi. Tämä ei lainkaan vähennä ”Vänrikkien” arvoa, vaan itse asiassa korostaa sitä. ”Tuntemattomasta” alkoi kyllä kansallisen kulttuurin uusi aikakausi, mutta eihän se mitenkään edeltäjiensä merkitystä mitätöi. (vrt. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=runeberg ).

Savon prikaati oli 1700-luvun lopulla perustettu yksikkö, johon kuuluivat tavanomaisten ruotusotilaiden lisäksi myös muun muassa Savon jääkärit, modernia taistelutapaa noudattava värvätty yksikkö, joka sai pian eliittijoukkojen maineen, vaikka senkin sotilaat olivat nuoria, hyvin lyhyen koulutuksen saaneita amatöörejä.

Tigerstedt mainitsee esimerkkejä siitä, miten joukkoja sodan aikana kannustettiin juuri vetoamalla heidän kunniaansa ja maineeseensa savolaisina sotilaina ja toisaalta karkurit ja pelkurit saivat osakseen yleistä halveksuntaa. Tämä näyttäisi todistavan tietyn ryhmähengen synnystä ja hyvin pitkälle menevästä uskollisuudesta asiaa ja esivaltaa kohtaan.

Tosiasia on, että melkoinen määrä savolaisia jatkoi taistelua Ruotsin puolesta ja sen riveissä vielä silloin, kun kuningas oli vaihtunut ja Suomi liitetty Venäjään. Esimerkiksi Savon jääkärit olivat itse asiassa sitoutuneet taistelemaan vain kotimaassa.

Paljolta juuri savolaisten ansiota oli, että J.A. Sandels pystyi työntämään vihollisen kesällä 1808 kauas takaisin ja vapauttamaan suuren osan Savoa, kunnes vihollisen saamat vahvistukset tekivät taistelusta liian ylivoimaisen.

20 kuukauden ankaralla sotaretkellä, jossa nälkä, kylmä ja taudit verottivat taistelujen lisäksi joukkoja, suli myös savolaisten määrä noin neljästä tuhannesta 760:een keväällä 1809. Osa joukosta oli myös joutunut sotavangiksi tai karannut.

Prikaatin 147 upseerista kaatui Tigerstedtin mukaan 10, sairauksiin kuoli 15, haavoittui 35 ja vangiksi jäi 15, joten heidän kannaltaan sota oli vähemmän tuhoisa. Kahden kerroksen väkeähän siihen aikaan oltiin ja upseerit onnistuivat joskus elämään jonkin aikaa melko mukavastikin.

Heitä suojeli myös tietty kollegiaalisuus, joka vallitsi vihollismaiden upseerien välillä ja ilmeni aina silloin tällöin yhteisinä juominkeina. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri toimi yhdyssiteenä.

Ruotsin puolella muodostettiin prikaatin rippeistä kaksi suomalaista kenttäpataljoonaa, jotka suorittivat vartiopalvelusta Gävlessä ja hajotettiin tammikuussa 1810.

Osa upseereista ja miehistä liittyi ruotsalaisiin osastoihin ja taisteli sitten Saksassa Ruotsin lipun alla ja osittain myös Venäjän lipun alla sodassa Napoleonia vastaan. Useassa tapauksessa upseerit osallistuivat myös lyhyeen Norjan-sotaan vuonna 1814.  Suuri osa miehistöä palasi kotimaahansa vuonna 1810, mutta osa vasta myöhemmin.

Tigerstedtin matrikkelissa kerrotaan upseerien ja eräiden aliupseerien sukulaisuussuhteet, koulutus ja palvelus, mukaan lukien taistelut ja mahdolliset upseerinuran jälkeiset virat. Kirjassa on 326 nimikettä, enimmäkseen upseereita, mutta myös aliupseereita sekä esimerkiksi saarnaajat ja muu siviilihenkilökunta.

Seuraavassa muutamia huomioita ja esimerkkejä tästä varsin kiinnostavasta joukosta.

