Keinotekoisesta paratiisista ja uudesta onnen tavoittelusta

 

Arvojen muutoksesta

 

Nykyinen länsimainen tapa ymmärtää onni poikkeaa suuresti antiikin klassisista esikuvista. Eivät silloinkaan kaikki kyenneet käsittämään, mitä tarkoitti ajatus siitä, että onni merkitsee hyvettä, joka loi ihmiselle kestävän maineen monumentin ja oli kultaa kalliimpi.

Keskiaika oli vielä antiikkia suorasukaisempi. Hyveen vastakohta oli pahe, synti, ja Danten Helvetissä saivat kaikki syntiset ansaitun palkkansa, elleivät saaneet sitä jo maan päällä. Ehkäpä heille jopa kostettiin molemmissa? (vrt. Vihavainen: Haun limbosta tulokset).

On syystä huomautettu, että kristinusko vielä siinä muodossa, kuin se käytännössä esiintyi 1900-luvullakin, kantoi mukanaan keskiaikaa. Danten Jumalainen näytelmä ei silloin vielä ollut aivan toisesta maailmasta, vaikka kukaties harhaoppinen.

Aikamme suuret ja pienet moralistit ja muut kilvoittelijat pyrkivät sen sijaan täysin toisenlaisiin päämääriin, eli toisen näköiseen onnellisuuteen kuin mihin pyrittiin antiikin aikoina tai edes satakunta vuotta sitten. Entiset paheet on nyt korotettu hyveiksi.

Tämä koskee nimenomaan vanhojen kardinaalihyveiden vastakohtia: viisauden, urhoollisuuden, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden sijasta jalustalle on nostettu monomaaninen typeryys hyviksi julistettujen asioiden palvelemisessa, pelkuruus lauman edessä, puolueellisuus tiedonvälityksessä, politiikassa ja liike-elämässä ja äärimmäisyyksiin pyrkiminen kaikessa mahdollisessa.

Ilmiö on itse asiassa kulttuurissamme aivan läpikäyvä (ks. Vihavainen: Haun pahe tulokset).

Myös kristilliseltä kannalta arvojen uudelleenarviointi on ollut nopea ja täydellinen, mikä ei ole yllätys, kun itse kristillisyyskin on jo tosiasiassa ahdistettu kulttuurissamme marginaaliin ja sen julkinen tunnustaminen alkaa olla monessa tapauksissa lainvastaista.

Tämä on epäilemättä askel eteenpäin sillä tiellä, jolle länsimainen kulttuuri lähti jo 1700-luvulla. Minne tie johtaa, ei ole vaikea arvata. Ainakaan ei enää näytä siltä, että se johtaisi kaikkien maailman kansojen yhteiseen maailmaan, jossa vallitsee yleinen konsensus arvoista ja niiden järjestyksestä.

Päinvastoin. Ne muita kulttuureita edustavat maat, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat kiinteästi ihailleet ja seuranneet länsimaisen kulttuurin arvoja ja muotoja, ovat yhä useammin tehneet täyskäännöksen. Ajatelkaamme nyt vaikka Irania, Afganistania, Turkkia…

Myös entiselle Neuvostoliiton muhamettilaiselle alueelle on hiipinyt keskiaikainen fundamentalismi ja mitäpä voimme sanoa itse Venäjästäkään. Samoin kuin Hitlerin Saksa aikoinaan, se yrittää julistaa arkaaista toisen aikakauden oppia, johon ei usko itsekään.

Vielä puolisentoista vuosisataa sitten arvojen järjestys lännessäkin oli toinen. Näyttää siltä, että vanhan arvomaailman tuhoutuminen niin sanotussa modernisaatioprosessissa on itse asiassa tapahtunut lopullisesti vasta konsumerismin vallankumouksessa.

Venäjä oli siinäkin asiassa sata vuotta länttä jäljessä.

Tuo konsumerismi, mammonan loputon palveleminen taas on varsin tuore asia. Silmäys isovanhempiemme ja isoisovanhempiemme ajan keskeisiin dokumentteihin ei ole vailla kiinnostavuutta. Vanhaan tietysti ei ole enempää mahdollista kuin mitään syytäkään palata eikä sitä edes haikailla.

Sen sijaan sinne päin  vikaiseminen voi antaa tarpeellista perspektiiviä omaankin aikaamme.

1800-luku oli monessa suhteessa huonoa ja jopa hirmuista aikaa, jonka aineelliset reunaehdot olivat kovat. Sellaisia olivat sitten saarnatkin, joita yhtenäiskulttuurin pauloissa oleville tai vielä ankarampia herätysliikkeitä seuraaville seurakuntalaisille luettiin.

Meidän aikamme arvot eivät olisi saaneet tuon ajan moraalinvartijoilta mitään armoa. Muuan esimerkki olkoon se, miten esitettiin ahneuden synti:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa onnettomuuden jo tässä ajassa. Se tuo valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Nykyisessäkin maailmassa ahneuden synnillä on toki myös kriitikkonsa: siihen liittyvä konsumerismi hukuttaa maailmamme tarpeettomaan krääsään ja aiheuttaa lopulta sen itsemurhan, joka on onnettomuuksista suurin mahdollinen.

Mutta mitäpä saarnat vaikuttavat arkipäisässä? Menkääpä suuriin ostoskeskuksiin katselemaan, jos haluatte tietää. Omatunto saattaa ehkä joskus joillekin kolkutella siitä hyvästä, että he ovat menneet ostosparatiisiin nauttimaan hedelmiä, jotka olisi parempi jättää koskematta.

Mutta kyllä ne vain maistuvat miljoonille ja miljardeille päivästä toiseen. Yrittäkääpäs sulkea paratiisin portteja…

 

Sokrateen puolustus

 

Syyhy ja hyve

 

Muuan lukija närkästyi Sokrateelle, joka oli torjunut sofistin argumentin onnellisuudesta. Tuo sofisti oli sanonut, että onnellisia ovat ne, joilla on paljon voimakkaita haluja ja mahdollisuus niitä toteuttaa. Sokrates totesi, että silloin onnellisin kai on kapinen koira, jolla on mahdollisuus mielin määrin raapia itseään.

Tämähän momaan aikaamme siirrettynä on frontaalihyökkäys koko länsimaiden vallitsevan arvojärjestelmän perusideaa vastaan. Valveutunut lukija esittää oman versionsa:

Ajatellaanpa nuorukaista, joka neitonsa kanssa viettää päivän ja yön. Himo ja rakkaus saa tyydytyksensä. Eikö se muka ole onnea. Nuorten onnea nyt ainakin. Muistatteko?
Haluammeko me Sokrateen tavoin kutsua näitä nuoria kapisiksi koiriksi?

Kuka mahtanee haluta? Itse en tunne sellaiseen kutsumusta. Huomaan kuitenkin, että tässä tapauksessa voimakkaat halut toteutuvat aivan tietynlaisessa yhteydessä. Aviansana on rakkaus, joka esimerkissä myös mainitaan.

Minäkin tulen tällaisen ääressä runolliseksi: tuollaisessa rkkaudellisessa yhtymisessä ihmisyys saavuttaa ehkä korkeimman huippunsa, yksilöllisyys häviää sen riemullisen tunteen edessä, että rakkauden kohde itse asiassa on sama kuin itse rakastajakin.

Ihr hoher Zweck zeigt deutlich an
Nichts Edlers sei, als Weib und Mann.
Mann und Weib, und Weib und Mann,
Reichen an die Gottheit an.

Näinhän asia esitetään Mozartin Taikahuilussa. Menepäs tuohon nyt tarjoamaan koiriasi ja syyhyjäsi! Häpeä hurskastelijoille, kyllä seksuaalinen nautinto on ylivertainen onnen lähde ja jopa välttämätön edellytys! Ksantipan aviomies ei kyllä kukaties ymmärtänyt siitä mitään.

Mutta jätetään nyt tuo rakkaus pois tuosta tapahtumasta. Entäpä jos kyseessä olisikin vain pelkkä purkautuminen aivan itsekkäistä syistä ja akti olisi maksettu? Tai ehkäpä se tapahtuisi jonkin valveutuneen feministin kanssa, joka tarkoin pitäisi huolen siitä, ettei partneri saa tapahtumasta enempää nautintoa kuin toinenkaan eikä siinä synny epätasa-arvoisia valta-asetelmia?

Eivät nuo jälkimmäiset variantitkaan sinänsä kai niin huonoja ole, että täysi pidättäytyminen olisi parempaa. Hätätilassa kelpaa huonompikin satama, sanovat merimiehet.

Suurta halua ja himoa voi kuitenkin kohdistua myös lapsiin tai himo voi olla luonteeltaan perverssiä ja saada tyydytyksensä vasta vakavassa partnerin vahingoittamisessa, jopa murhaamisessa. Himo on luultavasti noissakin tapauksissa ihan aitoa ja sen tuntijalla on pakonomainen tarve toteuttaa sitä.

Jos arvostamme tuota suurta himoa sellaisenaan, meidän olisi epäilemättä syytä järjestää myös perversseille tilaisuuksia toteuttaa itseään, samalla kuin toki suojelisimme mahdollisia uhreja.

Bertrand Russell katsoi, että maailmassa vallitsevan onnellisuuden (=halujen tyydytyksen) summa pitäisi pitää mahdollisimman korkeana. Sitä edesauttaisi vaikkapa se, että murhaajia ei hirtettäisi, vaan heidät eristettäisiin jonnekin kaukaiselle saarelle, jossa heille järjestettäisiin hyvät olot. Samaan aikaan kerrottaisiin suurelle yleisölle, että he kärsivät sietämättömiä tuskia.

Esimerkki lienee selittämättä selvä. Siinä on menty sofistin mukaan ja hyväksytty kaikki himot ja halut tasa-arvoisiksi. Alkeellinen rangaistusperiaate on saanut väistyä hyötyperiaatteen tieltä.

Suuria (into)himoja voi ihmisellä olla monta sorttia. Aina niiden toteuttamiseen pyritään pakonomaisesti ja se palkitsee ainakin hetkellisesti, tuskin koskaan pysyvästi.

