perjantai 24. maaliskuuta 2023

Vähän mystiikkaa

 

Paholaisen kasvot

 

Karamazovin veljeksissä Dostojevski pani Ivanin, kapinoivan totuuden etsijän keskustelemaan paholaisen kanssa.

Minulla ei nyt ole kirjaa käytettävissä, mutta muistele, ettei piru ollut suinkaan niin musta kuin oli tapana kuvitella. Tämänhän venäläinen sananparsikin vahvistaa. Itse asiassa kyseessä oli aika tavallinen, hieman nukkavierusti pukeutunut keski-ikäinen mies, jonka suusta ei suinkaan tullut tulta ja tulikiveä, vaan aivan arkipäiväistä argumentointia.

Luulen, että tämä kuvaus oli paljon vaikuttavampi nykyihmiselle (ja paljoltahan me olemme Dostojevskin aikalaisia), kuin jotkut ikonien tai Hieronymus Boschin sarvipäät.

Se, joka on vieraillut psykedelisten rohtojen maailmassa, tunnistaa varmaankin myös kaikenkarvaiset khimairat osaksi todellisuutta, mutta meidän muiden kokemuspiiri on yleensä ahtaampi, unia lukuun ottamatta.

Ilmestyskirjassa puhutaan saatanan lähettämästä antikristuksesta ja pedosta, ovatko nämä samoja asioita, on epäselvää. Joka tapauksessa peto kuvataan kammottavaksi monipäiseksi hirviöksi, joka ei mitenkään muistuttanut ihmistä.

 Siitä huolimatta sen inkarnaatiota on vuosisatojen mittaan etsitty eri henkilöistä. Dmitri Merežkovskin trilogia Kristus ja Antikristus, joka on aivan syyttä unohdettu, tarjoaa esimerkeiksi sekä Julianus Luopion että Pietari I:n (Suuren).

Aikanaan hyvin moni piti Napoleonia Ilmestyskirjan petona, niin myös meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf. Napoleon on tietenkin aivan ihmisen näköinen, mutta voitiinhan raamatun kuvaus pedosta ymmärtää myös vertauskuvalliseksi.

Meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu ja nykyisten vallanpitäjien suuresti arvostama maalari Ilja Glazunov on maalannut diptyykin, jossa ovat rinnakkain Kristus ja Antikristus. Ero niiden välillä on niin pieni, että sitä saa tosissaan etsiä.

Tällaista kirjoitin nähtyäni tuoreeltaan nuo kuvat Moskovan Glazunov-museossa, joka on kaupungin keskeisimmällä paikalla sijaitseva suuri rakennus:

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kristus ja antikristus

 

Kristus ja antikristus

 

Jeesusta on ollut tapana nimittää Kristukseksi (kr. Khristos), mikä tarkoittaa messiasta(herra). Oikeastaan se on vain yksi hänen rooleistaan, jos näin uskaltaisi maallikkona sanoa. Hristos Pantokrator eli kaikkivaltias messias/herra on kaiketi identiteetiltään kuitenkin sama kuin jouluna syntynyt Jeesus-lapsi ja ristillä kärsivä, rikollisena tuomittu onneton uhrilammas.

Siinähän sitä on mysteeriä jota ei ehkä kannata pilata filosofisilla saivarteluilla, joita tästäkin asiasta on varmaan hyllykilometrejä kirjoitettu. Vai riittäisikö sentään jokunen kymmenen metriä tai vähemmän? Ihmiskunnan historiahan on kovin rajallinen.

Näihin asioihin voi uskoakseni halutessaan tutustua ihan vain uudesta testamentista tarvitsematta uppoutua kirkolliskokousten pohdintoihin, mikä kyllä saattaisi olla antoisaa.

Mieleen vain sattui tulemaan sellainenkin termi kuin antikristus eli vastakristus (ja myös sijaiskristus), joka kuulemma on oikean kristuksen tulemisen edellä nostava taisteluun kaikki Jumalan vastaiset voimat, mutta kärsivä sitten tappion. Antikristus on samaistettu ilmestyskirjan petoon ja silläkin on joskus selitetty olevan kolminainen olemus.

Kristus ja antikristus on myös Dmitri Merežkovskin satakunta vuotta sitten ilmestyneen trilogian nimi. Sitä voin suositella. Mielestäni erityisesti Pietari Suuresta (aikoinaan antikristukseksi julistetusta) kertova nide on kovin vaikuttava.

Mutta miltähän tuollainen antikristus mahtaisi näyttää? Pietarin tapauksessa hän muistutti kansan mielestä kissaa ajettuaan partansa, viiksiä lukuun ottamatta.

Näin hiljattain asiasta Ilja Glazunovin tulkinnan. Huomiotani kiinnitti, että kaksi vierekkäin olevaa Kristuksen kuvaa näytti aluksi aivan samanlaisilta.

