sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Tavallista tarinaa

 

Arjen draamaa

 

Klaus Härö (ohjaus), Rakkaani, merikapteeni. Elokuva

 

Aikamme (noin 50 vuoden säteellä) uutuuksiin on luettava niin sanoakseni monikansalliset elokuvat. Tämä on kokonaan englanninkielinen, Irlannissa kuvattu ja vain sikäläisiä näyttelijöitä ja tarinaa käyttävä, mutta kuitenkin suomalainen elokuva, kuten sitä mainostetaan. Chicagon filmijuhlilla elokuva pääsi yleisöäänestyksessä parhaaksi ulkomaiseksi kuvaksi.

Tulos ei ole lainkaan hullumpi. Paljonhan on kehuttu myös vaikkapa suomalaista Venäjälle sijoittuvaa elokuvaa Hytti numero 6, jonka kohtalona paljon muun ohessa taitaa olla nyt joutuminen hullun diktaattorin uhriksi.

Suomalaisia elokuvia tunnen huonosti, mutta minusta on näyttänyt, että niitäkin on yhä jonkin verran rasittanut vuosikymmenten takainen turkkalainen inhorealistisen paatoksen ja sentimentaalisuuden kultti lisättynä, sanoisinko jukkakajavalaisella vajaaälyisellä uusmoralismilla.

No, oli miten oli, ainakaan tässä filmissä ei moisesta ole merkkejä. Pidän sitä jopa jonkinlaisena anomaliana ajassamme. Siinä kerrotaan vain tavallinen, periaatteessa jopa hieman huvittava inhimillinen tarina tai itse asiassa muutamia yhteen nivoutuvia tarinoita, joissa ei ole mitään erityisen kummallista tai harvinaista.

Voi sanoa kuten Leo Tolstoi kertomuksessaan Ivan Iiljitšin kuolema: tarina on kaikkein tavallisin ja yksinkertaisin ja kaikkein kauhein.

Tällainenhan se totuus on. Kaikkein tavallisimmat asiat, ne, joita emme halua nähdä emmekä tietää, ovat ne kaikkein järkyttävimmät ja olennaisimmat.

Mikäli ihminen valkokankaalla mölyää ja kuolaa ja tappelee raivon härän lailla tai paukuttelee asetta ja kranaatteja, saattaa sen seuraaminen nostaa miellyttävästi adrenaliinitasoa. Kelpo pornofilmit (=seksillä myyvät) taas kiihottavat toisella tavalla, joskus hyvinkin ansiokkaasti ja taitavasti. Kyllä kai niistä useimmat tuntevat saavansa vastinetta rahoilleen. Usein niihin liittyy imelää sentimentaalisuutta, jota myös moni janoaa tylsän elämänsä höysteeksi.

Kaikella tuolla on oma arvonsa, jonka tarpeellisesta ja kaivatusta määrästä lienemme useassa tapauksessa erimielisiä. Tämä filmi painii kuitenkin eri sarjassa. Siinä ei ole enempää sankareita kuin konniakaan, ei itse asiassa myöskään juonta eikä varsinaista dramatiikkaa, paitsi sitä elämässä tavallista ja normaalia. Päähenkilöt, joita on ainakin kolme, ovat kaikki omalla tavallaan kelpo ihmisiä, jotka tekevät parhaansa.

No, kuten sanotaan, parhaamme yritettiin ja kävi kuin aina. Elämästähän ei selviä hengissä eikä yleensä ilman kolhuja. Terapiat ovat joskus vain laastaria syöpään.

Ei sen enempää olemattomasta juonesta ja epäsankarillisista sankareista, paitsi että jos siellä vikaan mennään, niin ei se tapahdu pahasta tahdosta, vaikka toki sitäkin aina normaalioloista löytyy. Näyttelijät ovat kaikki alansa mestareita ja kiljumatta, pelkillä ilmeillään ja sävyillään sitäkin enemmän puhuvia.

Luulen, että tämä tuiki tavallinen tarina lopettaa yleisön enemmistöltä ns. tipattoman tammikuun, vaikka pysyy koko ajan realistisen eleettömällä linjalla.

Ehkäpä tässä lähestytään taiteen klassista tehtävää: ei se ole minkään suuren tai pienen aatteen tai nerokkaan tai typeränkään oivalluksen pompöösiä julistusta, vaan ihmisyyden ja sen ongelmien tutkailua avoimin mielin. Luulen, että tässä päästiin ainakin taiteen omimmalle alueelle.

8 kommenttia:

  1. Elokuvasta on tullut aliarvostettu taidemuoto sen vuoksi, että se on todellinen kaiken kansan huvi -- se ei periaatteessa rajaa ketään katsojakunnan ulkopuolelle, vaikka nimenomaan taidemuotona se pystyy kertomaan jotain joka aukeaa vain harvoille ja valituille.

    Ihmisillähän on tuo ominaisuus, josta jo Descartes Luojaa kiitteli, kokemus siitä, että jokaiselle on annettu järkeä kaiken ymmärtämiseen eikä juuri kukaan tunnu jääneen ilman tai kaipaavan sitä lisää.

    Olen joskus miettinyt sitä, että samoin kuin kirjallisuudessa pitäisi esimerkiksi naisten romanttista viihdekirjallisuutta nimittää jollain ihan omalla nimellään eikä ollenkaan "kirjallisuudeksi", samoin pitäisi elokuva taidemuotona erottaa elokuvista ajanvietteenä. Kuulostaa elitistiseltä, mutta tosiasiassa eliitti nimenomaan on sellaisten kulttuuriketkujen porukka, joka kokee narsistisen samaistumisen heikkolahjaisiin jotenkin moraalisesti ja aatteellisesti oikeana.