Ajatelkaamme kovia huumeita. Kerrotaan, että ne antavat suuremman hurman kuin mikään normaalissa elämässä tunnettu asia. Väittääkö joku, ettei tuo tunne ole todellinen? Mitä muuta se voisi olla?

Sitten himoittuja voivat olla myös äärimmäiset elämykset, jotka aiheuttavat rajun adrenaliinipiikin. Esimerkiksi tietyntyyppinen narsistinen persoonallisuus ei pystykään saamaan tällaista tyydytystä normaalimmista asioista.

Basehypyt, suurriistan metsästys ja muu vastaava riskinottaminen on heidän lajinsa. Ehkä he sitten sen kautta saavuttavat onnen? Hemingway kirjoitti tähän liittyen novellinsa The Short Hapy Life of Francis Macomber. Onnihan siinä nimenomaan saavutettiin, joskin lyhyt.

Ja se kaikkein kovin juttuhan on sota. Konstantin Simonov on kirjoittanut, että suurimman mahdollisen onnen tunteen voi ihminen kokea vain tuhotessaan vihollisensa. Mitään vastaavaa ei voi kokea perhe-elämässä tai muissa rauhan töissä.

Mutta tässäkin oli kyseessä vain tunne. Onko se kylliksi? Miten kauas se voi antaa eväitä? Voimmeko sanoa tuollaisen tunteen kokenutta jo lopullisesti onnelliseksi?

Lyydian kuningas Kroisos luuli olevansa onnellinen ja kysyi viisaalta Solonilta, eikö tämä olut samaa mieltä. Solon ei ollut. Hänen mielestään vasta elämän kokonaisuus voisi antaa vastauksen kysymykseen. Tästä olen kirjoittanut niin usein, etten enää jaksa, mutta voivat sen halukkaan lukea. Itse asiassa suosittelen. (ks. Vihavainen: Haun solon tulokset).

Sokrateen mielestä onni oli hyveessä. Kuinka sattuikaan, että koko tuo sana on hävinnyt pois käytöstä. Sen sijaan meillä on tasa-arvoinen ihmiskunta, jonka jäsenistä ketään ei voida asettaa toisen yläpuolelle, sillä kaikilla on oma kykynsä nauttia, eikä toisen nautinto ole toista parempi.

Hyveen kanssa asiat ovat välttämättä konstikkaampia. (ks. Vihavainen: Haun hyve tulokset). Etymologisesti hyve, virtus, viittaa nimenomaan miehekkyyteen, mutta jokainen kai ymmärtää, että tässä tapauksessa asia koskee myös naisia, joiden hyve heidän yhteiskunnallisen roolinsa takia muotoutui yleensä toisen näköiseksi kuin miehen.

Joka tapauksessa hyveen saavuttaminen oli tie kestävään onneen. Onnella tarkoitettiin silloin ihmisen tulemista sellaiseksi, kuin hän parhaimmillaan voi tulla, edellytystensä puitteissa.

Antiikin kardinaalihyveet viisaus, oikeamielisyys, urhoollisuus ja kohtuullisuus saivat myöhemmin seurakseen kristilliset hyveet: uskon, toivon ja rakkauden.

Ihmisen kyky hyveeseen vaihtelee. Se riippuu pitkälti persoonallisuudesta, joka taas on sidoksissa yhteiskuntaan. Goethe tuli sanoneeksi:

Volk und Knecht und Überwinder,

Sie gestehn, zu jeder Zeit:

Höchstes Glück der Erdenkinder

Sei nur die Persönlichkeit.

Itse asiassa tämä sitaatti menettää alkuperäisen merkityksensä tällä tavoin yhteyksistään leikattuna, mutta siitä ei tässä sen enempää. Joka tapauksessa siis onni ja nimenomaan korkein onni liittyvät tämän mukaan persoonallisuuteen -ja sitä tietä hyveeseen, uskaltaa lukija päätellä.

Mutta tämä kaikki on nyt toivottomasti irti aikamme maailmasta. Nyt hyve on yleensä jonkinlaista muodollista käytöstä, joillekin se merkitsee poliittista korrektiutta, ehkäpä ympäristön ehdoilla laadittua ruokavaliota (!), toiselle elämyksiä, tarvittaessa jopa keinotekoisesti kiihdytettyjen himojen juhlaa…

Koko läntiselle maailmalle se on Forrest Gumpin loputonta juoksua, joka sovittaa hänen syntisyytensä. Se on pakonomaista ja loputonta. Onko se siis onnea?

Shit happens.

 

Ei onni ole lahja, Isabella

 

Kapisen koiran syndrooma

 

Useimmat muistanevat tarinan siitä, mitä Sokrates vastasi sofistille, joka väitti, että onnellisin on se, jolla on runsaimmin voimakkaita haluja, joita hänellä myös on vapaus tyydyttää.

”Silloinhan onnellisin on koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti itseään raapia” päätteli Sokrates, ja tiettävästi sai yleisen hyväksynnän ajatukselle, että oli taittanut sofistin argumentin johtamalla sen loogiseen päätökseensä. Siis klassinen reductio ad absurdum.

En kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tämä argumentti nykyään riittäisi vakuuttamaan kovin monia. Itse asiassa yhteiskuntamme nykyinen perusfilosofia lähtee juuri tuosta voimakkaiden ja vähemmän voimakkaiden halujen korostamisesta ja mahdllisuudesta niiden tyydyttämiseen.

Bertrand Russell, jota loogikkona suuresti arvostetaan, edusti jo sukusakin puolesta utilitaristista perinnettä ja osallistui etenkin viime vuosisadan ensi puoliskolla innokkaasti myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oma etu, ymmärrettynä pyrkimykseksi turvata omien halujen maksimaalinen tyydyttäminen oli myös Russellin suurena periaatteena, kuten se oli utilitaristisella traditiolla yleensäkin (ks. Vihavainen: Haun pushpin tulokset). Hän ei sitä yrittänyt kaunistella ja koristella, vaan pikemmin tahallaan komeili sillä

Joka tapauksessa vulgaari ja etenkin rationaalinen oman edun tavoittelu oli tässä maailmassa tuottanut paljon parempaa politiikkaa, kuin ylevien tunteiden nimiin vannoneet ideologiat, jotka käytännössä olivat vieneet sotiin ja terroriin, päätteli Russell.

Tässähän sitä nyt ollaan. Ihmisen halujen tyydytys on suurelle osalle maailman väestöä jo tehty niin suuressa määrin mahdolliseksi, etteivät muinaisen Kreikan oppineet olisi sellaista voineet edes kuvitella.

Totta kyllä, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän komeus olivat siihenkin aikaan pohjaltaan aivan samoja kuin nykyään. Niiden tyydyttämistä varten ei kuitenkaan vielä ollut olemassa koko sitä valtavaa koneistoa, joka nykyään palvelee niin aineellisten kuin henkistenkin tarpeiden ja halujen tyydytystä tai ainakin turruttamista.

Tarpeet ja halut on tässä erotettu toisistaan. Inhimilliset perustarpeet on usein asetettu hierarkioihin (vrt. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset), joissa nälän ja vilun torjumisen ohella tunnustetaan seksuaaliset ja sosiaaliset tarpeet, tarve saada mielekäs elämä ja lähimmöisten, kunnioitus (vrt. esim. Vihavainen: Haun dignity tulokset).

Kun muut asiat on turvattu, on huipulla itsetoteutus.

Nuo kaikki mainitut tarpeet ovat myös tärkeä ja jopa kriittinen osa ihmisen onnellisuutta eli todellista hyvinvointia. Nälkää ja vilu voi kärsiä jopa riemumielin, mikäli tuntee niiden olevan suuremman tyydytyksen ehtona. Aineellisen hyvinvoinnin keskellä sen sijaan voi iskeä masennus, joka johtaa itsemurhaan.

Ihmisen onnellisuutta on syytä pitää pikemmin tulo- kuin summakäsitteenä. Mikäli yksikin tulon tekijöistä on nolla, on koko hyvinvoinnin tulo nolla. Ihmisellä saattaa olla rikkautta ja mainetta, mutta mikäli hänellä ei ole terveyttä, saattaa onnellisuus olla nollassa.

Siinä tilanteessa ei auta, mikäli tulon muita tekijöitä suurennetaan miten paljon hyvänsä ja se on vain yksi esimerkki.

Runsas ruoka ei merkitse mitään, ellei juomaa ole saatavissa lainkaan, herkkujen loputon määrä ei voi korvata seksuaalisen tarpeen täydellistä tyydyttämättömyyttä ja niin edelleen. Kriittiseksi tekijäksi on viime vuosina usein nostettu tuo edellä mainittu inhimillinen arvokkuus, dignitas (engl. dignity).

USA on klassinen esimerkki. Useimmat ihmiset eivät siellä kärsi aineellisesta puutteesta ja siinä mielessä olot ovat paljon paremmat, kuin kukaan vielä joskus 150 vuotta sitten edes pystyi kuvittelemaan. Ruostevyöhykkeen turhautuneet työttömät kärsivät kuitenkin arvokkuusvajeesta. Heidän elämältään puuttuu tarkoitus.

Vaikka kansantulo per capita onUSA:ssa noussut koko ajan sitten 1950-luvun, ovat onnellisuutta kuvaavat luvut olleet laskussa.

Meillä Suomessa hyppäys köyhyydestä yltäkylläisyyteen tapahtui suurimmalle osalle kansaa yhden ainoan sukupolven aikana, suunnilleen 1960-1990-lukujen välisenä aikana. Hyvinvointi nousi tasolle, jota ei periodin alkaessa ollut pystytty edes kuvittelemaan. No, onnellisiahan meillä ollaankin, joten se siitä.

Pyrkimys halujen tyydyttämiseen on meilläkin joka tapauksessa tosiasiallisesti tunnustettu ainoaksi yhteiskunnallisen kehityksen ja politiikan päämääräksi. Poikkeavia käsityksiä ei suvaita, vaikka suvaitsevaisuus erilaisia onnellistuttamisen metodeja kohtaan onkin nostettu loukkaamattomaksi arvoksi.