Vasta tarkemmin katsoen erot paljastuivat. Kasvojen muoto ja piirteet olivat lähes identtiset, mutta hiuksenhienot erot alkoivat tarkemmin katsoen tuntua sitäkin suuremmilta.

Kristuksella oli heleän siniset silmät, mutta antikristuksella ruskeat. Molempien päätä ympäröi kehä, mutta kun se Kristuksella oli uskon symboleilla kirjattu sädekehä, oli sen sisällä antikristuksella pentagrammi ja pedon luku 666.

Kristuksen kasvot myös säteilivät valoa, kun taas antikristuksen kasvot pysyivät tummina. Identtisistä kaksosista kuitenkin näytti olevan kysymys. Kuvaa voi katsoa googlaamalla христ и антихрист.

Minusta kuva oli aika kiinnostava. Antikristus ei suinkaan ollut mikään leijonan ja käärmeen sekasikiö, jolla oli inhottava ulkoinen hahmo.

Itse asiassa sen hahmo oli varsin kunnioitettavan näköinen, joskin tarkemmin katsoen sen ilme ehkä oli hieman kylmä ja tyly. Ei kuitenkaan enempää kuin kenellä tahansa kadunmiehellä, ainakin meillä päin nykyään.

Ei siis mitään sellaista, josta tulisi heti mieleen sanoa: ”Tää on paha!” Normaalin kansalaisen näköinen miesoletettu henkilö. Mieleen tuli Dostojevskin Karamazovin veljeksissä esiintyvä paholainen, joka keskusteli Ivanin kanssa.

Muistini mukaan tuo hahmo oli normaalin kadunmiehen näköinen, joskin hieman nukkavierusti pukeutunut, kaikessa olennaisessa ainakin ulkoisesti siis tavallinen keski-ikäinen mies (miksi muuten mies?).

Meidän aikanammehan esitetään toinen toistaan koomisempia paholaishahmoja, joilla lapsia pelotellaan ja joilla he keikailevat ja leikkivät. On LordiaMadonnaa ja ties mitä pompöösiä hahmoa.

Mutta ehkäpä antikristus todella olikin tuo hillitty keski-ikäinen mies, hyvin säädyllisen näköinen ja komeakin? Mikä hänessä silloin olisi saatanallista? Eikö kyseessä päinvastoin ole sen ihmisyyden edustaja, jota kirkoissammekin joka päivä palvotaan korkeimpana olentona?

Ehkä tässä voisi juuri olla tuon Glazunovin hahmon olemus. Hänhän on vain ihminen, mutta haluaa olla Kristuksen eli Jumalan sijainen.

Kyse on siis ihmisjumalasta, josta Dostojevski muuten paljon puhuu. Ihminen oli ottanut Jumalan roolin. Kristus sen sijaan oli jumalihminen, Jumala, joka paradoksaalisesti oli tupossa miehessä saanut inhimillisen hahmon.

En itse ole uskovainen ja totean, että tämä asia kiinnostaa minua vain kulturologina. Uskooko aikakautemme ihmiseen ihmisjumalan merkityksessä? Mikä ero asialla olisi, mikäli sen sijaan uskottaisiin jumalihmiseen.

Uskominen tässä tapauksessa mielestäni tarkoittaa tietyn asian korottamista ihanteeksi. Ja ihannehan voi vanhan käsityksen mukaan olla idoli eli epäjumala tai sitten se oikea.

Glazunovin antikristus näyttäisi olevan hillitysti itsekylläinen ja itsekeskeinen. Kun se edustaa ihmisyyttä ilman jumaluutta se aivan ilmeisesti ja itsestään selvästi katsoo olevansa myös oikeutettu ylpeyteen ja jopa rajattomaan sellaiseen.

Aikakautemme kannalta tämä lieneekin ainoa mahdollinen ratkaisu. Kukapa voisi tulla tuomitsemaan ihmistä ja hänen itselleen asettamiaan päämääriä tai itsestään löytämiään haluja? А судьи кто?, kukas se tuomitsee, olisi Glazunov voinut kirjoittaa antikristuksen retorisen kysymyksen.

Jumalihmisen mysteeri sen sijaan on niin käsittämätön, että jokainen apukoululainen pystyy suhtautumaan siihen ironisesti. ja niin tekeekin.

Mitä muuta tarina Jumalan tulosta ihmishahmoon voisi tälle kulttuurille juuri nyt antaa kuin naurettavan jeesustelijan hahmon, johon voimme ounastella ihmisten joskus projisioineen toiveitaan ja pelkojaan. Nythän ne hännystelevät muhamettilaisuutta ja saavat siitä hurskaus kiksinsä, kuinkas muuten? Кому судить?

