Mystiikkaa menneisyydestä

Merkillinen mies Saimaalla

Vuonna 1900 kuollut Vladimir Solovjov oli muuan noita kummallisia hahmoja, joita Venäjän hopeakaudella ilmaantui kuin sieniä sateella. Aikanaan hän oli hyvin ihailtu ja vaikutusvaltainen.

Mystikoille on sallittua olla ristiriitainen ja sitä Solovjov todella oli ainakin asiaan vihkiytymättömän mielestä. Hän oli hurskas ortodoksi ja samaan aikaan ekumenian kannattaja, askeesin julistaja, joka samaan aikaan selitti jumalallisen prinsiipin tulevan kohdattavaksi konkreettiseen naiseen kohdistuvan lihallisen rakkauden kautta ja niin edelleen.

 Yleensä muistetaan myös mainita, että hän, samoin kuin Dmitri Merežkovski, kannatti teokratiaa, mutta ei nyt sentään ihan suoraviivaisesti. Tunnustan heti, etten väitä ymmärtäväni Solovjovin ajattelua enkä ole edes lukenut hänen kirjojaan. Mystikolle kokemus on se olennainen, ellei sitä ole, on turha väittää häntä ymmärtävänsä.

Joka tapauksessa minua rupesi kiinnostamaan G. Florovskin Venäläisen teologian historiassa (on suom. Jyväskylä 2009) mainittu hänen veljenpoikansa Sergei Mihailovitš Solovjovin arvio, jonka mukaan Vladimirin lyriikassa tuntuva ”eroottinen ja maaginen tuulahdus” ja ”koko Saimaan rannoilla luotu runous ja filosofia olivat sukua Swedenborgin teosofialle”.

Saimaan rannoilla mystikkoa näyttävät erityisesti kiehtoneen vierinkivet, valtavat lohkareet, joilla näytti olevan jotakin sanottavaa. Monrepos ja Imatra kuuluivat myös hänen innoittajiinsa.

Mitä tulee Solovjovin ajatteluun, niin minusta ajatus siitä, että ihmiskunnan pitäisi yhtyä Jumalaan heteroseksuaalisen (näin kirjassa, valitan) rakkauden kautta kuulostaa sekä vanhalta että myös omaperäiseltä.

Siinä nimittäin alemman olennon ihannointi oli samalla ylemmän olennon alkavaa toteutumista, mihin perustuu rakkauden paatos. Täydellinen realisaatio, yksittäisen feminiinisen olemuksen metamorfoosi ikuisen jumalallisen naisellisuuden säteeksi, jota ei voi erottaa alkulähteestään, on samalla yksittäisen ihmisen todellista ja objektiivista… yhtymistä Jumalaan, jolloin Jumalan elävä ja kuolematon uudistuu ihmisessä.

No, tässä toki tapaamme jo Goethelta tutun ikuisen naisellisuuden prinsiipin, das Ewig-Weibliche, вечная женственность, joka joskus venäjäksi ilmaistaan myös arkisella sanaparilla vetšno-babskoje.

Florovski hylkää nämä harharetket, jotka näyttävät liittyvän ”jonkinlaisiin kauheisiin okkultistisiin suunnitelmiin” tuosta ihmiskunnan Jumalaan yhtymisestä. Mikään kunnon kirkolle mieleinen ortodoksi tämä mies ei ollut.

Toivo T. Kaila, Elmo E. Kailan veli ja varsin erikoinen henkilö hänkin, käänsi aikoinaan myös suomeksi Solovjovin teoksen Kolme keskustelua sodasta, edistyksestä ja maailmanhistorian lopusta, sisältäen lyhyen keskustelun antikristuksesta (Otava, Helsinki 1912).

Siinä lähdettiin siitä tunnetusta raamatun ennustuksesta, jonka mukaan suurin osa ihmiskuntaa tulisi kääntymään antikristuksen puolelle ja aidosti uskovat jäisivät aluksi pieneen vähemmistöön.

