Ennen wokea
Muutaman vuoden ikäinen woke-kulttuuri
oli kuin moukkamaisuuden oikea suora intellektuellin palleaan.
Se yksinkertaisesti löi ällikällä
koko sillä sivistyksen puutteellaan, mitä ei vielä hiukan aiemmin olisi osannut
pitää mahdollisena.
Mistä tämä barbaarien lauma oli
oikein tänne saapunut? Oliko lukutaidon unohtaminen voinut tuottaa näin järisyttäviä
tuloksia jo muutamassa vuodessa? Eikö länsimaidenkin älyllinen taso ollut
sentään huomattavan korkealla vielä 2010-luvulla? Koskaan ei niiden väestö
ainakaan ollut korkeammin koulutettua.
Oma blogiarkistoni ulottuu vain
vuoteen 2011, mutta tekeehän sekin mahdolliseksi tutkia uusimpia muutoksia
ainakin siinä muodossa, kuin ne olen itse havainnoinut.
Kaivelin vanhoja tekosiani hieman
arkeologin tapaan ja löysin oheisen blogin, joka suoraan sanoen yllätti minut.
Siltä varalta, että asialla on yleisempää mielenkiintoa, panen sen tähän sellaisenaan:
maanantai 15. elokuuta 2011
Tärkeät
ja suurenmoiset kirjamme
Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme
The Guardian on julkaissut listan
sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan
useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa
vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.
Kyseessä on ilmeisesti merkittävä
todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta.
Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä. Anglosaksisen aineksen yliedustus on
niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty
kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista
hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä.
Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.
Mutta hyvin on mennyt perille
Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja
presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden
aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja
erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on
meidän päivinämme vihdoin toteutunut.
Muutamat kummallisuudet pistävät
heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä
Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles,
Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he
ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja
eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden
”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden
perusteella. Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa
modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää
Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua
poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman
näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia. Mutta
miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse
pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen
sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden
rinnalle voi pitää majesteettirikoksena. Kun jälkipolvet parin sadan vuoden
kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus
maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat
kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman
aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina.
Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”,
he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.
Kaunokirjallisuuden osalta
Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian
ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet
englanninkieleen sidottuja. Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain
muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on
pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien
aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.
No, kyllähän maailmaan listoja
mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo
hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe
mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan.
No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä
vuotta vanhemmat kirjat.
Die Zeitin lista sadasta
tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja
tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on
kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei
ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen. Kuten voi
arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan
erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku.
Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy
useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin
ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta
todella ovat tärkeämpiä. Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa,
kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten
hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä
mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi.
Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10
kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo
vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten
suurvaltojen itsekeskeisyys. Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa
monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha
pöyhkeys yhä turvottaa.
Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien
vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti
sisäänlämpiävä ja presentistinen. Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama
ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä
ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari
ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella. Entä
venäläiset klassikot? Tai yleensä vanhempi eurooppalainen
kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen,
virolainen? Siis mitä välii? EVVK.
Shokkiterapian viisastuttamana teen
sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää
anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja
kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä
saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.
Jotakin yhteistä taitaa olla näissä
nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään
antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus. Tämä on
merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen
puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista
kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko
hiljattain. Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että
maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä
kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon. Tämä oli
varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa
länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia
kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että
nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa
vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai
kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin.
Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten
pidettiin saamisen arvoisena.
Jokaisella aikakaudella lienee
käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja
vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi
sitä kannattaisi hankkia? Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia
kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea?
Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus
siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee
viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden
poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.
Itse olen toista mieltä. Harva asia
on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan.
Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä
aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä
vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on
tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka
osoittaa kirjan laadun.
Poliittisesti epäkorrekteja
näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon
korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan. Vanhimmat klassikot, kuten
raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä,
vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa
Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin
auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen
kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi
ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta. Marxin tunteminen on sivistyneelle
ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen
yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana
syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt
oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja
täynnä verenhimoista paatosta. Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat
jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa
ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset.
Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin
pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo
löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on
palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko
yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu. Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta
perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin
aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla
ylioptimistinen.
Mikäli opettaisin Saksan historiaa,
pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei
ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden
ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan. Neuvostoliitossa oli
aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen,
mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian
perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata
ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi
juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.
. Jos yrittäisin luoda omaa
listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin
raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja
Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne ja Pascal, Voltaire
ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin. Ilman John Stuart
Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus
niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen.
Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta
vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella
tavalla. Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään
ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa
säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen
variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen
vastustaminen.
On merkillepantavaa, että Millin
nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua
mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään
ihaile. Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka
kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti
kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien
haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut
vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta
historiassa.
Martti Luther kuuluu
maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi
siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse
raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa
valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään
haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian
omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin
johtanut umpikujaan.
Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on
noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään,
länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti
alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa. Koska se
luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen
ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se
mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa.
”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa.
Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime
vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä
suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla,
sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä
osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.
Klassikoita ei siis arvosteta
eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia.
Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama
lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa. Pelkään pahoin,
että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman
todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään
kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä
henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa
kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.
