Muuan hirmuisuus

 

Omapäinen ukko

 

Kauko Rumpunen (toim.), ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi”. J.K. Paasikiven päiväkirjoja 1914-1934. Kansallisarkiston ystävät-Riksarkivets vänner ry, 2000, 339 s.

 

Tässä on muuan helmi kirjojen joukossa, joka nähtävästi jäädä uhkasi suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Sitä on painettu vain 325 numeroitua kappaletta. Kauko Rumpunen oli opetellut lukemaan Paasikiven omaperäistä pikakirjoitusta ja käänsi tekstin normaalisuomeksi.

En kyllä tiedä, oliko jo alun perin tarkoitus julkaista tekstit netissä, mahdollistahan se jo tuohon aikaan oli. Nyt sekä tämä, että sitä seuraava, talvisotaan saakka ulottuva nide joka tapauksessa ovat jokaisen saatavilla, matkaa tähän aarrekammioon on vain hiirenklikkauksen verran, käyttääkseni tätä modernia mittayksikköä (“Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi” J.K.Paasikiven päiväkirjoja 1914–1934 | J.K Paasikivi ).

Tätäkään nidettä ei oikein kannattaisi kuitata yhdellä blogilla. Niin monipuolista tietoa se antaa omasta ajastaa erään hyvin intelligentin ja originellin herran silmin katsottuna. Sitä paitsi Paasikivi pysähtyy yhä uudelleen reflektoimaan niitä menneitä, maamme historian kannalta kohtalokkaita tapahtumia, joihin hän itse otti osaa ja osoittaa suurta älyllistä avoimuutta pohdinnoissaan.

Tekijän persoonallinen ote on kirjan suurimpia viehätyksiä. Koleerinen temperamentti huokuu yhä uudelleen huudahduksista, joiden mukaan suomalaiset ovat kelvoton, mitätön ja alhainen kansa ja sen kulttuurikin surkealla tasolla keskinäisestä kehumisesta huolimatta tai sen vuoksi. Joskus on erään tunnetun poliitikon epiteetiksi kirjoitettu ”pölkkypää”, mikä on sen jälkeen yliviivattu.

Minusta juuri tässä ilmenee kirjoittajan persoonan merkittävyys. Hän ei jää juoksuhautoihin ajamaan jotakin kerran omaksuttua ohjelmaa, jonka mukaan sitten arvostelisi eläviä ja kuolleita. Hänellä on selvästikin kykyä suhtautua koko ajan maailmaan kriittisen avoimesti ja ajatella asioita taas uudelleen, heti affektin vallasta toivuttuaan.

Historian tapahtumia Paasikivi ei siunaa oikein tehdyiksi vain sillä perusteella, että ne sattuivat onnistumaan. Hän kyllä uskoo edustamansa vanhasuomalaisuuden olleen oikea linja ja perustuslaillisuuden taas olleen lapsellista politiikkaa, jolla ei ollut mitään ansioita maamme itsenäistymisessä.

Liioitteluahan tässäkin meidän silmissämme mahtanee olla, mutta Paasikiveä näyttää harmittaneen perustuslaillisten kritiikitön itsekylläisyys.

Laillisuuden palauttamisesta oli Suomessa tullut jo maan tapa, tuumi hän Lapuan liikkeen jälkeisessä tilanteessa. Samaanhan olikin pyritty jo 1899, 1905, 1917 ja 1918. Toki vanha laillisuustaistelun ikoni Svinhufvud oli hänen läheisimpiä ystäviään, vaikka poliittiset näkemykset olivat enimmäkseen olleet erilaiset.

Suomalaisen politiikan surkeus oli aikalaistodistajan mukaan siinä, että osapuolet näkivät vastustajissaan pelkän vihollisen. Kun hallituksia vaihdettiin, vaihdettiin saman tien kaikki ministerit ja sisäinen taistelu oli saattanut kiristyä aivan suhteettomalle tasolle, kuten erityisesti ensimmäisen sortokauden aikana.

Mutta entäpä, jos kaikki olisivat olleet perustuslaillisia ja kaikki virat olisivat menneet venäläistäjille? Miten silloin olisi voitu toipua bobrikovilaisuudesta? Vanhasuomalaiset olivat sentään patriootteja, heidän erityisyytensä oli realismissa.

Monarkia olisi Paasikiven mielestä joka tapauksessa parhaiten sopinut Suomelle, kuten Saksallekin, eikä se suinkaan olisi merkinnyt kansanvaltaisen järjestelmän hylkäämistä, mutta olisi voinut tuoda siihen jatkuvuutta ja ryhtiä sekä kansainvälisiä verkostoja.