Solovjovin mielestä antikristus kirjoittaisi kirjan, jonka nimenkin hän tiesi: Avoin tie kohti universaalia rauhaa ja hyvinvointia. Se sisältäisi kaikki kristilliset arvot, paitsi Kristusta itseään.

Solovjov arveli antikristuksen olevan uusi maailman hallitsija, suuri spiritualisti joka rakastaa ihmisiä ja eläimiä, nuhteettoman moraalinen ja epätavallisen nerokas ihminen. Viettelykset ja kiusaukset tulisivat tämän näennäisen tai kuvitteellisen luontaisen hyvyyden ja nerokkuuden kautta.

Ainakin ulkoisesti Solovjovia muistutti ajatusmaailmassaan melkoisesti Merežkovski, meilläkin hyvin suosittu kirjailija, jonka antikristus-trilogia on yhäkin hyvin lukemisen arvoinen.

Venäläisen kirjallisuuden hopeakausi oli merkillinen lyhyt kukoistusaika, jolloin kohtasivat monet ristiriitaiset virtaukset, futurismista ja anarkismista slavofiilisyyteen ja taantumukseen. Kuvaavaa kyllä, myös jälkimmäisten virtausten edustavat olivat yleensä erinomaisesti perillä länsimaisen kulttuurin klassikoista ja uutuuksista.

Pietariin verrattavan kulttuurisen kuohunnan ja hedelmällisen kasvualustan kaikenlaisille, toinen toistaan eriskummaisimmille näkemyksille löydämme samaan aikaan Wienistä.

Kysyä kyllä sopii, miten suuri osa tuon ajan muodikkainta kirjallisuutta todella on kestänyt historian kokeen ja luetaan yhä maailmankirjallisuuden helmiin. Aika paljonhan sitä on, mutta neuvostokauden myötä monet aikansa huiput painettiin marginaaliin ja ne tunsi vain pieni asianharrastajien ryhmä.

Nyt tuon ajan perintö on herännyt uudelleen ja sadan vuoden takaista ja hieman vanhempaa kirjallisuutta painetaan yhä uudelleen. Tavallaan siinä siis jatketaan siitä, mihin vallankumous katkaisi Venäjän kulttuurin kehityksen.

Niinpä ei kannata ihmetellä, jos Venäjällä tapaa toisenlaisia kysymyksenasetteluja ja ajatuksenjuoksuja kuin esimerkiksi Suomessa.

Luulisin, että vaikkapa nykyiseen feminismiin verrattuna Solovjovin ikuisesti naisellisen käsite saattaisi tarjota kiehtovampaakin ainesta ajattelulle. Toki asia näyttää liittyvän läheisesti rakastumisen kokemukseen eikä taida se olla ainakaan ilman muuta avoinna viisautta jo elämässään runsaahkosti hankkineiden kokemukselle.

Mitä antikristukseen tulee, aihe näyttää olevan ikituore ja pidän mahdollisena, että myös luterilainen papisto saattaisi hyötyä tutustumisesta Solovjovin ajatteluun. Tämä siis vain ulkopuolisen tarkkailijan taholta sanottuna, ilman sen parempaa ymmärrystä tuosta ajattelusta.

Sivumennen sanoen, myös nykyisellä Venäjällä näyttää olevan henkilöitä, joita voisi pitää vaikkapa Solovjovin aikaisen Pyhän synodin yliprokuraattorin, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevin vastineina.

Kiinnostava myös on Putinin rippi-isän Tihonin (Ševkunov) persoona. Hänen tavattoman suuren suosion saanut kertomuskokoelmansa Nesvjatyje svjatyje (Epäpyhiä pyhiä) on herttainen ja huumorin sävyttämä kirja, mutta huomiota herättää, että sielläkin kerrotaan demoneista.

Nuorena spiritismikokeiluja tehdessään Ševkunov ja hänen toverinsa saivat hämmästyttäviä ja sinänsä oikeita tietoja jostakin, mutta ymmärsivät sitten, että olivat tekemisissä pahojen henkien kanssa…

Riivaajat kuten myös antikristus, ovat Venäjällä hyvin monelle myös tämän päivän todellisuutta eikä näin ole pelkästään maalaismummojen keskuudessa.