Ketä nykyään oikeastaan edes järkyttää tarina ristiinnaulitsemisesta? Koko ajatus kolmikymenvuotiaan miehen synnittömyydestäkin on niin korni, ettei se ketään jaksa vakavalla naamalla kiinnostaa.

Mikäli ristiinnaulittu sen sijaan olisi vaikkapa koiranpentu, olisi maailmanlaajuinen sensaatio valmis ja jokainen oikeinajatteleva ottaisi empatiavarastonsa viimeisetkin rippeet käyttöön.

Vähänkö maailmassa on väärin tuomittuja ja rangaistuja? Miten yksi nuori mies voisi maailmaa mullistaa? Miksi hän sitä paitsi on mies?

Jos ja kun jeesustelu on myös omalle aikakaudellemme olennaisen tyypillistä toimintaa, ei meidän varmaankaan kannata etsiä sen juuria Kristuksesta, jumalihmisestä. Ei täällä mitään mysteerejä tarvita ja ihmisjumala riittää hyvin, koska se on alalla ainoa mahdollinen.

Glazunovin antikristus-hahmo varmasti viihtyy täällä kuin kotonaan. Saahan se joka päivä osakseen runsasta kunnioitusta. Goethen Mefistofeleen hahmo lienee olennaisesti sama. Kuka hän oikeastaan olikaan?

Ich bin der Geist, der stets verneint!
Und das mit Recht; denn alles, was entsteht,
Ist wert, daß es zugrunde geht;
Drum besser wär's, daß nichts entstünde.
So ist denn alles, was ihr Sünde,
Zerstörung, kurz, das Böse nennt,
Mein eigentliches Element.

 

Siis kaiken kieltävä henki, josta lyhyesti voisi käyttää myös nihilismin nimeä.

 

Kun nyt mystiikkaan mentiin, niin pannaan yksin häpein tähän vanha blogi, joka kertoo Vladimir Solovjovista (ei sama kuin tuo TV-juontaja):

 

 

lauantai 27. tammikuuta 2018

Mystiikkaa menneisyydestä

 

Merkillinen mies Saimaalla

 

Vuonna 1900 kuollut Vladimir Solovjov oli muuan noita kummallisia hahmoja, joita Venäjän hopeakaudella ilmaantui kuin sieniä sateella. Aikanaan hän oli hyvin ihailtu ja vaikutusvaltainen.

Mystikoille on sallittua olla ristiriitainen ja sitä Solovjov todella oli ainakin asiaan vihkiytymättömän mielestä. Hän oli hurskas ortodoksi ja samaan aikaan ekumenian kannattaja, askeesin julistaja, joka samaan aikaan selitti jumalallisen prinsiipin tulevan kohdattavaksi konkreettiseen naiseen kohdistuvan lihallisen rakkauden kautta ja niin edelleen.

 Yleensä muistetaan myös mainita, että hän, samoin kuin Dmitri Merežkovski, kannatti teokratiaa, mutta ei nyt sentään ihan suoraviivaisesti. Tunnustan heti, etten väitä ymmärtäväni Solovjovin ajattelua enkä ole edes lukenut hänen kirjojaan. Mystikolle kokemus on se olennainen, ellei sitä ole, on turha väittää häntä ymmärtävänsä.

Joka tapauksessa minua rupesi kiinnostamaan G. Florovskin Venäläisen teologian historiassa (on suom. Jyväskylä 2009) mainittu hänen veljenpoikansa Sergei Mihailovitš Solovjovin arvio, jonka mukaan Vladimirin lyriikassa tuntuva ”eroottinen ja maaginen tuulahdus” ja ”koko Saimaan rannoilla luotu runous ja filosofia olivat sukua Swedenborgin teosofialle”.

Saimaan rannoilla mystikkoa näyttävät erityisesti kiehtoneen vierinkivet, valtavat lohkareet, joilla näytti olevan jotakin sanottavaa. Monrepos ja Imatra kuuluivat myös hänen innoittajiinsa.

Mitä tulee Solovjovin ajatteluun, niin minusta ajatus siitä, että ihmiskunnan pitäisi yhtyä Jumalaan heteroseksuaalisen (näin kirjassa, valitan) rakkauden kautta kuulostaa sekä vanhalta että myös omaperäiseltä.

Siinä nimittäin alemman olennon ihannointi oli samalla ylemmän olennon alkavaa toteutumista, mihin perustuu rakkauden paatos. Täydellinen realisaatio, yksittäisen feminiinisen olemuksen metamorfoosi ikuisen jumalallisen naisellisuuden säteeksi, jota ei voi erottaa alkulähteestään, on samalla yksittäisen ihmisen todellista ja objektiivista… yhtymistä Jumalaan, jolloin Jumalan elävä ja kuolematon uudistuu ihmisessä.

