Ainoa vanhurskas?

 

Hölmöjen keskellä

 

”Ei pienillä ole mitään turvaa”. J.K. Paasikiven päiväkirjat 1934-1939. Kansallisarkiston ystävät -Riksarkivets vänner ry 2004, 363 s.

 

Jos olisin päättämässä poliittisen historian tutkintovaatimuksista, panisin tämän kirjan pakolliseksi. Siihen on monta syytä. Kirja on harvinaislaatuinen erinomaisesti informoidun ja vaikutusvaltaisen aikalaisen tuottama dokumentti, jossa Suomen ja Euroopan ulkopolitiikkaa analysoidaan kulloisenkin tiedon ja odotusten valossa.

Jokaista lähdettä on tietenkin käytettävä kriittisesti ja jokaisella niistä on myös omat rajoituksensa, jotka on ymmärrettävä. On sanottu, että jokainen kirjoittaja, myös päiväkirjan pitäjä aina kirjoittaa jollekin yleisölle, vaikkapa jälkimaailmalle. Kekkosen teksteistä tämä käy hyvin ilmi.

Paasikivelle nämä päiväkirjat olivat ainakin osittain myös työpapereita, eräänlaisia pöytäkirjoja eri tapaamisista, joihin hän talletti sellaista tietoa, jota piti kiinnostavana ja tarpeellisena muistaa. Varmasti myös hän arvasi, että hänen salakirjoituksensa vielä selvitetään, kuten oli tehty esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset )päiväkirjoille.

Pepys näyttää uskoneen salakirjoituksensa pysyvän avaamattomana ja kertoi uskomattoman avomielisesti kaikista naisseikkailuistaan ja muista intiimeistä asioistaan. Paasikiven mielenkiinnon kohteet olivat muualla.  Hän oli poliittinen eläin, zoo politikon, eikä mikään Pepysin kaltainen bon vivant.

Velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä työnsä hyvin olivat hänen tunnuksiaan ja hän paheksui syvästi kaiken maailman lörpöttelijöitä, itsensä tehostajia, juoppoja ja hölmöjä, joita hänen näköpiiriinsä ilmaantui kovin tiheään.

Tässä niteessä Paasikivi ei kuitenkaan enää alinomaa säti suomalaisten erityistä typeryyttä, vaan kohdistaa aggressionsa pikemmin suomenruotsalaisiin ja käväisee välillä nostamassa myös Suomen Ruotsin tasolle joka asiassa, paitsi aineellisessa vauraudessa. Riikinruotsalaisetkin ansaitsivat paljon arvostelua, jota Tukholman-lähettiläämme ei päiväkirjassaan säästellyt.HH

Kuten ensimmäisessäkin osassa (ks. Vihavainen: Haun rumpunen tulokset ) Paasikivi palailee yhä uudelleen sortovuosiin ja vanhasuomalaiseen linjaan, joka oli ainoa viisas ja oikea. Tarton rauhassa taas oli mieletöntä odottaa, että Itä-Karjalaa olisi saatu puhumalla, bolševikkien mahtavista julistuksista huolimatta. Ja kuningas se olisi ollut paras valtionpäämies. Ei se demokratiaa olisi estänyt, eikä meitä Saksan alaisiksi tehnyt.

Tarton rauhassa ei onneksi saatu sitä Itä-Karjalaa, siunailee kirjoittaja. Sitä mahtiinsa palannut Venäjä olisi nyt varmasti hamuamassa takaisin. Sitä paitsi itäkarjalaisia oli niin vähän, Paasikiven tietojen mukaan 120 000 ja venäläisiäkin 40000,joten asia ei ollut kovin tärkeä.

Paasikivi lukee myös itäkarjalaiset suomalaisiksi, kuten tapana tuolloin oli ja johon tietenkin oli hyvät perusteetkin. Tiedot väestömääristä sen sijaan olivat päin honkia. Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan Karjalassa oli venäläisiä 296 000 henkeä, karjalaisia 107000 henkeä ja suomalaisia 8000.