Vielä hiljattain poliittiset ristiriidat koskivat ennen muuta aineellisen hyvän jakamista. Eihän tämä vieläkään ole sivuutettu vaihe, mutta nyt ovat sosiaalisiin ja etenkin seksuaalisiin tarpeisiin liittyvät asiat nostettu edistysväen ajattelun keskiöön.

Jokaisen oikeus saavuttaa maksimaalinen seksuaalinen tyydytys on ehdoton arvo, joka myös kuuluu keskeisiin yhteiskunnan vastuulla oleviin asioihin, kuten kaikki muukin onnen edellytysten turvaaminen. Myös lapset on mobilisoitava tähän mukaan ja tekninen opastus kaikkiin alan mahdollisuuksiin kuuluu kansalaistaitoihin.

Seksuaalisuus on toki myös rahallisessa mielessä potentiaalisesi bisnes vailla vertaa. Naisellinen kauneus edustaa jo oikein käytettynä miljoonien arvoista pääomaa. Kaunotar on avain sisällöntuotantoon, jossa panokset eivät maksa mitään ja tuotot saattavat olla päätähuimaavia.

Jo muuan Dostojevskin karikatyyrihahmo sanoi, että hänen morsiamensa kauneus on hänen pääomaansa, ja elleihän itse ymmärrä mennä kadulle sitä käyttämään, on sulhasen siihen suorastaan kehotettava.

Kauneuden epätasaisessa jakaantumisessa on epäilemättä jotakin syvästi epädemokraattista, eikä asia siitä muutu, että edistyspiirit julistavat kaikkien olevan itse asiassa yhtä kauniita. Ilmeisesti valtion velvollisuutena on ratkaista asia jollakin tavoin.

Kun tarkkailee aikamme ilmiöitä, saattaa joutua epäuskoisen hämmennyksen valtaan: mistä tällainen typeryyden syvyys? Miten tämä voi olla mahdollista ja miksi nuo luonnottomuudet lasten seksuaalistamisesta erilaisiin masturbaatiodemonstraatioihin saavat osakseen niin laajaa hyväksyntää ja tukea?

Kuten myöhempi venäläinen kirjallisuus tuli Gogolin päällystakin alta, tulee nykyinen onnen tavoittelun parodia sofistin kapiselta koiralta. Anglosaksinen utilitarismi oli perimmältään tervejärkinen ajattelutapa, jonka ääliöt ja bisnesmiehet yhteistoimin sitten pilasivat.

Näinhän se työväenaatekin oli tunnetusti hyvä aate, jonka jätkät sitten omaksuivat ja pilasivat.

Olisiko mahdollista siirtyä takasin alkuperäisasetuksiin ja palauttaa länsimaisen kulttuurin uskottavuus?

Näin ei välttämättä ole. Woke nykyisessä muodossaan ei varmastikaan ole pitkäikäinen, mutta se on vain yksi pitkälle perinteelle rakentuva radikaali muoti, radical chic.

Niitä tulemme saamaan yhä uusia. Tiedämme sen yhtä varmasti kuin sen, että nykyiset naisten vaatteet koetaan jo ensi vuonna vanhentuneiksi. Miljoonat ja jopa miljardit kokevat pian, että heidän on ehdottomasti saatava uudet ja ajanmukaiset kehdatakseen näyttäytyä julkisesti…

 

 

Orjia ja herroja

 

Se Venäjän kansa

 

Jokainen sivistynyt venäläinen tuntee Mihail Lermontovin runon, jossa ”pesemätöntä” Venäjää nimitetään orjien ja herrojen maaksi, jossa kansa on uskollista sinisiä univormujaan kantaville urkkijoille:

Прощай, немытая Россия,
Страна рабов, страна господ,
И вы, мундиры голубые,
И ты, им преданный народ.

Быть может, за стеной Кавказа
Укроюсь от твоих пашей,
От их всевидящего глаза,
От их всеслышащих ушей.

 

Kun laiskuus vaivaa, pistän tähän vain konekäännöksen:

 

Hyvästi, pesemätön Venäjä,

Orjien maa, isäntien maa,

Ja te, siniset univormut,

Ja sinä, heille omistautunut kansa.

 

Ehkä Kaukasuksen muurin ulkopuolella

Minä piiloudun pashoiltasi,

Heidän kaikkinäkevästä silmästään,

Heidän kaikki kuulevista korvistaan.

 

Tässähän se pääasia tuli. Siis muuan Venäjän kansallisrunoilija nimitteli tuota omaa rakasta ja niin usein palvottua kansaansa orjiksi ja urkkijoiden halunkeiksi.

Hän ei ollut yksin. Tuosta venäläisten väitetystä orjaluonteesta on tullut locus classicus, joka juuri tällä hetkellä on suuressa suosiossa myös lännessä. Vielä äskettäin kukaan ei kehdannut sellaista esitellä.

Asiaa pidetään jo usein truismina ja sen selityksiä haetaan laiskasti aina mongolivallan ajoista ja perinteisesti myös genetiikasta: isovenäläiset ovat perimältään pääasiassa suomalaisia eivätkä oikeita slaaveja ja on heissä tataarivertakin. Tämä on ollut etenkin puolalaisten ja ukrainalaisten näkemys.

Tämä suomalaisen orjaluonteen ajatus oli myös kanadalaisen Rancour-Laferriérin käytössä, kun hän kirjoitti kirjansa Venäläinen orjasielu. Siinä muuan argumentti oli saunan ilmentämä masokismi: venäläinen löi löylyä niin paljon, että tunsi suoranaista fyysistä kipua ja syöksyi sen jälkeen kylmään veteen tai hankeen… Tuntuuko tutulta?

Myös ruotsinkieliset passiivisen vastarinnan kannattajat selittivät vähän yli sata vuotta sitten suomalaista myöntyvyyslinjaa suomalaisten itäisellä orjaluonteella, joka mielellään ”taipui” eikä taittunut ja vieläpä sillä kehuskeli. Sankarilliset germaanit olivat toista maata.

Primitiivisiin selityksiin tyytyvät hyväksyvät ilman muuta ajatuksen erityisestä venäläisen ihmisen orjamaisuudesta, joka on kehittynyt yhtäjaksoisesti keskiajalta lähtien ja varmaan jo kauan sitä ennen.

Se on kovin valikoivaa historian luentaa ja sivuuttaa kokonaan esimerkiksi venäläisen intelligentsijan äärimmäisen radikaalin vastarinnan, joka toki meni liiallisuuksiin ja toimi lopultakin kansan etuja vastaan, mutta oli ainakin mahdollisimman kaukana orjailusta.

Itse asiassa meillä on hyvinkin paljon tietoa Venäjän kansan ajattelutavasta ja sen kehityksestä neuvostovallan kukistumisen jälkeen. Sitä ennen saatu tieto on hajanaisempaa, eikä edustavia otoksia käytetty ennen toista maailmansotaa missään. Kuitenkin erikoispaleluiden mielipidetarkkailu antoi sieltä tietoa hyvinkin paljon. Vastaavaa ei lännessä rauhan aikana ollut.

1900-luvun viime vuosikymmenillä Venäjä oli kymmenien muiden maiden tavoin mukana valtavassa projektissa World Values Survey. Siinä on tutkittu kansojen tunnustamien arvojen keskeisten piirteiden ja rakenteiden kehittymistä usean vuosikymmenen aikana ja jopa piirretty arvojen maailmankartta, jota jatkuvasti päivitetään. Siihen olen usein viitannut (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset). Ei se Venäjä meistä ihan niin mahdottoman kaukana ole.

Tänään huomaan jopa hesarin kommentoineen venäläisten mielipideilmastoa. Jussi Konttisen ansiokkaassa jutussa on viitattu myös tuon mainitun WVS:n käyttämiin käsitteisiin. Venäjä oli hyvää vauhtia matkalla kohti läntistä maailmankäsitystä ennen kuin sota keskeytti kehityksen.

Jotta vältettäisiin primitiiviset yksinkertaistukset, on syytä antaa täysi arvo myös olemassa olevalle suurelle sosiologisten tutkimisten korpukselle. Ei venäläinen ihminen ole mikään kummallinen eläin, joka on niin omituinen siksi, että siltä joskus satoja vuosia sitten(!) jäi syntymättä yksilöllisyyden idea.

Tällaisilla asioilla on kyllä  ollut merkityksensä poliittisen tradition kehityksessä, mutta mitä ihmisiin tulee, selityksiä on aina etsittävä lähempää ja viime kädessä vasta reaaliaikaiset asiat ratkaisevat.

Sota on asia, joka vei Venäjän lopullisesti tai ainakin väliaikaisesti kohti suurta regressiota. Sieltä on kuitenkin mahdollista myös tulla takaisin, vaikka suuri muutos poliittiseen tilanteeseen onkin monen mutkan takana.

Suuri inhimillinen kysymys kaikkialla länsimaissa ja nyt lasken tähän Venäjänkin (anteeksi!) on kysymys arvokkuudesta, dignitas (ks. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Siihen liittyy tunne elämän tarkoituksellisuudesta tai tarkoituksettomuudesta, lyhyesti sanoen ihmisarvosta.

Kun tunne omasta ihmisarvosta on menetetty, seuraavat epätoivokuolemat, itsemurhat, alkoholismi ja vastaavat (ks. Vihavainen: Haun despair tulokset). Ne eivät ole suinkaan vieraita enempää Amerikassa, Venäjällä, kuin Suomessakaan. Yleensä ne paradoksaalisesti vähenevät sotien aikana kuten jo Durkheim kuuluisassa tutkimuksessaan havaitsi.

Venäjällä näyttää käyneen toisin, kuten hesari tämän päivän merkittävässä numerossaan toteaa. Se kertoo paljon nykyisestä sodasta. Mitä tulee lehden kuvituskuvaan Nevski prospektilla istuvasta kerjäläisestä, se on kuitenkin lähinnä huvittava.