No, tässä toki tapaamme jo Goethelta tutun ikuisen naisellisuuden prinsiipin, das Ewig-Weibliche, вечная женственностьjoka joskus venäjäksi ilmaistaan myös arkisella sanaparilla vetšno-babskoje.

Florovski hylkää nämä harharetket, jotka näyttävät liittyvän ”jonkinlaisiin kauheisiin okkultistisiin suunnitelmiin” tuosta ihmiskunnan Jumalaan yhtymisestä. Mikään kunnon kirkolle mieleinen ortodoksi tämä mies ei ollut.

Toivo T. Kaila, Elmo E. Kailan veli ja varsin erikoinen henkilö hänkin, käänsi aikoinaan myös suomeksi Solovjovin teoksen Kolme keskustelua sodasta, edistyksestä ja maailmanhistorian lopusta, sisältäen lyhyen keskustelun antikristuksesta (Otava, Helsinki 1912).

Siinä lähdettiin siitä tunnetusta raamatun ennustuksesta, jonka mukaan suurin osa ihmiskuntaa tulisi kääntymään antikristuksen puolelle ja aidosti uskovat jäisivät aluksi pieneen vähemmistöön.

Solovjovin mielestä antikristus kirjoittaisi kirjan, jonka nimenkin hän tiesi: Avoin tie kohti universaalia rauhaa ja hyvinvointia. Se sisältäisi kaikki kristilliset arvot, paitsi Kristusta itseään.

Solovjov arveli antikristuksen olevan uusi maailman hallitsija, suuri spiritualisti joka rakastaa ihmisiä ja eläimiä, nuhteettoman moraalinen ja epätavallisen nerokas ihminen. Viettelykset ja kiusaukset tulisivat tämän näennäisen tai kuvitteellisen luontaisen hyvyyden ja nerokkuuden kautta.

Ainakin ulkoisesti Solovjovia muistutti ajatusmaailmassaan melkoisesti Merežkovski, meilläkin hyvin suosittu kirjailija, jonka antikristus-trilogia on yhäkin hyvin lukemisen arvoinen.

Venäläisen kirjallisuuden hopeakausi oli merkillinen lyhyt kukoistusaika, jolloin kohtasivat monet ristiriitaiset virtaukset, futurismista ja anarkismista slavofiilisyyteen ja taantumukseen. Kuvaavaa kyllä, myös jälkimmäisten virtausten edustavat olivat yleensä erinomaisesti perillä länsimaisen kulttuurin klassikoista ja uutuuksista.

Pietariin verrattavan kulttuurisen kuohunnan ja hedelmällisen kasvualustan kaikenlaisille, toinen toistaan eriskummaisimmille näkemyksille löydämme samaan aikaan Wienistä.

Kysyä kyllä sopii, miten suuri osa tuon ajan muodikkainta kirjallisuutta todella on kestänyt historian kokeen ja luetaan yhä maailmankirjallisuuden helmiin. Aika paljonhan sitä on, mutta neuvostokauden myötä monet aikansa huiput painettiin marginaaliin ja ne tunsi vain pieni asianharrastajien ryhmä.

Nyt tuon ajan perintö on herännyt uudelleen ja sadan vuoden takaista ja hieman vanhempaa kirjallisuutta painetaan yhä uudelleen. Tavallaan siinä siis jatketaan siitä, mihin vallankumous katkaisi Venäjän kulttuurin kehityksen.

Niinpä ei kannata ihmetellä, jos Venäjällä tapaa toisenlaisia kysymyksenasetteluja ja ajatuksenjuoksuja kuin esimerkiksi Suomessa.

Luulisin, että vaikkapa nykyiseen feminismiin verrattuna Solovjovin ikuisesti naisellisen käsite saattaisi tarjota kiehtovampaakin ainesta ajattelulle. Toki asia näyttää liittyvän läheisesti rakastumisen kokemukseen eikä taida se olla ainakaan ilman muuta avoinna viisautta jo elämässään runsaahkosti hankkineiden kokemukselle.

Mitä antikristukseen tulee, aihe näyttää olevan ikituore ja pidän mahdollisena, että myös luterilainen papisto saattaisi hyötyä tutustumisesta Solovjovin ajatteluun. Tämä siis vain ulkopuolisen tarkkailijan taholta sanottuna, ilman sen parempaa ymmärrystä tuosta ajattelusta.

Sivumennen sanoen, myös nykyisellä Venäjällä näyttää olevan henkilöitä, joita voisi pitää vaikkapa Solovjovin aikaisen Pyhän synodin yliprokuraattorin, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevin vastineina.

