Ihannemaa Suomi

 

Suomi Latvian esikuvana

 

Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.

 

     Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on, kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.

     Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen: Haun valkoliljojen maa tulokset).

     Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.

     Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.

     Suomessa todella arvostettiin sivistystä ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä. Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset ; Vihavainen: Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli korkealla.

     Sivistys tarkoitti paitsi maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä. Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.

     Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla. Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.

     Kansallinen liike lähti siitä, että ellei paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?

     Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.

     Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista, Suomessa ruotsalaista.

     Suomen kansallinen herätys ja kansallinen liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto, joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut maaorjuutta.

     Suomalaisen kansallisen kulttuurin tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan vaihteessa, sortokausien alkaessa.

     Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.

     Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää, mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.

     Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää: he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.

     Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea. Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat. Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.

     Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan seuraavaa:

”Aina ja kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret, kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”

 

     Mutta Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.

     Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella, mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä. Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin ymmärrettiin.

     Latvialaisethan itse kunnostautuivat kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko heidän valtansa.

     Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina, mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.

     Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden oli viisainta poistua maasta.

     Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.

     Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna, nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.

    Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni kirjahyllystä vasta eilen.

     Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.

      Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle!  Kiitoksia, Anna!