 Jokainen, joka on käynyt amerikkalaisissa suurkaupungeissa tai vaikkapa mallikaupungiksikin julistetussa Kanadan Torontossa, tietää, että kodittomia asustelee niiden kaduilla valtavasti enemmän kuin Pietarissa tai Moskovassa.

Venäläinenkin muistuttaa suuresti kaikkia muita ihmisiä ja tähän voisi ottaa halutessaan otteen Shakespearen Venetsian kauppiaasta, jossa juutalainen Schylock todistelee olevansa myös ihminen ja juuri sillähän perustelee inhottavaa yritystään kostaa sille, jonka takia tuntee kärsineensä vääryyttä. No, ehkä jokainen halullinen voi etsiä sen kohdan itse.

Ihmisyyteen nyt joka tapauksessa aina kuuluu sekä hyveitä että paheita, niin heikkouksia kuin vahvuuksia. Lähes ennen mitään muuta siihen kuuluu laumavietti: kun omaa joukkoa koetaan ahdistettavan, syntyy solidaarisuus, joka ylittää mielekkäät rajat ja muuttuu helposti pedonulvonnaksi (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset).

Se on syvästi irrationaalista, mutta ei juuri kansallisesti erityistä. Sellaisia ilmiöitä, kuten muitakin, on syytä pyrkiä selittämään rationaalisesti ja jopa positivistisesti C. Wright Millsin hengessä[1] ennen kuin lähtee etsimään niin sanottuja historiallisia selityksiä, joilla kovin usein on heikko selitysarvo.

---

[1] Mills, C. Wright, The Sociological Imagination. Oxford Univrsity Press, 1959.

Syvyyksistä

 

Sielun huuto

Mihail Šiškin, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. WSOY 2024. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 210 s.

Ranskalaisesta puheesta (cri de coeur) kai alun perin juontuva termi ”sielun huuto” (krik duši) on venäjässä niin yleinen, että sen voi sanoa kuuluvan arkiproosaan.

Venäläisen sielunelämän erikoisuuksiin on kuulunut jo ainakin pari sataa vuotta oman itsensä vatvominen tavalla, jota englannin termi soul-searching ei oikein vielä tavoita. Kyseessä ei ole vain oman psyyken kaivelu, vaan haussa on jotain yleispätevämpää ja syvempää: elämän totuuden (pravda žizni) löytäminen, yksin tein vaikka koko maailmalle.

Useimmat tuntenevat nuo Venäjän kirjallisuuteen ja kirjailijoihin yleisesti liitetyt latteudet: kirjailija on Venäjällä enemmän kuin kirjailija, hän on intelligent (интеллигент), enemmän kuin läntinen intellektuelli, kansan palvelija ja sen puolesta kärsivä marttyyri (vrt. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset). Ellei hän tätä ole, hän on mitättömyys.

Kansa (narod), tässä yhtälössä on uhri, jota valta sortaa ja ahdistaa. Kansa on jalo ja pohjimmiltaan viaton. Roskajoukkoa on se eliitiksi itseään nimittävä luokka, joka on vallan käsikassara ja jota intelligentsija leppymättömästi vihaa.

Mihail Šiškinin teos koostuu esseistä, joissa käsitellään useimpia Venäjän suurimmiksi luettuja kirjailijoita sekä yhtä säveltäjää, Rahmaninovia.

Alan harrastajille myös Suomessa ovat nämä henkilöt ja faktat hyvin tunnettuja, ja jokaisesta on myös olemassa suomeksi ainakin yksi elämäkerta. Silti luulen, että kirja tarjoaa keskivertolukijalle paljonkin uutta ja sellaisena sitä voi suositella myös yleissivistävänä luettavana.

Pienenä puutteena pidän sitä, ettei kirjoittaja ole sanonut mitään slavofiilisesta ideasta Dostojevskin ajattelun perustana. Hänen omat lisänsä vanhan slavofiilisyyden teorioihin olivat hyvin vähäisiä ja liittyivät erityisesti Venäjän suureen messiaaniseen rooliin myös länsimaihin nähden.

Dostojevskien pariskunnan ilkeän hauskat luonnehdinnat länsieurooppalaisista ovat hyvin tunnettuja ja mielestäni eivät lainkaan vähennä hänen arvoaan, päin vastoin (ks. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset). Dostojevski oli suuri kirjailija ja visionääri, niin naiivi patriootti kuin olikin. Naiivihan oli myös koko intelligentsija.

1900-luvun alussa sentään kuului ääniä, joiden mukaan kansa ei ollut jalo marttyyri, vaan paljon pahempaa. Se oli törkimys (ham), joka valtaan päästyään ei häikäilisi maksaa koko intelligentsijalle mustalla kiittämättömyydellä, kuten sanonta kuuluu (ks. Vihavainen: Haun Graduštši ham tulokset).

Šiškinin kohteena ja hänen ja kärsimystensä lähteenä on ennen muuta tuo kurja kansa, joka kantaa sielussaan orjan merkkiä eikä parempaa vaadikaan. Mihin asia perustuu, on ikivanha kysymys ja kirjoittaja aivan järkevästi ottaa vauhtia Tšaadajevin vuoden 1836 kuuluisasta kirjoituksesta (miksi ihmeessä kääntäjät muuten kirjoittavat nimen muotoon Tšaadejev?).

Tšaadajevin ja hänen jälkeensä monien zapadnikkien sukupolvien ongelma on ollut: miksi emme ole kuin lännessä? Miten voisimme sellaisiksi tulla? Onko perussyy irtautumisessa läntisestä kirkosta? (ks. Vihavainen: Haun Tšaadajev tulokset).

Yleensä tähän liitetään vielä se pitkä litania Venäjän kehityksen erityistiestä, johon eivät kuuluneet renessanssi, uskonpuhdistus, valistus tai edes feodalismi. En toista sitä tässä eikä sitä tee Šiškinkään. Hän on esseisti eikä vulgaarifilosofi.

Mutta ongelma on todellinen. Kirjoittaja lähestyy sitä usein aika yllättävistäkin kulmista ja on joskus sen verran kirjallis-esoteerinen, etten oikein enää pysy kärryillä. Aivan ilmeisesti hän joka tapauksessa kärsii maansa ja myös kansansa takia.

Onko suuri venäläinen kirjallisuus itse asiassa imperialismin välikappale ja sellaisena hylättävä? Ovatko nuo suuret kirjailijat itse asiassa šarlataaneja, jotka vain pitävät kansaa pimeydessä ja auttavat uskottelemaan sen olevan muita korkeammalla tasolla?

No ei ole, vaikka kirjailijan herkkä omatunto kaipaakin lohdutusta. Hän tuntee jo olevansa Thomas Mannin tavoin patriootti vasta asettumalla koko maataan vastaan. Se ei kuitenkaan merkitse sen kulttuurin parhaan osan tuomitsemista, vaikka siihenkin on syytä suhtautua kriittisesti. On luonnotonta, että siitä on niin monien silmissä tehty pyhä palvonnan kohde.

Yleensä kirjoittaja käsittelee sekä teoksia että niiden aikalaisvastaanottoa. Joissakin kohden, kuten Tšehovin kohdalla tulee esille ainakin minulle paljon uuttakin. En tiennyt, miten murskaksi kirjailijan löivät monet aikakauden suuruudet. Silti hän kulki omaa tietään ja pelasti sielunsa.

Tšehov-essee on mielestäni suorastaan nerokas ja verrattavissa Nabokovin Gogol-esseeseen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös kirjailijan kommentti Ilja Ehrenburgin neuvostoaikaiseen esseeseen Tšehovia lukiessa (Перечитывая Чехова). Sehän on muuten olemassa myös suomeksi.

Kun tietää, kuka oli tuon esseen kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun ehrenburg tulokset) ja milloin tuo teos ilmestyi, riittää hämmästelemistä.

Mitä tulee Nabokoviin, hän oli epäilemättä suuri kirjailija, mutta tuskin suuri kirjallisuudentutkija. Viittaan tässä siihen, miten hän tässä ominaisuudessa kuittaa Gorkin, joka on äärimmäisen ristiriitainen ja kiinnostava hahmo. Mutta ei tästä sen enempää.

Joka tapauksessa kirjoittajan tuska oman kansan ja kulttuurin takia on käsin kosketeltavaa ja varmasi aitoa. Minusta hänen lähestymiskulmansa on kuitenkin liian jyrkkä ja kapea. Voisi kysyä myös muita kysymyksiä.

Missään muussa maassa kirjallisuudella ja taiteella ei luutavasti ole samaa asemaa kuin Venäjällä ja asia ei koske vain 1800-lukua, vaan tätä meidän aikaamme. Yleisiin syihin on jo viitattu, mutta on huoattava, että kyseessä on nimenomaan klassinen kirjallisuus nykypäivänä.

Venäjällä se on yhä täysin elävää ja arkipäivässä vaikuttavaa. Mikä sen sijaan on vaikkapa Runebergin ja Topeliuksen rooli Suomessa, ellei sen kauemmas mennä?

Syytä tähän kulttuurin vitkalta näyttävään ilmiöön haluan muun ohella etsiä myös neuvostoajasta. Se oli kausi, joka pysähdytti, ”jäädytti” Venäjän kulttuurin kehityksen lähes sadaksi vuodeksi. Venäjä elää nyt toista aikaa kuin me.

Venäjän klassinen kulttuuri on valtava perintö, joka yhä on elinvoimaisempi ja vaikuttavampi kuin minkään toisen eurooppalaisen maan. Se oli kerran se pelastusrengas, joka piti intelligentsijan hengissä hallitsevien törkimysten maailmassa.

Se on yhä myös tässä suhteessa arvokas kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ehkäpä juuri sieltä taas löytyy se voima, joka siinä maassa kukistaa valheen vallan ja roskaväen tyrannian.

Ohjelma Suomelle

 

Leijona pöydälle

 

Mikko Hautala, Sotaa ja rauhaa. Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella. Otava 2024, 264 s.

 

Mikko Hautalaa voisi nimittää suomalaisen diplomatian komeetaksi. Hän on ollut aktiivisesti vaikuttamassa maamme suurvaltasuhteiden hoitamiseen kohtalokkaina viime vuosina niiden tärkeimmillä ilmansuunnilla.

