Diplomaatit ja heidän toimensa
Anatoli Kovaljov, Diplomatian
aakkoset. Progress, Moskova 1982. Suomentanut Olli Perheentupa, 262 s.
Rauhan
etulinjoilla
on diplomaatit,
diplomaatit!
Robert Roždestvenski, ”Diplomaateillemme”
Bolševikkien
vallankaappaus syksyllä 1917 julistettiin kaappaajien toimesta suureksi
sosialistiseksi vallankumoukseksi.
Jotta näin
olisi, täytyi kaikkien entisten porvarillisten instituutioiden muuttua. Armeijassa
ei sitten enää ollut upseereita, vaan komentajia, kansalaisia ei enää vahtinut
poliisi vaan suojeli kansanmiliisi, maassa ei enää ollut hallitusta tai
ministereitä, vaan kansakomissaareja ja heidän neuvostonsa ja niin edelleen.
Vanhan
yhteiskunnan instituutiot oli tuhottu ja korvattu suusilla, olemukseltaan aivan
toisenlaisilla. Niiden tarkoituksena ei ollut enää elää kansan kustannuksella
ja sortaa sitä, vaan edustaa ja palvella sitä.
Oli yksi ihmisryhmä
ylitse muiden, joka ensimmäisen maailmansodan aikana oli kansasta (siitä
oikeasta, ruumiillista työtä tekevästä kansasta) aivan irrallaan ja eli
valtionsa rikkautta symbolisoivaa luksuselämää. Valtion viralliset edustajat eli
diplomaatit.
Tosin
neuvostovaltio ei tarvinnut diplomaatteja muutamaan vuoteen, kun ei sitä mikään
toinen valtio tunnustanut. Mitä tulee valtion edustamiseen, napattiin
Brest-Litovskin neuvotteluihin matkalta mukaan myös työläisten ja talopoikien
edustus suoraan kansan syvistä riveistä.
Etenkin
talonpoikaiston edustaja, joka oli mieltynyt paikalliseen tarjoiluun ja jota
kasvojensa värin perusteella nimitettiin ”punaiseksi edustajaksi”, oli ilmeisen
aito tapaus. Mutta oliko hänellä oikeastaan mitään tekemistä neuvottelupöydässä,
vanhojen kettujen keskellä?
Ilmeisesti
kansan diplomatiaan tässä muodossa petyttiin, koska vastaavia työtätekevän kansan
edustajia ei seuraavassa kokoontumisessa enää ollut. Tämä ei tehnyt tyhjäksi
sitä ideaa, että mikäli jonkin maan (Suomen) porvarilinen hallitus ei suostunut
neuvostojen maan ehdotuksiin, voitiin kääntyä sen pään yli suoraan kansan
puoleen.
A vot, jopa
syntyi sopimus, kun kansa nousi ja nosti riveistään Kuusisen kansanhallituksen.
Siinäpä uudenlaista diplomatiaa oikein roppakaupalla!
Kun kulttuurinen
”suuri perääntyminen” muutti koko neuvostokulttuurin, palattiin vanhoihin muotoihin
ja tavanomaisten frakkien sijasta diplomaatit saivat oman, korean univormunsa,
joka Tehtaankadun edustajillakin oli vielä ainakin 1970-luvulla.
Nyt oli
voittanut se ajatus, ettei saa katkaista radikaalisti instituutioiden juuria,
vaan on rakennettava vanhojen instituutioidenpäälle ja omaksuttava parhaat
perinteet. Sosialismi ja kommunismi säilyttävät kaiken sen parhaan, mitä ihmiskunta
oli luonut.
Ensimmäisen
maailmansodan syntipukeiksi nousivat porvarillisellakin taholla diplomaatit ja
heidän solmimansa salaiset sopimukset. Egon Friedellin tunnettu filippiikki
diplomaatteja vastaan on tunnettu:
Kokonainen
ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien,
naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan
hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan
tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti
sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa,
pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja
tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat
valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin
hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…
Tuosta vanhasta
diplomatiasta Neuvostoliiton edustajat yrittivät määritelmällisesti pysyä
mahdollisimman kaukana. Sen sijaan he tekivät ennenkuulumattoman tempun paljastaessaan
heti vuocden 1917 kaappauksen jälkeen tsaarin hallituksen salaiset sopimukset
ulkovaltojen kanssa: kas tällaista konnuutta kätkeytyi koko sodan taakse!
Neuvostovaltio
ylpeilikin sillä, että sen tavalle hoitaa ulkosuhteita oli ominaista julkisuus,
toisin kuin kapitalismin ja imperialismin edustajilla, joiden toimet eivät
päivänvaloa kestäneet.