Kuten Tigerstedt toteaa, ruotujakoisten joukkojen (Savon kevyt jalkaväkirykmentti) upseereista suurin osa (65%) oli aluksi aatelisia, mutta värvättyjen joukkojen upseereista (Savon jääkärit) heitä oli jo vähemmistö. Vaikka suurin osa oli äidinkieleltään ruotsalaisia ja monessa tapauksessa Baltiasta tai muualta valtakunnasta aikoinaan paikkakunnalle muuttaneita, oli pääosa Savon upseerisuvuista noille seuduille juurtuneita ja siellä jo ainakin sata vuotta asuneita.

Tällaisista voidaan mainita Aminoffit, Ruotsin puolelle Stolbovan rauhassa jäänyt venäläinen suku, jonka jäsenistä Tigerstedtin mukaan peräti 15 otti osaa Suomen sotaan ja niistä 9 Savon prikaatin riveissä. Näistä 4 oli veljeksiä ja mukana olivat myös isä ja hänen poikansa.

Puolalaista perua oli toinen aatelissuku, Orbinskit, joita Tigerstedtin luettelossa on kaksi. Näistä Erik Adolf oli käynyt Rantasalmen triviaalikoulua ja palveli sodassa luutnanttina, kaatuen Salahmissa.  Carl Johan puolestaan, hänkin tuon triviaalikoulun kasvatteja, otti osaa useisiin taisteluihin, mukaan lukien myös Pihlajalahden kahakka. Hän sai eron majurina vuonna 1809. Suku jatkaa elämäänsä paikallisena talonpoikaissukuna.

Puolalaista aatelia oli myös Petter Johan Schatelowitz, joka kaatui vääpelinä Dunckerin epäonnistuneessa hyökkäyksessä Iisalmessa. Von Fieandtien suku oli lähtöisin Saksasta, mutta aateloitiin vasta Suomessa, jossa monet sen jäsenet hoitivat sotilas-ja siiviivirkoja Savossa.

Sukunsa takia erityistä mielenkiintoa on Herman Johan von Burghausenilla, jonka isoisänisä oli ns. Burghausenin rakuunoiden eli mustan rykmentin perustaja ja kaatui vuonna 1676 Lundin taistelussa yhdessä lähes kaikkien rakuunoidensa kanssa. Hänen isoisänsä puolestaan kaatui Lesnan (Lesnajan) taistelussa, jossa Kaarle XII:n avuksi marssinut osasto kärsi suuria tappioita vuonna 1709. Kaikkiaan kaatui kentällä tästä sotilassuvusta ainakin 8 henkeä, mainitsee Tigerstedt.

Carl Wilhelm Brusin, Sulkavan Partalassa syntynyt upseeri sai paljon kehuja ansioistaan taisteluissa. Pahat kielet kyllä kertoivat hänen itse kirjoittaneen raportit. Joka tapauksessa hänelle myönnettiin miekkaritarikunnan kunniamerkki ja hän sai eron Ruotsin armeijasta everstiluutnanttina 1813. Sen jälkeen hän siirtyi Venäjän armeijaan, jossa sai everstin arvon ja taisteli Napoleonia vastaan kaatuen Dresdenin taistelussa mainittuna vuonna.

Tigerstedt pitää Brusinia epäilemättä kyvykkäänä ja älykkäänä henkilönä, joka kuitenkaan ei ollut kollegoiden keskuudessa suosittu, johtuen taipumuksestaan kehuskeluun. Hänet mainitaan Runebergin runossa Sandels:

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin;

”Aselepomme rikottu on; etuvartion johti jo pois Brusin,

ja silta on polttamaton. Kakstoista on kello ja kesken työ,

vaan ryssän jo yksi lyö.”

 

Komeimman uran Savon prikaatin upseerista teki tietenkin Johan August Sandels, joka kohosi sotamarsalkaksi ja on tähän mennessä viimeinen sellainen Ruotsin historiassa. Hän oli myös aatelissäädyn maamarsalkka valtiopäivillä 1817 ja 1818 ja Norjan käskynhaltija vuosina 1818-1827.

Sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän komensi saksalaista armeijakuntaa ja osallistui myös Norjan-sotaan 1814. Urakehitys Savon prikaatin upseerille, joka oli kotimaastaan Suomeen lähinnä karkotettu, oli vailla vertaa.