Paradoksaalisesti Hautala on juuri sellainen hahmo, jota edesmennyt Matti Klinge luultavasti olisi epäröinyt päästää diplomaatin uralle. Hän on ensimmäisen polven sivistyneistöä ja vieläpä maalaisylioppilas Pohjanmaalta.

Tällaiset ennakkoluulot voisi mennen sukupolven edustajalle kaikin mokomin antaa anteeksikin. Diplomatia oli joskus jotakin aivan muuta kuin nykyään.

En tiedä, ansaitsiko se koskaan niitä madonlukuja, joita Egon Friedell sille luki (vrt. Vihavainen: Haun totuus ulkopolitiikassa tulokset), mutta joka tapauksessa edustaminen oli vielä sukupolvi- pari sitten jotakin ajan muuta kuin se nykyään on tai sen ainakin pitäisi olla. Menneestä kiinnostunut voi tutustua vaikkapa Robert Bruce Lockhartin kirjaan ”Mennyt loisto”. Huikeaa menoa veronmaksajien rahoilla…

Diplomatian merkitys on nykyään vain kasvamassa, toteaa Hautala. Mikään uusi tiedonantokanava ei korvaa lobbaustoimistoja, joita edustustot ovat. Niissä toimijoilta kuitenkin kysytään diplomaattista kykyä, ei pelkkää passiivista itsensä näyttelemistä ja reagointia tapahtuvaan.

Hautalan valmiudet diplomaattiuralleen olivat erinomaiset ja itse hankitut. Poliittisen historian ja Venäjän tutkimuksen ohella hän suoritti myös maisterintutkinnon kielissä. Pääaine oli puola. Hautala saavutti erinomaisen taidon myös venäjässä ja ukrainassa ja oppi muitakin slaavilaisia kieliä.

 Erinomainen englanti oli tietenkin välttämättömyys ja Kavaku-kurssilaisten oli opittava myös ranskaa. Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimpänä: suomalaisen on osattava myös hyvää suomea ja lisäisinpä tähän: sekä ruotsia ja saksaa.

Jouduin lukemaan erinäisiä Mikon (opiskelijaa nyt tässä sinuttelen) tenttivastauksia, jotka herättivät heti huomiota: itse asiassa en olisi osannut kirjoittaa yhtä hyviä.

Tätä kirjaa lukiessa tulee niin sanottu déjà-vu-elämys. Tässä on monta asiaa, joista olen aivan samaa mieltä ja joita olen itsekin pohtinut. Tässä ne nyt on nostettu pöydälle räväkkään pohjalaiseen tapaan, ilman hyssyttelyjä ja venkoiluja.

En toki ole kaikesta samaa mieltä, mutta en hetkeäkään epäröisi antaa suorituksesta täysiä pisteitä. Moniin asioihin voi kuitenkin perustellusti suhtautua myös toisin ja painottaa muita malleja. Sitä paitsi olen savolainen.

Hautala toimi suurlähetystöissä niin Kiovassa, Moskovassa kuin Washingtonissa ja oli sitä paitsi aikoinaan myös presidentti Niinistön neuvonantajana. Työkokemus on siis ollut hyvin monipuolinen ja avannut perspektiiviä sekä maailmanpolitiikan, että kotimaisen hallinnon käytäntöihin. Puoluepolitiikkaanhan kelpo virkamies ei osallistunut.

Jätän tässä nyt syrjään suurimman osan kirjaa eli muistelmat työtehtävistä, vaikka ne varmasti monen mielestä ovat kirjan kiintoisinta antia. Totean vain lyhyesti, että kelpo diplomaattina Hautala piti yllä suhteita myös Trumpiin ja kemiat ilmeisesti kohtasivat. ”What’s up, Mikko?” kysyi opposition päämies suurlähettiläältä ja kuunteli hänen viestiään ilmeisellä kiinnostuksella.

Toistan vielä, että diplomaattinen kyvykkyys on varmastikin tärkeä käsite. Eivät mitkään organisaatiot ja ulkoisesti edustavat hahmot tai edes oman maan suoritukset ja kunnianhimoiset tavoitteet saa maan tavoitteita toteutumaan, ellei ole sellaisia henkilöitä, jotka panevat toimeksi ja osaavat puhua sellaista kieltä, jota vastaanottaja ymmärtää.

Hautala uskoo Amerikan kykyihin ja pelkää sen konfliktia Kiinan kanssa. Se on asia, joka voisi muuttaa radikaalisti myös tilannetta Euroopassa. Kammottavin vaihtoehto on niin sanottu Thukydideen ansa, ajatus preventiivisestä iskusta, joka saattaisi johtaa uuteen maailmansotaan. Siitähän John Mearsheimer rupesi puhumaan jo kaksikymmentä vuotta sitten, eikä vaara ole suinkaan ohi.

Venäjä on nyt Suomelle uhka, eikä muutosta asiaan ole näkyvissä. Keskusteluyhteyttä sen kanssa on kuitenkin pidettävä ja myös osattava täällä maan kieltä ja tunnettava sen kulttuuria. Emme me voi ymmärrystä ostaa muualta.

Hautala toteaa nämä asiat, mutta on perustellusti sitä mieltä, että uusi ja sangen valitettava vastakkainasettelu on pysyvää laatua. Toki meikäläisten pykäläfundamentalistien pyrkimys äärimmäiseen eristymiseen on järjetöntä.

Lisäisin siihen vielä, että se on myös vaarallista ja sivistymätöntä. Joskus tuntuu siltä, että olemme päättömän paperiuskovaisuuden tyhmentämien byrokraattien armoilla. Kyllä tilannetta pitäisi aktiivisesti yrittää parantaa. Ei pelkkä odottelu tässäkään mitään muutosta tuo.

Aikoinaan opiskelin keskikoulussa oppiainetta nimeltä maatilatalous. Sen opettaja oli evp. majuri, joka kerran luennoi meille metsäpalon sammuttamisesta: ”Jos joku tappelija hyökkää päälle, ei sitä kannata ruveta taputtelemaan sieltä ja täältä, ei se mitään vaikuta. Jos sen sijaan keskitetään kaikki voimat yhteen iskuun, joka annetaan suoraan silmien väliin, niin se vaikuttaa varmasti!”

Viimeisiä kahta sanaa tehostettiin murahduksella, joka suuresti lisäsi niiden vakuuttavuutta. Tuossahan esitettiin sotilaallisen toiminnan eräs perusperiaate sellaisena kuin se oli kokeiltu ja hyväksi havaittu jo Napoleonista lähtien ja toki ennen häntäkin.

Tuntuu siltä, että siinä on myös Hautalan doktriinin ydin niin sodan kuin rauhankin töissä. Hallinnossa on lopetettava tyhjän jauhaminen, muotoiltava tavoitteet ja keskitettävä aktiiviset ponnistelut olennaiseen.

Määrätietoisuus on tärkeää kaikkialla, niin maahanmuutossa kuin valtiontaloudessa. On vähennettävä sitä, mikä on turhaa ja vahingollista ja edistettävä sitä, mikä edesauttaa maan suurstrategian toteutumista. Strategian on oltava olemassa ja toki sen pitäisi myös olla kaikkien tunnustama.

Nato-maan asema ei anna aihetta euforiaan. Se merkitsee suuria kustannuksia ja vaaroja. Sotilaallisesti Suomi on helppo nakki häikäilemättömälle viholliselle, joka ei jää kohteliaasti odottelemaan liikekannallepanoa ja teiden sulkemista.

Ati Puheloinen pyrki kehittämään Suomen armeijasta ”soivan pelin”, mikä varmasti oli oikea idea (ks. Vihavainen: Haun puheloinen tulokset), mutta onko Suomella rauhan aikana edes armeijaa? Eivät asevelvolliset, tai edes pari tuhatta kantapeikkoa mitään pelotetta muodosta.

Ollakseen uskottava, Suomen puolustuksen on oltava melko korkeassa valmiudessa, mihin tarvitaan ehkäpä noin 50000 miehen voimat. Ne on saatava tarvittaessa heti käyttöön ja mahdollisen hyökkääjän toimintaa on vaikeutettava linnoitteilla.

Peitteinen maasto ei nykypäivänä enää ketään pelasta ja puolustaja tarvitsee myös runsaasti uusinta teknologiaa ja valmiutta köyttää sitä

Tämä merkitsee pitkää askelta maan militarisointiin, mikä mielestäni on hyvin valitettavaa ja jälleen yksi askel kohti barbariaa. USA:ssa kansalliskaarti ei ilmeisesti kuitenkaan ole päässyt pilaamaan ilmapiiriä. Patriotismi kuuluu siellä perushyveisiin, meillä sinä on kuitenkin aina ollut tiettyjen piirien mielestä epäilyttävä haju, joka on tarttunut jopa puolustusteollisuuteen.

Rahaa tarvitaan nyt siis entistä enemmän myös puolustukseen. Sitä edellyttää jo uskottavuus myös Naton suuntaan. Rahaa ei kuitenkaan ole.  

Suomi on jo hyvän aikaa sitten menettänyt dynaamisuutensa ja muodostunut erilaisten tyhjän jauhajien, kaiken vaatijoiden, paperiuskovaisten, sananselittäjien ja tyhjän juristerian viljelijöiden kisakentäksi. Tulkitsen tässä kirjan sanomaa omin sanoin.

Maa olisi saatava toimimaan ja omaksumaan suurstrategia, jota kaikki noudattavat. Näinhän on joskus ollutkin, lisäisin. Eiköhän tämänkin pelin vielä voi saada soimaan? Mutta mitä tarvittaisiin, jotta esimerkiksi ne röyhkeät lakkoilijat, jotka taas uhkaavat pysäyttää Suomen, alkaisivat puhaltaa yhteen hiileen?

Sitä Hautala ei rupea arvioimaan. Ehkäpä pitää todella käydä niin syvällä pohjalla, että vitsit alkavat loppua?

Vallitevalla tilanteelle tunnusomainen typeryys on juustohöylämentaliteetti, joka sokeasti ottaa sieltä, mistä ei pitäisi, eikä anna sinne, minne pitäisi.