Ei toki kulunut
kauaakaan, kun nimenomaan Neuvostoliitto tuli tunnetuksi siitä, että koko sen
hallinto oli täysin läpinäkymätöntä ja että konspiraatio kuului sen keskeisiin
menetelmiin niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Kovaljov, joka
itsekin oli diplomaatti, esitti joka tapauksessa avoimuuden, totuudellisuuden
ja kansanomaisuuden yhä kuuluvan neuvostodiplomatian perinteisiin. Se muka
poikkesi olennaisesti kapitalististen maiden diplomatiasta.
Kirjoittaja esittää
koko joukon diplomatian ja erityisesti hyvän diplomatian määritelmiä ja tuo
ansiokkaasti esille niin Harold Nicolsonin, Lester Pearsonin, Wipert von Blücherin,
Hans Morgenthaun, John Harrin, John Stoessingerin, Jules Cambonin, kuin myös
G.V. Tšitšerinin näkemyksiä. Pakollinen on tietenkin viittaus Brežneviin, mutta
Leninistä ei kirjan alkuluvussa ole löytynyt sanottavaa. Toki häneenkin myöhemmin
viitataan useamman kerran. Muu tuskin olisi ollut mahdollista.
Kuten tuohon
aikaan merkittävä lajityyppi nimeltään ”porvarillisen sovjetologian kritiikki”
toi halukkaiden neuvostokansalaisten luettavaksi koko joukon niistä argumenteista,
joita esitettiin neuvostojärjestelmää vastaan, niin myös tämä kirja toi lukijan
ulottuville paljon diplomatian historian klassikkojen ajattelua.
Kirjoittajan
aina silloin tällöin esittämä väite neuvostodiplomatian erityisestä ”luokkakantaisuudesta”
vakuutti luultavasti vain tyhmimmät ja oli selvästi päälle liimattua.
Diplomatian
suuret klassikot Metternichistä Talleyrandiin tulevat hyvin esille ja mukana
ovat myös esimerkiksi Witte ja Gortšakov. Kirjasta löytyy myös La Bruyèren
terävää havainnointia ihmisluonteista ja viittaus von Neumannin ja Morgensternin
peliteoriaan.
Lukija ymmärtää
joka tapauksessa, että alan todellisten mestareiden salaisuutena ei ole mikään
bolševistinen ideologia, saati ”oikea” luokkatausta, vaan kyse on mestaruudesta
ihmissuhteiden ja ihmisten käsittelyn alalla.
En tiedä, onko
kirjaa oikeasti käytetty diplomaattikasvatuksessa, mutta luulisin, että on. Sen
keskeinen osa koostuu nimittäin diplomatian arkipäivän tekniikasta, julkilausumien,
noottien, verbaalinoottien ja muiden kommunikaation välineiden laadinnassa
vallitsevien perinteiden ja tekniikan opettamisesta.
Kirja ei itse
asiassa ole lainkaan hullumpi katsaus diplomatiaan ja sen keinoihin ja
perinteisiin laajemminkin. Käännös on moitteeton ja mieleen tulee, että sama
mies käänsi aikoinaan myös Nikolai Jerofejevin kirjan ”Mitä on historia”.
Taisinpa sen Historiallisessa aikakauskirjassa arvostellakin.
Kovaljovin kirja on vuodelta 1982, Brehnevin kuolinvuodelta, ja kiihtyvän muutoksen taitteesta.
VastaaPoistaJos puhutaan itänaapurimme diplomatiasta, galleriaan on paikallaan liittää myös "elinkautinen" ulkoministeri, baletin ystävä, Sergei Lavrov. Häneen me ehkä jossain vaiheessa kiinnitimme jotain toiveita, jopa valtiotasolla, mutta hän petti toiveet, ja osoittautui - se oli hänen suuri elämänvalntansa - "systeemin uskolliseksi pojaksi".
Ihan mielenkiinnosta pyysin koneälyä "kuvaamaan um Lavrovin persoonaa". Kone teki mitä pyysin:
"AI-yhteenveto
Sergei Lavrov on pitkäaikainen Venäjän ulkoministeri, jota pidetään Kremlin linjan uskollisena ja taitavana puolustajana. Hänen tyyliään kuvaillaan usein torjuvaksi, ja häntä on verrattu Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykoon, todeten, että hän seuraa tämän taktiikkaa (tunnetaan myös nimellä "Herra Ei"). Vaikka häntä pidetään vastustajien keskuudessa taitavana, hän on myös tunnettu tiukasta ja diplomaattisesti vähäpuheisesta lähestymistavastaan, jossa hän usein kiistää ja piikittelee.
