Traagista tyhjänpäiväisyyttä

 

Joutilaan hupakon tragedia

 

A.H. Tammsaare, Kuolemantanssi. Totuus ja oikeus IV. Suomentanut ja jälkisanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 668 s.

 

Tammsaaren romaanisarjan osat liittyvät löyhästi toisiinsa ja tämä osa jatkaa tarinaa Indrekistä, joka pakoili rangaistusretkikuntaa vuoden 1905 levottomuuksien jälkeen. Nyt ollaan 1930-luvun alussa, joten välistä on jäänyt pois pulitoista vuosikymmentä, erityisesti Viron itsenäistymisen vaiheet.

Kirja keskittyy ihmisten kuvailuun ja Viron historia luo sille vain löyhät puitteet, joten kirjaa on vaikea mieltää erityisesti Viron kohtaloiden kuvaajana. Sen sijaan se kyllä toimii tietyn yhteiskuntaluokan kuvauksena, tosin parodian puolelle menevänä.

Kuvauksen kohteena ovat nimittäin virolaiset uusrikkaat, joista jotkut ovat lamakauden aikana pahoin köyhtyneet. Rikkaudet on luotu häikäilemättömin keinoin, mutta niistä ei suinkaan ylpeillä sen takia vähemmän. Trimalchion pidotkin kalpenevat uusrikkaan moukan maanisen rehentelyn rinnalla. Hän on sitten mies, totean varmuuden vuoksi.

Oma luokkansa ovat joutilaat naiset, joiden kotitöistä huolehtivat palvelijat ja asia koskee myös lasten hoitoa. Ulkonäkö ja pääseminen ihailun kohteeksi muodostaa monille elämänsisällön, johon suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella.

Tämä joutilasluokka oli monissa maissa ilmeisesti aika monilukuisena olemassa suunnilleen 1960-luvun vihreihin leskiin asti, Virossa sen taru luultavasti päättyi jo neuvostomiehitykseen.

Kyseessä oli lähinnä pakotettu joutilaisuus, kun naisille soveltuvia töitä oli harvakseltaan eikä pidetty sopivana, että mies pani vaimonsa töihin sen sijaan, että elättäisi hänet, kuten tapana oli ollut maailman sivu. Alemmista kansanluokista toki saatettiin sekä käydä töissä että hoitaa hyvinkin työläs kotitalous.

Kohtalon ivaa on, että Vargamäen köyhän talon poika Indrek nai rikkaan vaimon ja vieläpä avusti tämän elämäntapaa pikku säästöillään, vaikka itse jatkoi kituuttamista epäpätevänä koulun opettajana.

Kuten myös Juhani Salokannel toteaa, teosta tekee heti mieli verrata Joel Lehtosen aikalaiskuvauksiin. Sorron lapset, Henkien taistelu ja Punainen mies, jotka nekin itse asiassa ovat yksilöistä kertovia, psykologisia tutkielmia, mutta myös kiinnostavia aikakauden kuvauksia (vrt. Vihavainen: Haun sorron lapset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Itse vertaisin kirjaa myös Salokankaan mainitsemaan Maria Jotunin Huojuvaan taloon, jota lukiessani minun oli pakko tämän tästä nauraa, mikä toivottavasti ei pahoita kenenkään mieltä (vrt. edellinen linkki).

Kyseessä nimittäin on niin groteski kuvaus narsistin logiikasta, ettei sellaisen ilmestymistä ilmielävänä eteen juuri voisi oikeasti kuvitella. Joka tapauksessa kirjassa/kirjoissa eletään juuri sellaisen persoonallisuuden ehdoilla.

Kuolemantanssissa on aivan samoin. Tapaus on niin räikeä, että Salokannel näyttää jo syystäkin kauhistuvan: tokihan tuollaisia mieshirviöitä ja naismarttyyreitä kuin Jotunin kirjassa, on ollut aivan normaalia kuvata, mutta entäpä, jos roolit vaihtuvat?

Tällaisen kysymyksen nouseminen esille on aikakaudellemme hyvin kuvaavaa. En tiedä, miten lukijakunta asiaan suhtautui 1930-luvulla, mutta sen tietäminen olisi hyvin kiinnostavaa.

Kaikesta kuvitellusta edistyksestä huolimatta näyttää olevan niin, että yleinen tapa ymmärtää asioita ja kertoa niistä on muuttunut yhä primitiivisemmäksi ja kaikkea ajattelua yritetään kahlita yhä ahtaampiin sääntöihin.

 Taideteosta arvostellaan jo lähes aina edesmenneen Jukka Kajavan tapaan: kuvataanko tässä asiat sillä tavalla, kuin niiden pitäisi olla? Onko vanhentuneet asenteet poistettu ja edustaako jokainen yksilö viiteryhmäänsä sillä tavalla, kuin hänen pitäisi?

Tämä on tietenkin totalitaarista ajattelua, jossa kielletään taiteilijan oikeus luoda sellaisia kuvia kuin hän haluaa ja yritetään pakottaa hänet noudattamaan jonkinlaista uusskolastiikkaa, joka vahvistaa taiteen kuluttajien edistyksellisiä pyrintöjä.

Oli miten oli, tässä kirjassa yhtä surullinen kuin koominenkin hahmo on nainen ja hänen miehensä taas uhri, joka viimein sortuu rikolliseen tekoon, mutta jonka oikeuskin peräti vapauttaa.

Hupakko päähenkilö ei ole pelkästään tyhjänpäiväisen jännityksen etsijä ja narsistinen määräilijä, vaan myös sadomasokisti, jolla on suuri tarve väkivaltaan, sekä muiden välillä, mikäli se todistaa hänen tärkeyttään, että omaan itseen kohdistuvaan.

Eiväthän tällaiset tapaukset tavattomia ole. Kukapa ei olisi joskus ihmetellyt, mikä saa jotkut pariskunnat suorastaan raatelemaan toisiaan ja silti aina yhä uudelleen palaamaan yhteen entistä suuremmalla innolla.

Tammsaaren kuvaus ei rajoitu yhden narsistin tapaukseen, kyllä koko uuden nousukasluokan naiset kuten miehetkin saavat osansa. Puolivirallisen oikeinajattelumme aarteistoon kuuluu misogynian käsite, joka tällaisten tekstien kohdalla vedetään esille yhtä automaattisen nopeasti kuin šeriffi vetää revolverinsa tai muun tupsluikkarinsa.

Ei sitä kannattaisi tehdä ennen kuin on asiaa pohtinut. Kyllä tässäkin kirjassa esiintyy, tosin sivuroolissa myönteinen naistyyppi ja muissa kirjoissa niitä on sitäkin enemmän.

Kirjailijalla on oikeus tulla ymmärretyksi juuri sillä tavalla kuin hän on halunnut, ei sen sijaan pelkkänä normatiivisten moraliteettien laatijana, mikäli se ei ole ollut tarkoitus.