Mutta meidän resurssimme eivät enää riitä kaikkeen, vaikka kuinka valittaisimme ja olisimme oikeassa ja hyvällä asialla. On tehtävä valintoja ja palattava toissijaisten menojen, kuten kehitysavun maksamiseen vasta sitten, kun siihen on varaa.

Kaikessa on ajateltava pitkäjänteisesti: millaisen Suomen me haluamme vuonna 2050 ja myöhemmin? Mitä kieltä siellä puhutaan? Mitä töitä siellä tehdään? Miten turvataan oman kansan hyvinvointi? Siitä ei kukaan toinen huolta kanna, ellemme tee sitä itse.

Kun murhia ostetaan ja myydään

 

Pommerilaisen krenatöörin luut

 

”Rautakansler”i Bismarck tunnetaan niin sanotun reaalipolitiikan suurena kannattajana ja taitajana.

Saksan yhdistäminen oli hänen suuri saavutuksensa, eikä se onnistunut ilman sotaa. Hinta oli kova sekä ihmisuhreina että voitetun Ranskan kaunaisena revansismina, joka sitten poiki uuden sodan. Epäilemättä tuota yhdistymistä kuitenkin voitiin pitää yhteä ajan suurena kysymyksenä, joka vaati rtkaisua. Miksei saksalaisilla olisi ollut siihen oikeutta, jos kaikilla muillakin oli?

Bismarckia voi tuskin pitää kyynikkona, saati imperialistina. Hän ymmärsi kyllä, ettei ihmiskunta löydä onneaan sodasta, vaan rauhasta ja yritti jälleenvakuuttaa rauhan sovinnolla Venäjän kanssa.

Nationalismi, oman kansakunnan etujen vaaliminen oli ja on pohjimmiltaan terve ajatus, joka tosin oli aikoinaan valitettavan helposti valjastettavissa sotaisen demagogian käyttöön kansallisuuksien tilkkutäkiksi muodostuneessa Euroopassa. Siellähän saksalaistenkin asuttamia saarekkeita oli sadoittain aina Belgiasta Volgalle saakka.

Bismarck ei kuitenkaan kannattanut imperialismia ja suhtautui nuivasti sotilaallisen voiman käyttöön kotimaan ulkopuolella. Hänen kuuluisa lausahduksensa pommerilaisen krenatöörin luista on tunnettu: Der ganze Balkan ist nicht die gesunden Knochen eines einzigen pommerschen Grenadiers wert. Koko Balkan ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi edes yhden pommerilaisen krenatöörin luita katkaista.

Tämähän oli hyperbolaa. Mosurien (saks. Landser) luut olivat vaihtotavaraa, joilla ostettiin ystäviä ja vaikutusvaltaa kaikkialla. Nykyään niitä (myös baijrilaisia, badenilaisia, saksilaisia ynnä muita) on siroteltuna ympäri Eurooppaa ja muutakin maailmaa lukemattomissa saksalaisissa sotilashautausmaissa.

Suomessa niitä on Vantaan uuden vankilan vieressä sekä Norvajärvellä, Lapissa. Tällä suunnalla saksalaisia kaatui noin 15000.

Suomalainen tapa tuoda kaikki sotavainajat koiseudun multiin ei ole maailmalla ainutlaatuinen mutta perin harvinainen. Niinpä meillä on myös sotien (1918-1945) muistomerkkejä poikkeuksellisen runsaasti noilla 630 sankarihautausmaallamme ja kunniavartio ainakin kerran vuodessa. Missä muualla näemme saman?

Venäläiset ovat yleensä tyytyneet hautaamaan vainajansa joukkohautoihin paikan päällä ja niiden valtavan määrän huomioon ottaen asian voikin ymmärtää. Muidenkin valtojen sotilaat ovat usein saaneet viimeisen leposijansa lähellä kuolinpaikkaansa, niin Napoleonin sotien kuin maailmansotienkin aikoina.

Amerikkalaiset ovat kuitenkin harrastaneet sotilaidensa tuomista kotimaan sotilashautausmaihin. Washington D.C:n liepeillä sijaitsevalla Arlingtonin hautausmaalla kuuluu olevan noin 400000 ruumista. Se on erittäin paljon ottaen huomioon kaikki USA:n tappiot ensimmäisessä (117000) ja toisessa (420000) maailmansodassa.

USA:n luvut saattavat kuulostaa suurilta, mutta verrattuna Euroopan vastaaviin ne ovat todella pieniä. Pelkästään Neuvostoliiton on laskettu menettäneen toisessa maailmansodassa 27miljoonaa henkeä, joista puolet sotilaina.

Kun Amerikassa puhutaan muutamasta sadasta tuhannesta, ovat eurooppalaiset luvut kymmeniä miljoonia. Sadat tuhannet ovat niissä laskelmissa vaihtorahaa, eikä sellaisiin tarkkuuksiin ylipäätään voida edes toivoa päästävän.

Paljonhan on nuorilta miehiltä luita katkottu ja kalloja puhkottu viimeisten vähän yli sadan vuoden aikana ja Eurooppa on ollut asiassa suunnannäyttäjänä. Tuskinpa erehtyy, jos arvelee Euroopan saaneen sotimisesta sellaista havainto-opetusta, että koko sodan ajatus herättää siellä suurta ja yleistä vastenmielisyyttä.

Ranskassahan muistamme ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinneen sotaväsymyksen ja jopa defaitismin. Verdunin ja Ypres’n kaltaiseen lihamyllyyn ei monikaan tuntenut halua enää mennä.

Sen sijaan Saksassa kasvoi synkkä revansismi, jota ruokki itse asiassa aivan sama asia: miljoonat uhrit, jotka oli rintamalla jouduttu antamaan. Nehän eivät saaneet olla turhia, voitto oli varastettu juutalaisten ja marxilaisten toimesta, mutta se oli otettava takaisin niille, joille se kuului.

Entäpä Venäjä? Kun muutama vuosi sitten kuulin ensi kertaa sakramentaaliset sanat можем повторить -voidaan ottaa uusiksikin, olin aidosti järkyttynyt. Millaista psykologiaa edustaa tällainen lausahdus maassa, joka niin perusteellisesti tuhottiin viime sodassa?

Tämä ansaitsee oman pohdintansa, johon en nyt tässä rupea. Muistettakoon toki, että tuossa vaiheessa, ennen Ukrainan sodan syttymistä. Asialla olivat silloin henkisesti keskenkasvuiset nulkit, jotka aina nauttivat typeryyksien esittämisestä. Eiväthän he vielä sentään olleet Venäjä.

Vaikuttavimpiin sodanvastaisiin lauluihin kuuluu italialainen Gorizia, tu sei maledetta: Ole kirottu, Gorizia. Se oli paikka, josta nuoret miehet vietiin vuorille kuolemaan (Italian Folk - O Gorizia, tu sei maledetta (English translation).Kuuntele myös laulu: Видео Bing

 

Jokuhan se oli koko järjenvataisen kurjuuden syynä. Laulussa mennään kovin lähelle syyllisiä etsimään:

Traditori signori ufficiali

che la guerra l'avete voluta,

scannatori di carne venduta,

e rovina della gioventù

(And you traitors, generals, officers,

you who strongly pushed for this war,

you’re the butchers of our flesh for sale

you’re the ruin of the youth.)

 

Kenraalit ovat tässä ihmislihan ja luiden kauppiaita omien pikatukkujensa puitteissa, mikä tietenkin piti paikkansa, vaikka varsinaisia syypäitä ja suuria tukkukauppiaita olivatkin poliitikot, jotka olivat ottaneet käyttöön sodan politiikan keinona.

Tässä Gorizian pasifismissa on tavattomasti paatosta ja vähän järkeä, mutta se on syntynyt ankaran kokemuksen pohjalta vuonna 1916. Ennen sotaa laulettiin varmasti jotakin muuta: paljon komeampaa ja hilpeämpää.

On helppo unohtaa, millaista ihmislihan tukkukauppaa sota itse asiassa on. Enemmän tai vähemmän valheelliset runoilut ja kuvitelmat tekevät siitä helposti suuren (takuuvarmasti elämää suuremman) asian, jota jokaisen rehellisen ihmisen kuuluu kannattaa, ellei sitten rupea vihollisen kätyriksi, ainakin objektiivisesti.

Sivumennen sanoen, Veikko Huovinen teoksellaan Rauhanpiippu on luonut tähän mennessä parhaan suomalaisen sodanvastaisen kirjan, joka tosin on selvä muunnelma Voltairen Candidesta, mutta ei se menoa haittaa.

Vanha periaate, jonka mukaan on valmistauduttava sotaan, mikäli haluaa rauhaa, on osittain tosi ja pätevä, mutta vain osittain. Puolustussota, viimeisenä keinona, on toki hyväksyttävä asia ja tärkeintä olisi, että mahdollinen hyökkääjä uskoisi hyökkäämällä polttavansa näppinsä mahdollisimman pahoin.

Rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen niin pitkälle kuin mahdollista, on sen sijaan tie, jota ei missään tapauksessa saa jättää käyttämättä. Rauhanomaisiin ratkaisuihin on luotava tietä ja rakennettava kärsivällisesti ja taitavasti luottamusta niin pitkälle kuin mahdollista. Mikäli poliitikot tämän laiminlyövät, ovat he ansainneet tuon italialaisessa laulussa mainitun nimityksen ihmislihan kauppiaina.

Kannattaa muistaa, että kun sota kerran alkaa, ei yksittäisen krenatöörin (aikoinaan tarkoitti käsikranaatin heittäjä) luilla ole enää oikeastaan mitään arvoa. Tuhotun ihmiselämän määrää ei enää osata eikä edes viitsitä laskea yksin kappalein. Sadat tuhannetkin saattavat olla vain virhemarginaalia.

 

 

Suurta egoa leikkelemässä

 

Mikä mies Matti Klinge oli?

 

Muuan 1800-luvun venäläinen aikalaiskirjoitus, jonka tekijää en enää muista, kertoi, etteivät suomalaiset pidä professoreita naurettavina, vaan kunnioittavat heitä suuresti.