Rantasalmella syntynyt Gregori Adolfsson Aminoff otti osaa huomattavimpiin taisteluihin ja palveli sitten suomalaisessa rylmentissä Ruotsissa ja johti prikaatin jäännösten paluumatkan Suomeen, Inkooseen vuonna 1810.

Sitä ennen Aminoff joukkoineen joutui vartioimaan Tukholman kuninkaanlinnaa, jota hurjistunut, kreivi Fersenin murhannut roskajoukko uhkasi.

Sodassa Napoleonia vastaan Aminoff muun muassa komensi jääkäripataljoonaa, piiritti Maastrichtia ja valtasi Travemünden. Hän osallistui myös Norjan-sotaan vuonna 1814.

Gregori Fredrik Tigerstedt kunnostautui Suomen sodassa ja siirtyi vuonna 1812 Venäjän palvelukseen. Hän sai keisarilta Pyhän Annan 3. luokan ja Vladimirin 4. luokan kunniamerkit ja erosi palveluksesta everstiluutnanttina vuonna 1831.

Karjaan rakuunoiden komentajana toiminut Gustaf Aminoff oli Haapaniemen kadetteja, joka osallistui kunniakkaasti Suomen sotaan ja toimi sen jälkeen Savon ja Karjalan läänin maaherrana. Siinä ominaisuudessa hän sai Aleksanteri I:lta briljanttisormuksen tämän vieraillessa Kuopiossa vuona 1819.

Aminoffin poika, kasakkaeverstinä Kaukasuksella toiminut Fredrik Aminoff sai Tigerstedtin mukaan lisänimen Tšetšeenien kauhu. Monia muitakin savolaisten upseerisukujen vesoja taisteli sittemmin Venäjän armeijan riveissä, muun muassa juuri Kaukasiassa.

Edellisiä kohtaloista tavanomaisempi oli kuitenkin sulkavalaisen Carl Johan Reiherin ura. Hän syntyi Sulkavalla Hyvärilän puustellissa, kävi Haapaniemen kadettikoulun ja kunnostautui monissa Suomen sodan taisteluissa. Ruotsin puolella hän palveli suomalaisessa kenttäpataljoonassa Gävlessä, jossa sai eron majurina vuonna 1810. Sittemmin hän eleli Tiittalan kartanossa Sulkavalla ja kuuluuaina välillä pistäytyneen Mikkelin markkinoilla saadakseen tapella. Runeberg mainitsee hänet runossa ”Sotamarski”:

Aflecht, joka Revonlahdell'

urhoretkeilynsä päätti,

ilkkui: "Malja Klingsporille!

tavat vanhat pois hän jätti;

hauska nähdä kuinka nyt hän

keikuttaapi niskojansa;

vihdoinkin hän seistä tohti,

pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Suomen armeijan perääntyminen oli siis runossa kuvattuna aikana päättynyt, kuten itse asiassa oli suunniteltukin. Sotilaille koko perääntymisretki kuitenkin tuntui häpeälliseltä ja korkein johto sai sen mukaista palautetta. Näinhän asiat olivat myös Venäjällä, jossa vasta Borodinon taistelua pidettiin armeijan arvon mukaisena operaationa pitkän perääntymisen jälkeen. Toki sekään ei estänyt Moskovan luovuttamista ranskalaisille.

 

Useat Savon prikaatin upseereista värväytyivät sittemmin, kuten todettiin, venäläisiin joukko-osastoihin, etenkin Suomeen sijoitettuihin. Jotkut puolestaan siirtyivät mitä moninaisimpiin virkoihin, kanavapäälliköstä ja kruununvoudista nimismieheen ja maanmittariin.

Yleensähän upseereilla oli ajan oloihin nähden merkittävä yleissivistys, johon kuului ehdottomasti myös sujuva ruotsin kielen taito. Tällaisia taitoja myös Savon prikaatin upseeristo oli hankkinut etenkin Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella ja myös Rantasalmen triviaalikoulussa. Jokunen yliopiston opiskelijakin oli joukossa mukana. Luonnollisesti varakkaimmissa piireissä luotettiin kotiopetukseen.