Kaiken kaikkiaan Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluku oli tuolloin 462 000. Vielä vuonna 1926 se oli ollut vain 260 000, joista karjalaisia 99 000, venäläisiä 146 000 ja suomalaisia vaivaiset 2500.

Väestökehitys oli siis ollut uskomattoman nopeaa ja aivan tietyn suuntaista. Kun Karjalan työkansan kommuuni vuonna 1920 perustettiin, oli siellä vielä ollut karjalaisenemmistö.

Paasikivi näyttää olleen aika pihalla Karjalan asioista muutenkin. Suuren terrorin vaikutusta hän ei mainitse lainkaan eikä myöskään suomenkielen lopettamista koko Neuvostoliitossa vuoden 1938 alusta lähtien. Sen sijaan karkotukset raja-alueilta olivat herättäneet Suomessa ikävää huomiota ja maallamme katsottiin olevan sananvaltaa sioissa, jotka koskivat Tarton rauhan määräyksiä. Tästä koitui kitkaa maiden suhteisiin.

Paasikivi on koko ajan vakuuttunut siitä, että Suomen asia on vaaranalainen. Ikävä tosiasia oli, ettei millään muulla suurvallalla kuin  Saksalla ollut intressejä Suomen puolustamiseen.

Saksaan Suomi ei missään tapauksessa halunnut turvautua, mutta Ruotsin saaminen mukaan ainakin taloudelliseksi tueksi oli sekin tyhjää parempi. Varmaa ei ollut sekään, luopuisiko Ruotsi sodan sattuessa puolueettomuudestaan ja toimittaisi Suomelle aseita ja muuta materiaalia, sotilaista nyt puhumattakaan.

Ulkominsteriän arkistossa ovat Ahvenanmaan kysymystä käsittelevät mapit tavallista lihavampia. Paasikivi osallistui noiden asiakirjojen laatimiseen ja myös päiväkirjat todistavat siitä, miten yhteistyötä heräteltiin ja detaljikysymyuksiä vatkattiin yhä uudelleen.

Sotilaallisesti pääsyä Pohjanlahdelle hallitsevan saariryhmän merkitys oli suuri ja sen uskottiin olevan erityisen altis yllätyshyökkäykselle. Suomen panssarilaivat järeine tykkeineen oli mahdollista siirtää nopeasti paikalle, mutta muuten kansainvälisestisovittu Ahvenanmaan neutraliteetti esti linnoittamisen ja joukkojen tuomisen alueelle.

Suomi halusi linnoittaa saaret yhteistyössä Ruotsin kanssa. Kyse oli ensi luokan turvallisuustoimesta.

Ruotsin tuen kovan paikan tullen ymmärrettiin olevan Suomelle elinkysymys, mutta mitä tekivätkään suomenruotsalaiset fanaattiset aktivistit: he pistivät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin, ruikuttivat muka vainosta, vaikka olivat etuoikeutettuja ja sahasivat omaa oksaansa koettamalla kiristää itselleen etuja asialla, jonka olisi pitänyt olla heille itselleen elintärkeä.

Paradoksaalisesti suomenruotsalaisesta väestöstä, joka olisi voinut olla resurssi ja pohjoismaisen yhteistyön kulmakivi, tulikin sen suurin jarru.

Aivan erityinen riita syntyi Ahvenanmaan yhteisen linnoittamisen yhteydessä muodostettavan paikallisen kodinturvajoukon ja paikalle tuotavien suomalaisten sotilaiden komentokielestä. Armeijan komentokieli oli maamme perustuslain mukaan suomi. Itse asiassa ahvenanmaalaisille annettiin tässä suuressa strategisessa kysymyksessä osapuolen ja jopa vaa’ankielen asema, mikä suututti  niin suomalaisia kuin asiaa ymmärtäviä ruotsalaisiakin.