Minusta tämä todistaa kansastamme hyvää, eihän asia ole ihan kaikkialla näin. Venäjän vanhassa rankitaulukossa (tabel o rangah) professori rinnastetaan majuriin ja majuri taas ei siinä maassa ole yhtään mitään (vrt. Vihavainen: Haun rankitaulukko tulokset).

Toki merkittävimmät oppineet saattoivat venäjälläkin saada esimerkiksi hoviarvoja ja olivat rivikenraaleja paljon suuremmassa arvossa. Mutta poikkeuksiahan he olivat.

Poikkeus oli myös Matti Klinge, joka varmaan mieluusti olisi kantanut titteleitään sukunsa vanhassa kotimaassa eli Venäjällä. Russofiilihan hän oli kuten kyllä minäkin (tämä sitten ei koske Bobrikobia tai Putinia eikä Ukrainan sotaa). Sen lisäksi hänestä tuli elämänsä lopulla jopa putinisti, mikä todella monia järkytti.

Mutta eihän tämä ole ole se asia, jolla hän eläessään kunnostautui.

Suomessa on aikamoinen määrä suurmiehiä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Ensimmäinen niistä oli Porthan, jonka korottamista tähän asemaan Klinge on tutkinut. Sen jälkeen ovat tulleet monet kansakunnan laulajat ja rakentajat, kuten Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot ja Topelius.

Myöhempien aikojen suurmiehet ovat olleet poliitikkoja moniosaisine elämäkertoineen, joita on myös tehty useita rinnakkaisia: Kekkonen, Tanner, Mannerheim. Viimemainittu toki symbolisoi myös kansakunnan kärsimyksiä ja kohtalonhetkiä. Kolmikymmenvuotinen palvelu Venäjällä on opittu ymmärtämään teleologisesti valmistumisena sen jälkeiseen aikaan.

Klinge on tässä joukossa todellinen self-made man käyttääkseni kieltä, jota hän tuskin olisi itse käyttänyt. Hän sekä rakensi itse pyramidinsa että kirjoitti sen selitykset (ks . Vihavainen: Haun exegi monumentum tulokset). Vaatimattomuus ei häntä kaunistanut, mutta sitähän tässä maassa oli jo muutenkin liikaa.

En itse ollut koskaan Klingen oppilas, mutta kyllä sen sijaan hänen mentorinsa Eino E. Suolahden. Minun professorini oli Jaakko Suolahti, Einon (”Nenno”) serkku, joka briljeerasi leikkisällä vaatimattomuudellaan.

Jaakko Suolahti ei edes esiintynyt yliopiston luettelossa tohtorin tittelillä, vaan kirjoitti ”FL (Väit.)”. Se tarkoitti sitä, että hän kyllä oli väitellyt tohtoriksi, mutta ei ollut osallistunut promootioon enempää läsnä- kuin poissaolevana, minkä takia hänellä ei ollut oikeutta käyttää tohtorin titteliä, professorin kyllä.

Muistanpa senkin, miten Lammin biologisella asemalla, jossa Jaakon esseeseminaari kokoontui, hän rohkaisi opiskelijoita puhumaan vapaasti ja kuvia kumartelematta: ”Ajatelkaa, että mikä se nyt tuokin Suolahti on, tai mikä tuo… no jospa puhunkin vain omasta puolestani…”.

Mainitsen tämän siksi, että tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen,  mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä.

Osasi Klinge toki ihan rento ja hauskakin olla ja keskustelin hänen kanssaan usein, itse asiassa aina tavatessamme. Hän osasi jopa antaa aivan tyrmääviä kohteliaisuuksia, jotka olivat nuorelle saajalleen hyvin arvokkaita.

Mutta Klingestä on siis taas kirjoitettu yksi kirja. Ottaen huomioon sen, että hän on itse kirjoittanut laajimman suomalaisen omaelämäkerran ja lisäksi julkaissut toistakymmentä päiväkirjaa, asia tuntuu yllättävältä. Sitä paitsi Hannu T. Riikonen on juuri julkaissut oman Klinge-kirjansa (ks. Vihavainen: Haun polku monumentille tulokset).

Siis miksi taas tällainen tiiliskivi? Mikäs kirja tämä Ekholmin opus oikein on ja miksi se on tehty?

Tekijä itse kutsuu teosta tutkivaksi henkilökuvaksi. Elämäkertaahan se ei lainkaan edes muistuta eikä myöskään niitä Lutherista ja Hitleristä jälkeenpäin tehtyjä psykologisia analyysejä, jotka hyvin tunnetaan. Toki Klinge painikin eri sarjassa.

Tämä kirja on todellakin henkilökuva, jonka kunniainhimo, sikäli kuin sitä on, keskittyy selvittämään perusteellisesti yhden ihmisen psykologiaa ja reseptiota ympäristössään, ei juuri yhteiskunnassa. Se on olennaisesti juorukirja, olkoonkin, että moni kertoja toistelee myös kohteen hyvä puolia ja saavutuksia.

Ensi kertaa myös näen kirjan, jossa samat asiat sanotaan usein kolmasti: ensin kirjoittajan tekstissä, sitten muistelijoiden suulla ja vielä kerran lyhyinä lainauksina. Onpahan asialla uutuusarvoa.

On sanottu, että great souls discuss ideas, mediocre souls discuss events and little souls discuss people.

Uskon, että tässä sanonnassa on paljon totta, mutta voidaanhan se käsittää täysin väärinkin. On aivan legitiimiä keskittyä myös henkilöihin, joiden kautta voidaan valaista koko aikakautta laajemminkin. Sitä paitsi erityisesti naisilla on jo biologisen roolinsa takia voittamaton tarve arvioida kaikkia ihmisiä oman minänsä kautta, yleensä intuitiivisesti ja emotionaalisesti.

Mieleeni tulee, että kohdetta tässä kirjassa käsitellään kuin vivisektiossa, olkoonkin, että hän on kuollut. Joka tapauksessa analyysi on armotonta ja perusteellista ja vain jatkuu jatkumistaan. Assosiaatio siihen, että intiaanit kiduttivat usein uhrejaan päiväkausia, on ilmeinen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä oli ihmisen ihmiselle osoittama huomaavaisuus.

Mikä mies Klinge sitten olikin, käy selväksi, ettei häntä tekijän mielestä sovi niin sanoakseni tappaa kerralla, ei yhdellä tai kahdellakaan epiteetillä, edes murhaavalla.

Kaikki on käytävä läpi kunnolla, ehkäpä myös oman sielun tyydytykseksi, kuten ne kartanonherroja silponeet kansankostajat Isaac Babelin Punaisessa ratsuväessä. Heidän mielestään pelkkä ampuminen oli aivan kohtuuttoman helppoa puolin ja toisin.

Klinge, kuten Jörn Donner ja Matti Nykänen -Ekholmin tähänastiset kohteet-  ovat kaikki kansallisia julkkiksia, vaikka itse asiassa kaukana keskeisiltä paikoilta ja sitä paitsi keskenään kovin erilaisia.

Klingellä sentään oli merkitystä: parissa tärkeässä kohdin hän muutti kansakunnan historiallista ajattelua ja palautti sen muistiin paljon jo unohtunutta, mutta tärkeää. Itae käännätin hänen teoksensa Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi. Mielestäni ne täyttivät ja täyttävät sikäläisessä kirjallisuudessa merkittävän aukon.

Odottelin kyllä vähän asiantuntevaa kritiikkiäkin, jota Suomesta ei ollut kuulunut. Ei sitä ole sieltäkään ole tullut, mutta historia jatkuu.

Myös Klinge eli ajassaan ja hieman kunnianhimoisempi  häntä käsittelevä kirja olisi yrittänyt pureutua siihen, miten  muuttuva aikakausi ja muuttuva Klinge kohtasivat. Mutta tämän kirjan tavoitteet ovat toki olleet toiset.

Klingen tieteellisiä ansioita pitää moni tässäkin kirjassa heppoisina ja usein syystäkin. Toisaalta Ylioppilaskunnan historian perusteellinen tutkiminen iski sellaiseen kansalliseen aarreaittaan, että sieltä lähtien ja sen jälkeen saattoi jo 1800-luvun osalta tyytyä vähempäänkin detaljityöhön.

Spesialistit ovat historiassa korvaamattomia, mutta myös generalisteja tarvitaan. Kuten Spengler sanoi, on historiaa ja sitten on muurahaistyötä. Friedell, jota Klinge usein näyttää seurailevan, totesi puolestaan pyrkineensä mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Ei historiankirjoituksessa olekaan olemassa mitään täydellisyyttä ellei tavoite ole triviaali. Uudet näkökulmat, myös todistamattomat ja kiistanalaiset, ovat historiassa korvaamattomia. Pelkkä niin sanottujen faktojen lateleminen ex post facto ei vielä kiinosta ketään.

Sen sijaan Topelius ja Runeberg herättivät kokonaisen kansakunnan kirjoillaan, jotka olennaisesti olivat fiktiota. On ilmeistä, että Klinge halusi olla uusi Topelius, mikä toki oli liian suuri rooli.

Klinge oli paljossa huvittava, mutta monet tosikot eivät osanneet suhtautua häneen niin kevyesti, vaan näköjään pelkäsivät kuollakseen tuota arbiter elegantiarumia, joka halutessaan pystyisi heidätkin koska tahansa murskaamaan kuin torakan.

Tässä tuntuisi olevan jotakin perisuomalaista ja hullunkurista puolin ja toisin. Itse uskoin välillä jo Klingen vetävän tuota ranskalaisen kukkoilijan rooliaan itsekin siitä huvittuneena, näin luulen hieman vieläkin.

Joka tapauksessa hänen tapansa koketeerata oli läpeensä ranskalainen, eikä se aina ollut suinkaan sivistynyt. Ilkeyskin -être un peu coquin-  on parhaimmillaan taidetta.

Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista, mitä pikkuporvariston poika ei näköjään ymmärtänyt.