Kiinnostava myös on Putinin rippi-isän Tihonin (Ševkunov) persoona. Hänen tavattoman suuren suosion saanut kertomuskokoelmansa Nesvjatyje svjatyje (Epäpyhiä pyhiä) on herttainen ja huumorin sävyttämä kirja, mutta huomiota herättää, että sielläkin kerrotaan demoneista.

Nuorena spiritismikokeiluja tehdessään Ševkunov ja hänen toverinsa saivat hämmästyttäviä ja sinänsä oikeita tietoja jostakin, mutta ymmärsivät sitten, että olivat tekemisissä pahojen henkien kanssa…

Riivaajat kuten myös antikristus, ovat Venäjällä hyvin monelle myös tämän päivän todellisuutta eikä näin ole pelkästään maalaismummojen keskuudessa.

 

22 kommenttia:

  1. Tässä kuvia, myös Glazunovin: https://www.bing.com/images/search?q=%d1%85%d1%80%d0%b8%d1%81%d1%82+%d0%b8+%d0%b0%d0%bd%d1%82%d0%b8%d1%85%d1%80%d0%b8%d1%81%d1%82&form=HDRSC4&first=1

    VastaaPoista
  2. Eiköhän se seuraava antikristus löydy porukasta, joilla on siru tai pari päässä ja kummatkin jalat ilmassa. Toisaalta tällä menolla se voi olla pelkkä tietokonekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entäs paremminkin se siruttelija? Tai siis pääsiruttaja.

      Poista
  3. Jospa paholaisen kasvot ja teot ovat nimenomaan kommunismin ja fasismin pyrkimysten ilmenemismuotoja, eli päämääränä rakentaa uusi ihminen? Nämä kaksi järjestelmää ovat hämmästyttävän samankaltaiset, vaikka yleisin luulo on, että ne ovat toistensa täydellisiä vastakohtia, tai ainakin niin meille on uskoteltu?

    Natsi-saksan ja Neuvostoliiton arkkitehtuuri, kuin myös kuvataide oli lähes yksi yhteen. Mahtailevat rakennukset osoittivat ihmisen pienuuden ja mitättömyyden, kun taas toisaalta muskeliäijät veistoksissa ja kuvissa osoittivat voimaa ja agressiota! Molemmissa järjestelmissä 1900-luvun alkupuolen uudet taidesuuntaukset olivat silkka kauhistus, joita edustavat taiteilijat katosivat leireille tai maanpakoon!

    Neuvostoliitossa uskonto oli ooppiumia kansalle, ja siitä piti päästä eroon, ja hyvin pitkälle päästiinkin. Natsi-saksassa ei kirkkoja muutettu hevostalleiksi tai elokuvateattereiksi, mutta synagoogit tuhottiin. Jos näitä ei olisi ollut, olisiko protestanttiset ja katoliset kirkot tuhottu? Neuvostoliitossa ystävän ja vihatun määrittelivat luokka ja politiikka, Natsi-saksassa rotu, mutta yhtäkaikki päämääränä oli uusi ihminen hinnalla millä hyvänsä, niin kuin totalitaarisille järjestelmille on aina ominaista.

    Päämäärän keino ja väline oli molemmissa murhaaminen. Natseilla se oli kokonaisten ryhmien tai rotujen tuhoaminen, stalinisteilla vaaraksi koettujen yksilöiden listiminen, joka kyllä Ukrainassa kohosi kansanmurhan mittasuhteisiin nälän avulla.

    Saksassa kommunistit ja natsit taistelivat samoista äänestäjistä. Yhteinen vihollinen oli sosialidemokratia, ja on selvitetty, että KPD käytti aika ajoin enemmän energiaa sosialidemokraatteja kuin natseja vastaan!

    V. 1933 Westfalenin poliisi raportoi, että KPD jäsenistä tai kannattajista suuri osa oli siirtynut NSDAP:ehen, tai SA:han, jota natsit pitivät jopa selkeänä turvallisuusongelmana. Hitler totesikin, että kommunistista saa natsin, mutta sosialidemokraatista ei koskaan!

    Kun sitten tullaan tähän päivään ja historian kokemuksiin, toinen maailmansota mielettömine ihmisuhreineen suisti ihmisen kuvan täydelliseen alennukseen, eikö voitane olettaa, että tässä olisi paholaisen kuva ja teot? Kun tähän otetaan vielä mukaan Kiinan kymmmenet miljoonat ihmisuhrit, tai Pol Potin hallinnon rikokset jne. mihin paholaista enää tarvitaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittääkseni Hitler oli todennut saksalaisen luterilaisen kirkon olleen hänen alaan. Käsittääkseni käskytettävänä. Kun taas katolista kirkkoa ei alkuun kiinnostanut tuomita juutalaisvainoja. Fasismi liikehdintänä kumminkin lähti alkujaan Italiasta ja olettaisi 1800-luvun valtion muutosten olleen osa syy tähän. Paavi irrotettiin Italian hallinnosta, Vatikaaniin. Mistä päätynyt johtamaan globaalia kirkkokunta. Uskonto on siitä hauska ettei tarvitse itse uskoa, ymmärtääkseen sen vaikutuksen. Synti määritelmällisesti on monisyisempi näkemys, valtiolliset lait taas on asia erikseen kuin henkilökohtainen moraalimääritelmä.