Runebergin elämäntyö on suomalaisen kulttuurin, suomalaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeä. ”Vänrikeistä” tuli lähes vuosisadaksi se käsikirja, josta suomalaisuuden ideaalityyppejä etsittiin ja löydettiin. Realismi on kirjasta tietenkin kaukana, mutta juuri oman tyylilajinsa loistavana hallitsijana Runeberg pystyi luomaan kohteestaan historiallisesti vaikuttavan kansallisen symbolin.

Runebergin henkilöillä oli myös esikuvansa todellisuudessa. Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista.

24 kommenttia:

  1. "Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista."

    Tämä taiteen ja todellisuuden l faktojen mukaisuuden ymmärtäminen näyttää olevan muutoinkin nykyisin lähes mahdoton ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä osalle, mutta olettaisin että kun sukupolvet kasvanneet markkinointi kulttuurissa missä tuputetaan länsimaista ajattelua (elämän tapaa yms. mitä se siis oikein on?), voisi kysyä mitä se länsimainen ajattelu sitten oikeasti on? Ja käytännössä merkitsee? Onko se Amerikkalaista, eurooppalaista, ranskalaista, vaiko suomalaista? Identiteettipolitikoinnissa taas koen itse tämän hyvin merkitykselliseksi, kun kieli on kumminkin se millä aivot toimii jos toiminee, eli lähinnä kuinka ymmärtänee sanat jne. sukupuolella tietty oma funktio, mutta aivot nyt kumminkaan ole erilaiset oli kyse miehestä tai naisesta, vaikka tuo ruumis sitten muuten eroaisi. Sitten on erikseen uskonnollliset näkemykset asioihin, toisilla on profeetiansa, mutta itse todennut että nykyisyyden näkee. Ennustajaeukoksi en rupea, voi olla voi olla ettei. Riippunee hyvin monesta tekijästä.

      Poista
    2. Amerikkaa ja pakkoenglantia.

      Poista
    3. Lisääntyyhän se englannin määrä siellä sun täällä, samalla tavoin kuin latina lisääntyi Euroopassa Rooman imperiumin aikaan kuin nyt USAn imperiumin aikaan.

      Silloinkin oppimiskykyiset ihmiset opettelivat latinan sen sijaan, että olisivat vänkyttäneet ja vänisseet siitä, etteivät saa enää traagisella traakialla asiaansa ymmärretyksi.

      Loppuu se ruikutus!
      Suomi on täynnä aikuiskoulutusmahdollisuuksia, joissa voi opetella englantia!
      Se on vain ihan itsestä kiinni, paljonko haluaa Uuden Maailman latinaa eli englantia opetella. Mahdollisuudet ovat nykyään kaikilla.

      Joten kun et osaa englantia, älä rätkytä siitä täällä vaan opettele sitä, ettei sinun tarvitse enää hävetä itseäsi.

      Poista
    4. Nii no, asiassa on varmasti monta puolta. Mutta ehkä nuo kaksi oleellisinta motkä tulee itselle mieleen niin tuo kaupankäynnin puoli mikä helpottanee sitä kaupankäyntiä kansainvälisesti, mutta taas niille jotka ei englantia osaa (eikä kyse aina ole siitä ettei haluaisi oppia) niin taas hallinnon olisi syytä pysyä kotimaisella kielellä jotta väki osaisi jollain tasolla toimia sillä maantieteellisellä sijainnilla. Tämä taas on monikulttuuri-kaupankäynti yms. ongelmallista jos palvelut on jollain toisella kielellä kun se ei ole palvelemassa kotimaisen kielen edustajia vaan ihan jotain muuta. Latinaa taas kukaan puhune äidinkielenään enää kun taas englantia osa.
      (Muistanen kun meillä oli yksi aupair kokeilu. Tyttö oli Portugalista mutta äitinsä kuulemma etelä-Afrikasta ja isänsä britti. (Ymmärsin ettei Portugalissa tarvinne suorittaa peruskoulua loppuun? Tai hänen tapauksessaan sai sellaisen käsityksen. Ei osannut perusprosenttilaskuja, yms. Mutta kitaraansa oli hyvin kiintynyt.)
      Mutta kertoi kuinka isänsä oli kritisoinut paikallista viranomaistyötä paperihommien vuoksi kun rakensivat jotain taloa. Todeten mikseivät portugalilaiset voi opetella hänen hienoa kieltään. Miksiköhän.
      Siisteyskäsityskin oli neidolla omiaan, tarkoittaen ettei juur kiinnostanut, tosin mitä juttelin ystävien kanssa niin sain sen kuvan että tyypillinen suhtautuminen etelämpänä elävillä.)
      Siinä kun ruotsi ja venäjä on aiheuttanu hallinnossa osalle ongelmia. Olettaisin että englannillakin on samat ongelmat. Sitten taas ne ovat vain kieliä, kuten suomi. Minkäs sitä äidinkielelleen voi.