Täytyy todeta, että Paasikivi ei tietenkään niputtanut kaikkia ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia yksiin paketteihin. Hänellä oli paljon ystäviä ja yhteistyökumppaneita molemmissa leireissä. Mutta jaoka tapauksessa joidenkin hölmöjen pienisieluinen poliittinen peli sai tässäkin asiassa määrätä sen, miten edettiin ja mitä saatiin aikaan.

Sen, että Suomen suhteet Saksaan olivat 1930-luvulla huonot, tietää jokainen, mutta harvempi ymmärtää, miten huonot ne olivat. Itse asiassa näyttää siltä, että maassamme on yhä paljon niitä, jotka kuvittelevat, että Suomi tietenkin  oli Saksaan päin kallellaan koko ajan, senhän todistaa jo se, että sieltä sitten haettiin turvaa talvisodan jälkeen ja olihan meillä IKL, joka sai neljä prosenttia eduskunnan mandaateista…

Toivoisi jo, että viimeistään Vesa Vareksen uusi kirja vihdoin antaisi lopullisen kuoliniskun näille kuvitelmille, mutta asian oikean laidan tuntemiseen riittää kyllä jo tämän kirjan lukeminen. Se on vain yhden miehen kirjoittama, mutta hän oli maltillinen oikeistomies, joka tunsi maamme poliittisen kentän ja ulkopolitiikan.

On itse asiassa henkeäsalpaavan jännittävää lukea, millaisia olivat tulevaisuudenodotukset 1930-luvulla, jolloin ne muuttuivat ei vain  vuodesta vuoteen vaan jopa päivästä päivään.

Hitlerin ajattelun primitiivinen raakuus ymmärrettiin ajan myötä yhä selvemmin ja Paasikivi sätti yhä uudelleen Versailles’n rauhan solmijoita, joiden syytä viime kädessä oli tuon miehen nousu valtaan: miksi ihmeessä nuo tolvanat nöyryyttivät Saksaa aivan kohtuuttomasti ja vetivät sellaiset rajat, joita ei edes voitu heidän itse julistamillaan periaatteilla perustella. Ei suurta kansaa voinut kohdella miten tahansa.

Syypäitä hirvittävään tilanteeseen olivat Lloyd George ja Clemenceau, jotka olivat poliittisesti lahjattomia, resoneerasi Paasikivi yhä uudelleen ja varmasti olikin oikeassa Versailles’n politiikkaa moittiessaan.

Kuitenkaan hän ei rupea pohtimaan sitä, millaiset mahdollisuudet noilla miehillä oman kansansa edessä olisi ollut solmia kohtuullinen ja tasapuolinen rauha. Kansojen kärsimykset olivat hirvittävät ja vaativat kostoa. Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa. Kuka muu se olisi voinut olla?.

Miten olisi uskallettu ruveta selittämään kansoille, että kyseessä oli yleiseurooppalainen mielettömyys, jossa kysymyksen sodan aloittajasta ei olisi saanut antaa ratkaista kaikkea myöhempää politiikkaa.

Tässä olemme taas enemmän tai vähemmän samanlaisen kysymyksen äärellä. Putinin syyllisyys on kyllä paljon ilmeisempi asia kuin Saksan syyllisyys aikoinaan, mutta yhtä kaikki, rauhan solmiminen, mikä olisi kaikkien intresseissä, ei ole helppo asia, kun monimiljoonaisten äänestäjäjoukkojen tunteet on kuumennettu äärimmilleen ja lupauksia annettu ja valoja vannottu.

Tämä kirja päättyy Moskovan neuvottelujen alkamiseen ja siitä eteenpäinhän me selitämmekin kaiken Suomen omalla politiikalla. Sotaa kuitenkin edelsi monivuotinen epävarmuuden aika ja Neuvostoliiton laivaston höyrytessä Hankoniemen ohi länteen, kertoi Mannerheim jo, että sota oli alkanut. Helsingistähän paettiin tuolloin joukkomitassa ja pankeista nostettiin käteistä.

Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Tämäkin nide kannattaa siis jokaisen asianharrastajan lukea. Netistä tämäkin löytyy: EI PIENILLÄ OLE MITÄÄN TURVAA | J.K Paasikivi