      Poista
  4. "Hitler totesikin, että kommunistista saa natsin, mutta sosialidemokraatista ei koskaan!"
    Mutta kuinkas sitten kävikään.

    VastaaPoista
  5. "Vähän mystiikkaa"

    Vähän mystiikkaa taikka jotain muuta, vaikkapa sitä sun tätä. Vladimir Vladimirovitsh Putin tuskinpa halajaa matkustaa Haageen, koska в Гааге Путин будет в каке.

    VastaaPoista
  6. Antikristukseksi on nimetty monia aikansa pahiksia, mutta ei heistä raamatulliseksi "Antikristukseksi" ole. Nimittäin sekä Kristus (Jeesus Nasaretilainen) että hänen vastustajansa Antikristus ovat syntyperältään juutalaisia eli juutalaisesta äidistä syntyneitä. Kuka oli isä, Jumala tai Perkele on sivuasia. Putinista ei saa tehtyä Antikristusta eikä Messiastakaan, vaikka Kiril hänet Messiaaksi on ylentänytkin. Putinin suku on on pidetty Putin-suvun aitauksessa. Hänen sukupuussaan ei juuri muita sukunimiä näy. Siis avioliitot solmittiin lkähi sukulaisten kesken. Serkuavioliitoista syntyy yleensa kylähulluja, mutta voi syntyä myös Vladimir Putinkin, jonka hulluus on varmaan tutkimuksen aihe vuosikymmeniä, jos sellaisia vielä on. Sen sijaan Hitler oli lähellä periä Antikristuksen arvon. Hänessähän tiettävästi oli juutalaista verta eikä vain käsissä.

    VastaaPoista
  7. Pari sanaa puun takaa.

    Kristus tuli lihaan toisin sanoen hän syntyi ruumiilliseksi ihmiseksi ihmisten joukkoon ja eli synnittömästi.

    Saatana on myös aina halunnut tulla lihaan eli ilmestyä ruumiillisena ihmisenä. Antikristus on saatana, joka on pukeutunut ihmiseksi. Hän tuo ruumiillisena ihmisenä esille kaiken salatun pahuutensa. Tästä on antikristuksessa lyhyesti kyse. Siksi häntä sanotaan pedoksi.

    Antikristillinen henki vaikuttaa erittäin voimakkaasti kaikkialla maailmassa, erityisesti länsimaissa, tällä hetkellä, vaikka itse antikristus ei ole vielä noussut valtaistuimelleen.

    Antikristus on erittäin hienostunut ja sivistynyt mies, joka osaa useita kieliä käyttäen puhuu kauniisti, mutta hänen sydämensä on raaka. Hän on juutalaistaustainen. Tämä on tiedetty alusta asti.

    Kun sanotaan, että hän ei välitä vaimojen rakkaudesta, niin se merkitsee, että antikristuksen hengen ottaneet ihmiset eivät välitä rakkauden evankeliumista, vaikka sitä saarnaisivat naiset, joilla on yleensä suurempi rakkaudellinen ääni kuin miehillä.

    Antikristus kieltää kokonaan Jumalan olemassaolon. Hän tekee sen sivistyneesti, tiedettä, tutkimusta, koulutusta ja kulttuuria korostaen.

    Peto nousee merestä. Se tarkoittaa, että synnin ja pahuuden voimat ovat aikojen kuluessa syntyneet kuin pinnan alla eli piilossa, näkymättömissä ja salassa.

    Antikristus, joka ilmestyy ihmismuodossa pian, ei olisi päässyt ihmismuotoon, jos Euroopan ja yleisimmin lännen kristityt eivät olisi luopuneet Jumalasta ja totuudesta.

    Minua harmittaa kristillisen Euroopan tuleva tuho, koska se on synnyttänyt niin paljon sekä henkistä että muuta hyvää.

    Asiasta voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta sanon vielä sen, että antikristillinen henki vaikuttaa erittäin voimallisesti henkisessä elämässä tällä hetkellä.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Antikristus .... Hän on juutalaistaustainen. "

      No niinpä on Jeesuskin. Johtopäätös =?

      Poista
    2. Pari yksinkertaista sanaa puun takaa.

      Huomautan, että Jeesus ei ole juutalainen vaan Jumalan poika. Jeesuksella ei ollut maallista isää.