      Poista
    5. Kuten huomaamme pakkoenglanti on monelle suomalaiselle pyhä kieli jota ei saa lainkaan arvostella.
      Mitään järkisyitä ei heillä ole palvonnalleen esittää mutta kaikkien tulee silti kääntyä "oikeaan".

      Poista
    6. Pakkoenglanti rajoittaa jo aika pahasti suomalaisten maailmankuvaa ja kaupankäynti mahdollisuuksia kuten yllä olevista esimerkeistä huomaamme.

      Poista
    7. Taistolaiset olivat painostajina kevyttä kamaa verrattuna näihin nykypakkoenglannittajiin.

      Poista
    8. Englanti tainnee olla yhtä ongelmallinen osalle kuin suomi. Se on vain kieli. Saaneehan sitä arvostella, mutta soisi arvostelu argumenttien olevan jollain tasolla päteviä tai järkeenkäypiä, sen sijaan että enempi vaikuttanee tunnetyyppiseltä minä en pidä siitä se on siksi huonoa kaikille kuka muuta väittää pitänee sitä "pyhänä". Menee jokseenkin uskontomaiseen ajatteluun.
      Voisihan latinastakin vedellä samanlaiset johtopäätökset, mutta samalla hävittäisi ison kasan tietoa ja ymmärrystä menneestä sekä nykyisyydestä.

      Poista
    9. Miksi pakkoenglannin ruikuttajat eivät valita pakkomatematiikasta, pakkoäidinkielestä tai pakkokoulusta ylipäänsä, miksei ihmisen sallita pysyä niin tietämättömänä kuin haluaa. Tulee aivan mieleen Lassi ja Leevi -sarjakuvan Lassin suhde kouluun.

      Poista
    10. Pakko matematiikasta pääset eroon koulun jälkeen, jos haluat, pakkoenglannista et vaan sitä syötetään silmille ja korville joka paikasta.
      Todellakin, asiallisia perusteita pakkoenglannille kaivattaisiin, näiden sen puolustajien ad hominem, kalteva pinta jne. älähdyksiiin.

      Poista
    11. En oikein usko että kyse on pakosta. Poliittisesti on jossain kohdin päätetty että kouluissa opetetaan tuota kieltä ja osa on sen oppinut. Samalla tavoin kun nyt pähkäillään pitäisikö opettaa kiinaa kun kaupankäynti on siirtynyt sinne. Ja aikanaan opetettu saksaa, latinaa tai venäjää. Edelleen opetetaan muttei samassa määrin kuin mitä englantia aikanaan. (Oma tyttö opiskellut peruskoulussa nyt espanjaa, englannin lisäksi. Mutta kun siirtyneet kielioppisääntöihin on mielinkiinto hävinnyt.)
      Televisio tarjonta taas on omiaan. Muttei sekään selittäne ilmiötä täysin. Kun sielä kumminkin on myös muunkin kielisiä ohjelmia tekstitettynä. Ja kotimaisiakin ohjelmia, niin miksi sitten tuo englanti aiheuttanee niin paljon vastaväitteitä? (Vähän kuin ystävä kävi Pietarissa joskus ja keskusteli englanniksi. Kun paikalliset kuuli että suomalainen suhtautuminen torjuvasta muuttui iloisen vastaanottavaksi ja veivät saunaan yms. ettei tuo ole vain Suomessa tapahtuva suhtautuminen kielenpuhujaan, tai johonkin kansakuntaan.)