Kokenut diplomaatti: Lavrov on toiminut Venäjän ulkoministerinä vuodesta 2004, ja hän on yksi pisimpään virassa olleista ulkoministereistä.
Taitava puolustaja: Hän on tunnettu taitavana Kremlin linjan puolustajana, jota myös poliittiset vastustajat ovat oppineet kunnioittamaan."
No, tuo nyt on koneen siivilöimä koonnos kaikenmaailman sekametelelisopasta jota herra Lavrovista on esitetty.
Hänen pokerinsa on pitänyt eri vaiheissa nyt siis jo 21 vuotta.
Lavrovin T-risteyksen aikoihin monet - minä heidän joukossaan - tovoin, että hän olisi valinnut sivistyneen elämän Monte Carlossa ja Pariisisa, opperaa, teatteria, muita ylempiä inhimillisen elämän antimia. Kunnioituksesta en tiedä, pettymys ja huokaus.
Ensimmäinen "Mister Niet" oli Molotov, tunnettu myös "Rautaperseenä".
PoistaFriedell kuvaa diplomaatteja hyvin -- samoin saman ajan kulttuurikriitikko Karl Kraus, josta esimerkiksi J A Hollo noina aikoina Wienissä inspiroitui. "Kuinka sodat syttyvät? Diplomaatit valehtelevat, lukevat omat lausuntonsa lehdistä ja uskovat niihin."
VastaaPoistaKoska niin elimistömme kuin tajuntammekin operoi kaksijakoisesti, ajatukset ja aatteetkin syntyvät dualismeina, ja niin käsitteellisessä ajattelussa mahdollistuu totuuksirn ja valheiden verkon kutominen. Valtapolitiikka on paljolti peittelyn taitoa, diplomatia yhteismitattomienkin asioiden yhteensulattamista.
Luulen, ettei voi sanoa: "Vanhan yhteiskunnan instituutiot oli tuhottu ja korvattu suusilla, olemukseltaan aivan toisenlaisilla." Sillä uudet instituutiot ovat toki nimiltään uusia, mutta olemuksellisesti ne ovat nimenomaan samanlaatuisia kuin edeltäjänsä.
Tuo lause toi mieleeni erään kohdan tsekkiläisen Milan Kunderan esikoisromaanista "Tsekkiläinen pila", joka on traaginen minämuotoon kirjoitettu tarina siitä miten totalitarismiksi taantuva puoluevalta käy kyvyttömäksi ymnmärtämään monitasoista ajattelua -- parodiaa. Kirjassa on kymmenkunta sivua käsittävä kohta, jossa kuvaillaan vahassa raatihuoneessa tapahtuvaa seremoniaa, joka osoittautuu kastetilaisuudeksi -- kokonainen joukko äitejä ja isiä pienokaisineen saapii seremoniaan, jolla on korvattu aiemmat kirjoissa tapahtuvat ristiäiset. Nyt juhlan nimi on "uusien kansalaisten toivottaminen tervetulleeksi elämään". Siinä missä seremoniamestarina ennen oli pappi, toimii nyt puoluevirkailija.
Joskus esikoisromaanien kirjoittajat eksyvät ylipitkiin jaksoihin joiden tosiasiallisena motiivina on vain koetella kirjoittajan kykyä käyttää käsitteitä ja kuvailla reaalimaailmaa mahdollisimman efektiivisesti -- mutta Kunderan kymmenen sivua hyvin hyvin hyvin yksityiskohtaista kuvailua läsnäolevien oudosta, hieman hukassa olevasta oloisuudesta toimiikin ihan toisin. Saamme tavattoman hienojakoisen erittelyn siitä miten perusteellisesti uusi järjestelmä yrittää säilyttää vanhan, kunnioitetun rituaalin -- voisimme tietenkin yhtä hyvin nähdä tämän näytelmän parodiana -- tai tragediana.
Kertojahahmo kysyy rituaalimestarilta, joka osoittautuu vanhaksi koulukaveriksi, eikö olisi tehokkaampaa totuttaa ihmiset pois kirkollisista menoista antamalla heille täysi mahdollisuus välttää kaikenlaisia menoja, mutta vastaus on tyly: "Ihmiset eivät koskaan antaisi riistää itseltään häitään ja hautajaisiaan." --- Niinpä uusi systeemi päinvastoin yritti uudistetuilla rituaaleilla tarjota kansalle vielä seremoniallisemman version vanhoista instituutioista.
Tuossa lienee se sosiologinen syy, jonka vuoksi vallankumoukset -- kaikki historian vallankumoukset aina Putinin "make CCCP great again" -hyökkäyssotaan saakka -- syövät omat lapsensa eli myrkyttyvät omiin eväisiinsä.