    YLE-teema tarjoili jokin viikko sitten David Lynchin "Mulholland Drive"n uusintana, ja jäin siihen koukkuun linkki. Surrealismissa on aina sisällä jotain järkeä, eikä suinkaan ole sattumaa, että tämä taiteen ismi syntyi samassa ajatushistoriallisessa yhteydessä, jossa syvyyspsykologia ja durkheimilainen sosiologia syntyivät, ja jossa myös suhteellisuusteoria ja kubismi syntyivät.

    Ihmisjärki on sellainen -- se on olemuksellisesti kollektiivista, se on aina aikalaisjärkeä, laajemmin aikalaisajattelua. Luulisi, että jokainen historiasta kiinnostunut harrastaisi kirjallisuuden lisäksi esimerkiksi sellaisia "nuoria" taiteenlajeja kuin elokuvaa -- mutta jos minulta pyydetään niiden nimiä, jotka ovat yhtäältä puhtaan tapahtumahistorian harrastajia ja samalla elokuva-analyytikkoja, eipä tule oikein mieleen. Onneksi kaikki historia ei pyri olemaan tapahtuma- tai sotahistoriaa, vaan on sitten psykohistoriaa, ja jopa tällaista cranebrintonlaista "ajatushistoriaa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Olen joskus miettinyt sitä, että samoin kuin kirjallisuudessa pitäisi esimerkiksi naisten romanttista viihdekirjallisuutta nimittää jollain ihan omalla nimellään eikä ollenkaan "kirjallisuudeksi", "

      Kyllä tuo on kirjallisuutta, mutta viihteeksi. Sitä kyllä sitten on paljon enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Eikä historialliset faktat pitäne ain täysin paikkaansa. Kuten vaikka Atwoodin Orjattaressa. Kirjoittaja on tehnyt paljon taustatyötä tarinaan ja tapahtumat on jossain kohtaa oikeastikin tapahtuneet jossain päin maailmaa, mutta kirjat ovat fiktiivisiä, kirjoittajan tarinan luomus kun tarinan ei ole tarkoituskaan olla dokumentti.
      Hieman sama kuin Oksasen kirjoissa, missä pitänen kirjailijan aikakäsitystä jumiutuneen tiettyyn aikajaksoon.
      Utrion kirjoista olen joitain lueskellut, mutta enimmäkseen tykästynyt hänen tietopohjaisiin historiaa käsittelevään tuotantoon.
      Sitten on tietenkin harlequinit mitkä on hyvin vahvasti hömppää massatuotantona (antikvariaatit ei niistä maksane, hyvä jos ilmaiseksi huolivat), historiallisissa (niissä on omat kategoriat, löytyy lääkäritarinoita yms.) voi olla klaani tms. taisteluita brittien kanssa, mutta ne päättyvät aina saman kaavan mukaan lopussa pari päätyy yhteen onnellisesti. Miksi niitä itse tullut lueskeltua on juurikin tuo että tietänee lopputuloksen jo ennakkoon. Viihteenä valikoitunee se hömppä, kun ei jaksa kauhua tms. välillä aivot tarvitsee jotain muuta. Elokuvana se olisi romanttista, muttei aina komediaa.

      Poista
  2. ”Tavallista tarinaa”

    Kerran oli sanottu, että viisautta voi mitata, mutta typeryyttä ei voi mitata. Jos haluaa lukeutua viisaiden joukkoon, niin pitää esittää dokumentteja eli maisterin, lisensiaatin, tohtorin taikka tohtori-tohtori-tohtorin todistuksia, jne. Typeryydellä ei taida olla mittakeppejä. Voi ainoastaan arvailla.

    Putinin typeryyttä voi mitata, koska hän on poliitikko, ryssäläinen poliitikko. Mittakeppi löytyy Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin Sadusta Kalastajasta Ja Kalasta. Lukekaatte se tarkasti.

    Pushkinin sadun pääsankaritar vaati kultaiselta taikakalalta, että hänestä tulisi koko maailman merien haltijatar. Tuleeko Putinista koko maailman merien haltijatar?

    Putinin typeryyttä voi mitata myös tuhottujen ihmisten/kaupunkien/kylien/jne. määrällä sekä Venäjän/venäläisten mahdollisuuksien tuhoamisella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle jäi hiukan epäselväksi yhteys Härön elokuvan ja Putinin välillä. Se on esikysymys sen ratkaisemiseksi pitääkö hakea komerosta viisauden vai typeryyden mittakeppi.

      Poista
  3. Liikkuva kuva on Siijjonissa synniksi saarnattu.

    VastaaPoista
  4. "Terapiat ovat joskus vain laastaria syöpään."

    Eikö sentään kipulääkettä?

    VastaaPoista
  5. "tämä tuiki tavallinen tarina lopettaa yleisön enemmistöltä ns. tipattoman tammikuun"

    Sehän siinä ärsytti: erittäin taitavat näyttelijät, hyvä tarina ja kauniit Irlannin maisemat, lopputulos taatusti taidetta kuten Härön kaikki elokuvat. Se teki kuitenkin surulliseksi ja minä jouduin siitä MAKSAMAAN. Haluan maksaa siitä, että elokuva antaa hetken turvallisen (vrt päihteet, uhkapelit tms) helpotuksen elämän todellisiin huoliin ja suruihin, mukaanluettuna vanheneminen ja väistämätön kuolema, jotta jaksan jatkaa niiden kanssa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.