      Poista
    12. Pakko on pakkoa ja liika yksipuolisuus on pahasta. Englannista on tullut haittakieli.

      Poista
    13. Vertaus taistolaisiin on aika oiva: ei näiden epäisänmaallisten englannin ja Amerikan palvojien kanssa saa olla erimieltä ilman "julmaa" tuomiota ja peitettyä uhkailua.

      Poista
    14. "Amerikan palvoja" taitas olla muuten hyvä kuvaus, mutta kun kyse on sitten kumminkin vain mielikuvasta. Todellisuudessahan kyseinen liittovaltio koostunee sitten kumminkin hyvin monenlaisesta väestöstä ja tuloerot ovat valtavia. Yhteistä porukalle tainne olla muuta kuin juurikin englanti ja dollari.
      Toinen juttu taas kun tuo kieli on joskus on päätetty väestölle opettaa, niin kieltää sitten toisia käyttämästä opittuja taitoja, tuntuisi typerältä. Vain kun itse kokee sen ongelmallisena. Itse taas koe mitään ongelmaa jonkun kielen kohdalla. Suomalaisena se äidinkieli on mitä on ja muut kielet pitäisi sitten erikseen opetella jotta "taattaisiin" kaikille palvelut. Mikä tarkoittanee monikulttuurissa sulaa mahdottomuutta. Kun taas vapaaliikkuvuus tarkoittanee suomalaiselle sitä että voinee lähteä täältä myöskin pois kun tämä hölmöily menee liian pitkälle.

      Poista
    15. "näiden epäisänmaallisten englannin ja Amerikan palvojien kanssa..."

      Suomen niinkuin kaikkien pienten kansojen osa on palvoa suurvaltoja eli USAa, Venäjää tai Kiinaa. Valitse niistä ja perustele, miksi tunnet valintasi läheisimmäksi itsellesi.

      Poista
  2. Jotenkin nämä Runebergin vänrikit ja Savon jääkärit rinnastuvat mielessä juuri tänään John Fordin eilen (Teema) esitettyyn Apassilinnake -westerniin (1948). Siinäkin käytiin läpi kuvastoa realismin ja myytin välillä; osapuolina rajaseudun pieni linnake ratsumiehineen ja upseereineen, sekä idästä tullut "Lammio", joka etäisen osuvasti heijasteli kenraali Custerin henkeä ja Little Big Hornin verilöylyä. Kaksi erilaista maailmaa törmää.. Näkökulmahenkilö oli toimintaympäristön ihmiset sekä heidän suhteensa tunteva kapteeni York, joka lopussa, kun loppu on koettu, kertoo aikakauden 1870-luvun lännen "runebergeille", lännen eksotiikasta vaikuttuneille lehtimiehille "mitä tapahtui". Ja kertomus menee myyttiäluovan konvention mukaan, vaikka kapteeni itse, hänen miehensä ja - elokuvan katsojat - tietävät tarkasti ja takuulla, miten "se oikeasti tapahtui". Mestariohjaaja Ford teki samasta teemasta 1962 vielä selkeämmin "runebergiaanisen" lännen kuvauksen "Mies joka ampui Liberty Valancen": "Kun totuus ja legenda törmäävät, painata legenda."
    Kun tänään Runebergin merkeissä katsahdan olohuoneen ikkunasta lumiseen maisemaan melkein näen sen maatilan, jonka kartanolla Kulnevin miehet Pohjanmaata kohden tarpoessaan majoittuivat, polttivat rovioitaan ja käyttivät vieraan sotajoukon omankädenoikeutta.. Ei se ihan niin fiinisti mennyt, kuin mitä J.L. Runeberg Kulnev-runossaa riimittelee.