      Se, että juutalaisuus nykyään on sovittu äitilinjan mukaisesti, ei yksin tee juutalaiseksi, sillä myös juutalainen isä tekee lapsesta (osittain) juutalaistaustaisen.

      On väärin sanoa, että Jeesus on vieläkin juutalainen. Se, että omaa juutalaisverta, ei tee ihmistä Jeesuksen veljeksi ja sisareksi, koska se, joka tekee hänen tahtonsa, on hänen sukulaisensa.

      Lahkolaiset usein puhuvat juutalaisista Jumalan kansana ja vaikkapa suomalaista pakanakansana. Puhe on tietämättömien puhetta. Suomalaiset eivät ole olleet satoihin vuosiin pakanoita, mutta heistä on tulossa sellaisia jälleen antikristillisyyden myötä. Pienien vauvojen jättäminen kastamatta on merkki sellaisesta.

      Antikristus on ihmismuotoinen saatana.

      Juutalaiset (harvoja lukuun ottamatta) ovat Jeesuksen ajoista lähtein haaveilleet kristinuskon tuhoamisesta, ja sen he saavat suuressa mitassa aikaiseksi antikristuksen avulla.

      Harmittelen, että juutalaiset (harvoja kääntyneitä lukuun ottamatta) vihaavat Jeesusta Kristusta niin paljon.

      M

      Poista
    3. Puuntakaa taitaa tulla nyt melko paksua juttua?

      Mutta mahtuuhan sitä mielipiteitä maailmaan.

      Anonyymi 9:56

      Poista
    4. Pari sanaa puun takaa.

      Yritän ja haluan seurata totuutta ja siksi suhtaudun asiaan vakavasti.

      Kun puhutaan antikristuksesta eli Jumalan vastustajasta, joka pukeutuu ihmiseksi, niin pitää muistaa, että ennen hänen ihmiseksi tuloaan hänen henkensä on ollut vaikuttamassa maailmassa, mutta eri suuruisella tavalla eri yhteiskunnissa.

      Vanhassa kristillisessä Euroopassa eli silloin, kun vielä lait suojelivat kristinuskoa, antikristillisellä hengellä oli paljon vähemmän valtaa ja tilaa ihmisissä ja yhteiskunnissa kuin nyt, jolloin monet ihmiset ja yhteiskunnat ovat suorastaan antautuneet tuon hengen valtaan.

      Kun katson EU-Eurooppaa, niin en enää näe kristillisiä yhteiskuntia vaan antikristillisiä yhteiskuntia.

      Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta, niin kannattaa miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että se on Jumala, joka sallii luonnonvoimien rangaista ihmiskuntaa, ja erityisesti kristikuntaa, antikristilliselle hengelle antautumisesta.

      On tulossa myös vesistöjen, metsien ja auringon muutos. Noilla kaikilla tullaan vaivaamaan ihmiskuntaa, ja erityisesti kristikuntaa. Ja vain siksi, että se antautui antikristuksen hengelle.

      Vanha väite, että lankeemus alkaa papeista, on kyllä niin totta kuin vain olla voi, kun kuuntelee aikamme pappien puheita ja saarnoja.

      M

      Poista
    5. "Vanhassa kristillisessä Euroopassa eli silloin, kun vielä lait suojelivat kristinuskoa, antikristillisellä hengellä oli paljon vähemmän valtaa ja tilaa ihmisissä ja yhteiskunnissa kuin nyt, jolloin monet ihmiset ja yhteiskunnat ovat suorastaan antautuneet tuon hengen valtaan."

      Näissä valtiollisissa yhteiskunnissa on ollut eri kehitysvaihe. Toisekseen ne lait eivät ole olleet kristinuskon suojaa varten tuolloinkaan vaan niitä ihmisiä varten jotka elänevät tuolla maantieteellisellä sijainnilla ja puhuvat jotain tiettyä kieltä. Hierarkiamalli ihmisten kesken toimintatavoissa on oma juttunsa.
      Uskontopoliittisesti reformaatiot ja muutokset taitaa kuulua aina väistämättä kristinuskoon (eri asia sitten on kinataanko raamatusta, vai kirkosta? Toinen on kirja, toinen rakennus, merkitys eri ihmisille vaihtelee). Lähinnä se hajoamisprosessi jolloin väki ei koe järkeä kustantaa jotain ajattelua verotuloilla jne. Siitähän Lutherkin lähti, lakiopintoja lukeneena, ei ymmärtänyt paaviuden funktiota saksalaisille. Miksi pitää yllä kyseistä instituutiota?
      Toisekseen tuo "sivistyskieli" on tuolloin ollut latina, mutta ei tuota kieltä kukaan ole puhunut äidinkielenään vähään aikaan. Kumminkin sen voi huomata edelleen vaikuttavan eri paikoissa historian kautta.
      Laki taas on jotain mitä kukaan ei voi oikein kiertää, Suomessa on suomalainen laki vaikka tuo välillä harmittaa niin pitänen sen mielummin kuin ottaisin jonkin roomalaisen oikeuskäsityksen joka on mennyttä aikaa. Eikä ajaisi omia etuja senkään vertaa.