Monessa maalaistohtorissa, joita klinge aidosti halveksi tai ainakin yritti asettua heidän yläpuolelleen, keikarointi herätti aggressioita. Paras tuntemani parodiahahmo on Arto Luukkasen romaaneista löytyvä professori Jean-Baptiste Hulkkonen, joka kuitenkin on vain briljeeraavan ja raljeeraavan professorin karikatyyri eikä potretti.

Mutta en halua tässä liittyä vivisektiorinkiin, vaan toistan sen, mitä joskus kirjoitin hänen muistelmistaan. Se on muuten ote Runebergin runosta Lotta Svärd. Tuossa marketantin hahmossahan ei ollut mitään ylevää eikä romanttista, karua ja ansaittua arvostusta annettiin kyllä:

 

Mutta helmihän oli se eukkone ja helmipä kalliskin,

Jos sietikin naurua hiukkasen,

toki arvoa runsaammin.

 

Paperittomuus -ihmiskunnan uusi aikakausi?

 

Paperittomuuden yöhön?

 

Kun tietokoneet tulivat konttoreihin, ne vain lisäsivät paperien määrää. Niin sanotut traktoriveroiset tulostimet, joiden paperien reunassa oli jono reikiä, suolsivat printtiä kasoittain. Ja kukapa olisi uskaltanut jättää heiveröisen ja turvattoman tekstinsä pelkästään koneelle, josta se saattoi yhtäkkiä pöllähtää pois kuin tuhka tuuleen.

Verba (locuta) volant, scripta manent, sanoi jo antiikkinen viisaus. Jokaisesta vähänkin tärkeästä paperista ja saman tein muistakin oli otettava printti eikä pelkkä digitaalinen jälki jossakin koneen syövereissä ollut juridisestikaan minkään arvoinen juttu.

Paperitonta konttoria kyllä visioitiin jo puoli vuosisataa sitten, mutta paperipinot sen kuin kasvoivat. Dokumentti se oli, jolla oli todistusvoimaa ja pysyvää arvoa, ei mikään bittijonojen hetkellinen muoto, jonka olemassaolon labiilisuudesta itse kullakin alkoi olla ikäviä kokemuksia.

Mutta ajat muuttuvat. Meilläkin on jo yhä enemmän paikkoja, joiden nimi on workery. Se on nykyajan nomadin työpaikka ja voi sijaita missä vain. Olennainen palvelu on kai pistorasian ohella jonkinlainen pikaruokala, jossa voi tankata sekä tietenkin WC.

 Mitään kirjastoja ei tarvita enempää kuin tietosanakirjoja tai kieltenkään sanakirjoja, joiden tuottaminen paperimuodossa onkin jo lakannut. Digitaalisten tiedostojen häilyväisyydestä ei enää kanneta huolta, kun tekstit talletetaan pilveen. Odottelen vain sitä päivää, jolloin pilvet ensi kerran haihtuvat.

Eturientolassamme on jopa pienet lapset nyt haluttu tehdä nomadeiksi, joilla ei ole koulussa omaa kotiluokka eikä turvallista ryhmää, tokko edes omaa johtajaa. Mikä sopii aikuisille, täytyy olla hyvä myös lapsille, jotka ovat huomispäivän aikuisia. Heistähän sitä oikeastaan pitääkin aloittaa, vai kuinka?

Nyt siirtyminen paperittomaan aikaan alkaa jo olla monella alalla tosiasia. Suurin esimerkki ovat lehdet. Kun suurimmat paperilehdet ainakin viikonlopun painoksissaan painoivat useamman kilon kappaleelta ja niiden julkaiseminen vaati valtavan määrän sellu- ja paperitehtaita, ovat nekin jo kutistuneet ehkäpä neljännekseen entisestään.

Kutistuminen johtuu mainosten vähentymisestä. Sukupolvi sitten mainostettiin vielä umpimähkään ja mainos saattoi tavoittaa prosentin verran kohteestaan tai mennä aivan harakoille. Suurinta osaa mainoksista ei kukaan koskaan lukenut eikä se heitä kiinnostanut.

Nyt mainokset ammutaan tarkin tähdäten kohti kuluttajaa internetissä, jossa algoritmi tietää, mistä hän on tai voi olla kiinnostunut. Lehtien mainostila on vähentynyt olennaisesti ja samalla niiden rahoitus. Suuret lehdethän saattoivat saada jopa 80 prosenttia tuloistaan mainoksista.

Kyseessä oli äärimmäinen tuhlaus. Esimerkiksi jokaisessa viikonvaihteen numerossa oli kymmeniä sivuja kiinteistöjen myynti-, osto- ja vuokrausilmoituksia, joita useimmat lukijat selasivat vain muutaman kerran elämässään. Siitä huolimatta he saivat ne yhä uudelleen ja jatkuvasti postiluukkunsa kautta kotiin, josta niitä oli viikoittain kannettava roskiin.

Nyt tilanne on muuttunut niin perinpohjaisesti, että paperilehdet tekevät kuolemaa jo lähes kaikkialla. Mainostajat eivät tarvitse niitä, eivätkä siis myöskään maksa niille ja postilaitos, joka aikoinaan palveli kaikkia ja kaikkialla tehokkaasti ja tasapuolisesti, jakaa lehtiä vain hyvää maksua vastaan. Lehtitalojen omat jakelut kuihtuvat ja käyvät suhteellisesti yhä kalliimmiksi tilaajien tulessa yhä harvinaisemmiksi.

Monille riittää jo nyt nettilehti ja vielä useammat tuntevat tulevansa toimeen ilman sitäkin. Netissä on valtavasti myös ilmaista materiaalia, joka hyvinkin tyydyttää sellaisten ihmisten tarpeet, joilla ei ole sen kummempaa älyllistä kunnianhimoa, kuin kuulla, millaisia sensaatioita maailmassa näyttäisi tapahtuvan.

Metsien käytön kannalta tämä merkitsee suurta murrosta. Suomenkin metsät tuottivat aikoinaan valtavan määrän paperia maailman sanomalehdille, erityisesti Englantiin. Siellä paperilehdet ovatkin yhä varsin suosittuja, mutta tuskin enää kovin kauan.

Sanomalehtipaperia meillä tuotetaan enää varsin vähän. Sellua kuitenkin tarvitaan yhä enemmän postimyyntipakkauksiin ja vastaavaan kierrätettävään materiaaliin. Toimistot ja lehtitalot ovat yhä pienempiä asiakkaita.

Niille, jotka kuvittelevat metsän häviävän, kun sitä kaadetaan, tämä on tietenkin riemastuttava uutinen ja onhan se myönteistä koko niin sanotun luonnonkin kannalta käyttääkseni tuota aikamme taikasanaa. Kyllä nuo suunnattomat paperitehtaat suurine energiankulutuksineen ja päästöineen ovat ympäristöä rasittaneet. Pianpa eivät sitten rasita.

Paperi ja siis erityisesti sanomalahdet ovat kuitenkin olleet monikäyttöisempiä kuin pelkästään niiden rooli uutisten, mielipiteiden ja mainosten välittäjänä edellyttäisi. Ne ovat aineellisia hyödykkeitä, joita on käytetty lukemattomiin tarkoituksiin.

Vielä vähän yli sata vuotta sitten sanomalehtiä saatettiin käyttää seinillä tapetin asemesta ja vielä äskettäin niillä oli roolinsa eristeinä seinissä ja välipohjissa. Huussipaperina ne olivat hyvin suosittuja vielä 1960-luvulla ja sosialistisissa maissa tämä jatkui aina 1990-luvulle saakka.

Viimemainittu käyttötapa oli lääkärien mielestä vaarallinen: paperi oli liian karkeaa ja aiheutti päivästä toiseen käytettynä ärsytystä, joka saattoi johtaa syöpäkasvaimien syntyyn.

Muitakin ongelmia oli. Tunnetun neuvostoanekdootin mukaan Pravdan toimittaja oli joskus luennoimassa yleisölle ja päätti luentonsa kysymällä: miten voisimme parantaa lehteämme.

Yleisö vaikeni klassiseen tapaan (narod besmovilsja) kunnes eräs nuori mies nousi ja sanoi: käyttäkää vaaleampaa mustetta. Kun toimittaja äimisteli, hän selitti: ”meillä on kaikilla p…seet mustana!”

Toki kaikki tunsivat myös sanomalehtien käytön eristeenä, pakkausmateriaalina ja siivousvälineenä. Tästä kertoo Juhan Viidingin neuvostoaikainen runo:

Laul sellest, kui hea leht on Helsingin Sanomat

SOOME LAHE KALDAL

Juhan Viiding (1983)

Paremat lehte ei tea

kui Helsingin Sanomat.

Aknaid pesta on hea-

täidangi anumat.

Suure sodi ma võtan

sitsikaltsuga ära,

Helsingin Sanomat aga

annavad viimase sära.

Vett imeb hästi sisse

Helsingi sõnumileht

Neli akent mul pestud-

otsa ei lõpe veel leht.

Mõni lehekülg jääb mul

ikka veel alale.

Need panen saabaste sisse ,

kui lähen kalale.

Tässä siis siivouksen ohella paperia käytettiin lämpöeristeenä. Muistan vielä, että 1970-luvun alussa Suomen armeijassakin annettiin kaikille kolme numeroa normaalia suuremmat saappaat. Mikäli tuli kovat pakkaset, voitiin niiden eristyskykyä parantaa sullomalla varsiin sanomalehtiä.

Kuten jo maineikas, suomalaista sukujuurta ollut generalissimus Suvorov totesi, sotilaan oli välttämätöntä pitää ruuti aina kuivana, mutta aivan yhtä oleellista oli myös huolehtia siitä, että jalat olivat aina kuivat ja suorituskykyiset. Mahtava paperiteollisuutemme antoi tähän runsaat mahdollisuudet.

Ottakaamme huomioon, että tuon Viidingin runon julkaisuvuosi oli Viron neuvostovallan vuosi 1983 ja hesari oli vielä voimissaan. Sen etevämmyys Rahva hääl-lehteen nähden oli ilmeinen ja sen saaminen lahden taa oli onnenpotku.