    VastaaPoista
  3. Kuulun niiden sukupolvien nuorimpaan kaartiin, jotka lukivat koulussa Runebergin Vänrikkejä – ja osaan siitä pitkiä pätkiä ulkoa.

    Lapsena se avasi Suomen historiaa tavalla, jonka ylitti vasta varhaisessa murrosiässä lukemani Tuntematon. Osasyynä vaikutukseen oli toki se, että mummolani on Siikajoella. Se teki kaiken eläväksi, oikeasti tapahtuneeksi.

    Vuosien varrella Vänrikit ovat haalistuneet. Tuttujen säkeiden lukeminen on ikään kuin meditaatiota. Mutta kerran satuin tarttumaan kirjaan alkukielellä – ja äkkiä tarinat heräsivätkin jälleen henkiin:

    "Jag tog den på mitt rum och satt
    Och bläddrade i bladen,
    Jag vet ej, hur jag så fick fatt
    På Savolaks-brigaden,
    Jag läste en rad, läste två,
    Mitt hjärta började att slå."







    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "ma lu'in rivin, lu'in kaks,

      vereni tunsin kuumemmaks."

      Hyvä esimerkki siitä, miten käännös ei aina saavuta alkukielen täyttä merkitystä: sydämen sykkimisen nousu tarkoittaa minusta muuta kuin veren käymisen kuumaksi, jonka ymmärrän jonkinlaiseksi nuorukaisen kiihtymystilaksi.

      Poista
  4. Tarpeeton nippelitieto ruotuväestä. Ruotsin viimeinen ruotusotilas Knut Ramén (1880-1973) päätti aktiivisen palveluksensa harjoituksineen 1971 ja kuoli pari vuotta myöhemmin. Hassua asiassa on, että ruotujakolaitos lopetettiin 1901.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla tarpeeton, mutta mielenkiintoinen! Enpä olisi kysyttäessä arvannut sinne päinkään... Satuin vieläpä asumaan noihin aikoihin Ruotsissa.

      Mummolani Siikajoellakin oli vanha ruotutorppa. Vieressä oli muitakin, ainakin nimien perusteella, Korpraaleja ja vastaavia.

      Poista
  5. Ensinnäkin; kiitos mielenkiintoisista kirjoituksistasi.

    Tämä kirjoitus sai minut hankkimaan Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja juuri suomeksi käännettynä, vaikka osaankin ruotsia ja olisin voinut lukea teoksen alkuperäisenä siis. Ehkä innostuksena oli tämä: "ma lu'in rivin, lu'in kaks, vereni tunsin kuumemmaks."
    Kouluajoistani Suomessa en muista, että olisin lukenut teosta tai osaa siitä koskaan. Vanhemmat ruotsalaiset ystäväni ovat siitä osia minulle runoilleet ulkomuistista, heidän kouluajoiltaan. Olen aina ihmetellyt sitä. Ja miksi en ole koskaan aikaisemmin tuntenut mitään kiinnostusta teokseen?
    Sitten tein sukuselvityksen suvustani ja sieltä nousi esille sotilaita, rakuunoita ja muita sotilastarinoita. Esim. suuri rakuunasuku Hoppengren, joka on esi-isäni sekä isäni että äitini puolelta. Vuosien varrella olen lukenut varsinkin Suomen ja Ruotsin historiaa aina silloin tällöin yhä aina uudelleen. Ja varsinkin Topeliuksen tarinat ovat aina viehättäneet.
    Kalevalaa luen usein, samoin Kanteletarta, mutta miksi Vänrikki Stool on jäänyt minulta pimentoon?

    /Eija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muodit muuttuvat. Runeberg oli vastatuulessa jo 50-luvulla, mutta kyllä me silloin häntä koulussa luimme.

      Poista
    2. Ainakin 60-luvun alussa Vänrikkejä vielä luettiin maaseudun kouluissa. Mutta eihän se tietenkään kaikkiin kolahtanut samalla tavalla.

      Kalevalaa tai Kanteletarta sen sijaan en muista koulussani luetun. Nyt ihmettelen sitä - että miksei luettu vai miksi en muista.

      Poista

Kirjoita nimellä.