      Poista
  8. "Antikristus ei suinkaan ollut mikään leijonan ja käärmeen sekasikiö, jolla oli inhottava ulkoinen hahmo."

    Parhain näkemäni antikristus/paholaiskuva on elokuvassa Kristuksen viimeinen kiusaus: nuoren tytön näköinen enkeli, koka sanoo Jeesukselle ristillä, ettei tämän tarvitse kärsiä, ottaa tämän ristiltä ja antaa tälle tavallisen elämän vaimoineen ja lapsineen. Vasta kuolinvuotellaan tämä ymmärtää, että kysymys oli paholaisesta, joka sai tämän luopumaan tehtävästään; todellinen petoksen mestari.

    VastaaPoista
  9. Paholainen on satuolento. Senhän kertoo jo lapsellinen nimikin. Saatana, Perkele ja Piru ovat oikeita pahiksia MOT.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pari sanaa puun takaa.

      Siinä, että joku sanoo paholaista satuolennoksi, sanoja ei poista pahan ongelmaa eikä selitä sitä vaan tekee itselleen tepposen.

      Vuoden 1992 Raamatun käännöksen tekijät yrittivät poistaa perkeleen keskuudestamme, mutta se ei suostunut mihinkään lähtemään vaan on yhä keskuudessamme, ja nauraa, kun sai pettää ihmisiä taas kerran.

      Se, joka luulee perkeleen olevan satuolento, pettää itseään pahan kerran.

      Ja olen huomannut, että perkele saattaa pettää pahiten juuri niitä, jotka vannovat koulutuksen, tutkimuksen, tieteen tai valituksen nimeen.

      M

      Poista
    2. Pahiten perkele pettää ns. uskovaisia.

      Poista
    3. "Vuoden 1992 Raamatun käännöksen tekijät yrittivät poistaa perkeleen keskuudestamme, mutta se ei suostunut mihinkään lähtemään vaan on yhä keskuudessamme, ja nauraa, kun sai pettää ihmisiä taas kerran."

      Taitaa olla samanlainen työmaa kuin suomalaisten käännytys oikeaan uskoon. Se kun on henkilökohtaista.
      Perkelettä tai muita vastaavia voimasanoja ei sitten muista kielistä löydykään, tai ne lausutaan eri tavoin.
      Kun kyse on kumminkin satuolennoista, vähän kuin Näkki ja pelättävänä onkin oikeat ihmiset ajatuksineen mitä saa sanoa, on tuo hyvin mielenkiintoista. Kysehän on vain kielestä/puheesta, jossa merkitykset vaihtelee.
      Vähän kuin avioliittoon astuttaessa sanotaan Tahdon, mutta mitä tuo tarkoittaa riippuu eri ihmisistä.

      Poista
  10. https://m.youtube.com/watch?v=VtDQc-4wGvM&pp=ygUWdHdvIGhlYWRlZCBkb2cga3JlbWxpbg%3D%3D

    -Antero

    VastaaPoista
  11. ”Karamazovin veljeksissä Dostojevski pani Ivanin, kapinoivan totuuden etsijän keskustelemaan paholaisen kanssa.”

    Kapinoivaa totuutta on etsitty monessa kirjallisessa tuotannossa, mm. Saksassa. Tuskinpa nykyään kannattaa lähteä reteilemään siitä kenellä on suurimmat ja rautaisimmat nyrkit eli ydinaseet.

    Dostojevskin kuvaamalla onnettomalla älykääpiöllä kädessään on tappoase, kirves, joka toimi rikastumista varten.

    Dostojevskij ei valitettavasti kirjoittanut siitä, miten voi rikastua jokapäiväistä elämää varten. Se johtunee varmaankin siitä, että jokapäiväisen elämän rikkaus kuului silloin vain aniharvoille.

    Suomessakin jokapäiväisen elämän leipää varten piti hakata lapiolla suokamaraa viljapeltoa varten.

    Joka tapauksessa herää dostojevskilainen kysymys: kuka nykyään keskustelee paholaisen kanssa saadakseen itselleen kapinoivan typeryyden voiton?





    VastaaPoista
  12. "Vähän mystiikkaa"

    Vähän mystiikkaa tai oikeastaan äskeistä Putinin tv-haastattelua Moskovan tv:ssä. Putinin keho liikkui evottomasti sinne tänne, kädet ilmaisivat hermostuneisuutta. Vladimir Putinin puhetapa esitti haastattelun aikana hämmennystä, sormien käyttäytyminen sekavaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.