Entäpä nykyinen tilanne? Mikä voisi taata sen, ettei Venäjä ota takaisin menettämäänsä? Mannerheim kävi varoittelemassa puolustuslaitoksen surkeasta kunnosta, mutta näytti uskovan, että kyllin hyvin hoidettuna sillä voisi olla suuri merkitys.

Ulkomaista taas Puolan ja reunavaltioiden liitosta olisi pelkkää vahinkoa eivätkä Ranska ja Englanti olleet lainkaan kiinnostuneita Suomesta tai Baltiasta. Ajatus Suomesta Englannin dominiona, joka tuli pari kertaa Paasikiven mieleen, ei tainnut sekään kiinnostaa englantilaisia.

Kansainliitto oli heikko ja sitähän oli vielä Saksakin, joka vuonna 1918 oli ollut ainoa toivo, mutta myös poliittinen vaara, joka loppujen lopuksi onnistuttiin hoitamaan. Vaarana ei niinkään ollut Saksan herruus Suomessa kuin sen poliittinen arvaamattomuus, joka olisi voinut tehdä Suomesta suursodan osapuolen tai palauttaa sen Venäjälle.

Itse asiassa tilanne oli yhä sama kuin vuonna 1918. Oli mahdollista, ettei Venäjä tarvitse Suomea, ainakin jos asiaa järjellisesti ajateltiin, mutta järkihän ei ollutkaan noissa asioissa ratkaiseva. Jos venäläisten joka tapauksessa annettaisiin marssia paraatimarssia Suomeen, niin toki he sen myös tekisivät.

Paasikivi oli puheissa myös von der Golzin kanssa, joka ylisti Tarton rauhaa ja ihmetteli, mitä suomalaiset oikein tekisivät Itä-Karjalalla, josta tulisi vain iänikuinen riitakapula maiden välille.

Paasikivi puolestaan näkisi mielellään Itä-Karjalan osana Suomea, vaikka oli juuri se henkilö, jonka nimiin sen alueen ”menettäminen” Tarton rauhassa pantiin.

Itä-Karjalan liittämiselle oli sekä kansallisia perusteita, että kansainoikeudellisia perusteita, olivathan venäläiset luvanneetkin kaikille kansallisuuksille oikeuden järjestää olonsa haluamallaan tavalla. Lisäksi Paasikivi näki alueen metsien voivan lisätä merkittävästi Suomen asemaa maailman taloudessa. Puuhan oli maamme ainoa rikkaus.

Ehkä tässä kannattaa vielä taas kerran huomauttaa, että neuvostohallitus ei 2.12.1939 solmitulla valtiosopimuksella ainoastaan luvannut Itä-Karjalaa itsenäiselle Suomelle, vaan jopa toteutti lupauksen. Sopimus astui voimaan allekirjoituspäivästä lähtien ja odotti enää ratifiointia Helsingissä. Sopimuksessa myös esitettiin ne perustelut, joiden mukaan alueen oli kuuluttava Suomeen.

Mutta tässä mennään jo asioiden edelle. 1920-luku oli Paasikivelle saamattomien ja luokattomien poliitikkojen aikaa ja 1930-luku taas alussa nimenomaan pankkien kannalta vaarallista aikaa ja pankkimiehenähän Passikivi siihen aikaan toimi. Presidenttiehdokkaaksi hän ei halunnut, perustelleen asiaa muun muassa juuri kiukkuisuudellaan.

Näin jälkikäteen arvioiden kiukkuisuus antaa valtiomiehemme muistelmille erityistä hohtoa. Hän suutahtaa, mutta ei jää typerästi kantamaan kaunaa, vaan pysyy aina. Hän on myös ilmeisen lahjakas pankkimies, joka toimii aikansa doktriinien rajoissa.

 Kansainväliset yhteydet hänellä ovat hyvät ja kielitaitokin on monipuolinen. Neuvotteluissa käytetään suomen ja ruotsin ohella englantia, saksaa, ranskaa ja lähettiläs Steinin kanssa mahdollisesti venäjää. Venäjän kielellä juuri ei nyt ollut paljon käyttöä, mutta ajat muuttuisivat, kuten ne aina muuttuvat.

Kirja loppuu Paasikiven eronpyyntöön KOP:sta. Eläkevaatimukset ovat huikeat.