Suomi Latvian esikuvana
Anna Žīgure, Graniittisen maan
jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut
Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.
Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on,
kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana
ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.
Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa
venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan
kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen:
Haun valkoliljojen maa tulokset).
Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi
koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka
yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen
chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.
Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien
mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena
kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan
huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin
kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.
Suomessa todella arvostettiin sivistystä
ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä.
Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti
Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun
mallitila tulokset ; Vihavainen:
Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli
korkealla.
Sivistys tarkoitti paitsi
maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä.
Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet
nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka
on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.
Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla.
Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen
välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat
vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana
nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.
Kansallinen liike lähti siitä, että ellei
paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan
mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin
myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja
onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?
Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama
esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.
Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti
näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja
niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista,
Suomessa ruotsalaista.
Suomen kansallinen herätys ja kansallinen
liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen
suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto,
joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut
maaorjuutta.
Suomalaisen kansallisen kulttuurin
tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle
kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan
vaihteessa, sortokausien alkaessa.
Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli
Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön
Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää
mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.
Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää,
mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka
oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli
noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.
Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää:
he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä
sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien
öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu
yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.
Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä
ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös
sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää
kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea.
Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat.
Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.
Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien
mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu
lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan
seuraavaa:
”Aina ja
kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein
paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret,
kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”
Mutta
Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota
ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset
käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun
alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan
luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.
Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä
eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella,
mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna
arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin
vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä.
Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin
ymmärrettiin.
Latvialaisethan itse kunnostautuivat
kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista
rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa
tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko
heidän valtansa.
Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu
käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina,
mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.
Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui
suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli
veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten
henkilöiden oli viisainta poistua maasta.
Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin
tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen
kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.
Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna,
nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian
itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu
nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.
Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen
suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se
on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni
kirjahyllystä vasta eilen.
Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa
jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin
vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä
sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan
katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.
Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen
sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno
lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle! Kiitoksia, Anna!
Totuus on ajan ilmiö, niin se oli myös vuonna 1918.
VastaaPoistaNiinhän se Hitlerkin totesi vuonna 1937: "Minä johdatan teidät ihaniin aikoihin". Ja, kansa uskoi...
"Antakaa minulle kymmnen vuotta aikaa ettekä tunne Saksaa entisekseen." Humoristisen satiirinen kuvaus ajan tapahtumista on Veikko Huovisen kirjassa "Veitikka." Kraft durch Freude. Repesin.
PoistaKyllä. Huovinen oli äijä.
PoistaJoku voisi kirjoittaa myös Putinista satiirin.
"todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu."
VastaaPoistaKieltämättä Baltian maista Latvia, Liettuasta puhumattakaan, on jäänyt veljeskansamme Viron varjoon. Tuntuu suorastaan oudolta ajatella, että maamme on joskus voinut olla näille esikuva.
Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Onneksi tuo ei sentään kuvaa Suomen uhoa ja lähestyvää tuhoa, sillä kyllähän nousun eteen tehtiin kovasti töitä ja opiskeltiin paljon. Tuhon tielle kuitenkin riittää, että höllennnetään vain pikkuisen näistä kahdesta hyveestä ja saavutukset alkavat viheltäen valumaan alaspäin. Filosofisesti ajatellen olemme tähän tilanteeseen kaikki syyllisiä, mutta demokraattisesti katsoen voimme syyllistää viimevuosina valitut kellokkaat. Kekkosen jälkeen meillä on ollut todella huono herraonni. Onhan ne tavallaan itse valittuja, vaikka tiedä häntä. Kyllähän Stubbillakin oli melkoista vetoapua ulkomailta ja eiköhän Orpokin ole enemmän Brysselin globalistien kuin Suomen asialla.
VastaaPoistaRyssiä kismittää yhä vieläkin pahasti se, että Stalin ei pystynyt valloittamaan koko Suomen 1939-1940. Venäläisä se ei kismittänyt. Mainittakoon samalla, että venäläiset ovat ihmisiä, jotka kehittävät venäläistä kulttuuria, mutta ryssät ovat niiä, jotka tuhoavat muiden kansojen kulttuuria. Itse asiassa ryssät tuhoavat myös venäläisiä, jotka eivät noudata ns. varauksetonta uskollisuutta KGB:lle.
VastaaPoistaTuntuu eniten kismittävän sinua.
PoistaMielenkiintoista, että Latvian sotavoimalla oli suuri merkitys cccpeen syntymisessä. Tilanteet olivat aivan hilikulla.
VastaaPoistaJos Suomeen olisi saatu maareformi joskus 1910 ( raivattavaa aluetta oli yllin kyllin), niin 1918 kapinaa ei olisi tullut. Talonpoikainen Suomi olisi saattanut olla riittävä sotavoima vennään polsujen nitistämiseen . . .
Sillontällön jossitteluttaa.
Ei Punakaarti ollut mikään torppariarmeija muualla kuin Väinö Linnan romaanissa;
Poistatorpparien osuus oli Punakaartissa sama kuin Valkoisessa Armeijassa, eli noin kahdeksan prosenttia.
Punakapinan todellinen käyttövoima olivat kaupunkien teollisuustyöläiset, jotka olisivat lähteneet tammikuussa 1918 bolsevikkien kiihottamina vallankumousyritykseensä, vaikka torppareista olisi tullut pientalonpoikia.
"Talonpoikainen Suomi olisi saattanut olla riittävä sotavoima vennään polsujen nitistämiseen . . ."
PoistaPieniä ne on silakat joulukaloiksi... (ellei olisi jotain ihmeasetta, kuten 1930-luvun poikakirjoissa)
Cccpeen syntyminen oli monien sattumien summa. Ei polsut olleet mikään suuri ja mahtava luonnonvoima, venäjän sisällissodassa oli hyvin tiukkoja tilanteita.
PoistaTootlen tekoälyn mukaan Suomessa punakaartilaisten enemmistö oli teollisuuspaikkakunnilla teollisuustyöväkeä, muualla tilatonta maalaisporukkaa eli renkejä, piikoja, loisia, mäkitupalaisia ja torppaväkeä.
Eli jossittelun jatko: maareformin takia punaisten ärhentelyt olis ollu helppo motittaa muutamaan kaupunkiin, motivoituneella uustilallisväellä, eli punikit ei olisi edes yrittäneet.
Hurraa.
Nyt kun "Janajevin juntan" vallankaappausyrityksestä elokuussa 1991 tulee kohta kuluneeksi 35 vuotta on ehkä paikallaan palauttaa eräs uutinen elokuulta 1991.
VastaaPoistaYhdistävät tekijät blogiin ovat: Suomen ja Latvian suhteet, ystävyys ja - Anna Zigure.
Anna teki jo vuonna 1981 kulttuuriteon kääntämällä F.E. Sillanpään Nobel-teoksen Silja - nuorena nukkunut uudempaan kieliasuun (vanhahtava ensikäännös v. 1934). Sillanpään teosta myytiin Latviassa 100.000 kpl.
Mutta se uutinen: Helsingin Sanomat 25.8.1991:
"Omon-joukot halutaan nyt pois Latviasta
Osana itsenäistymisjärjestelyjä Latviassa pidetään nyt hyvin tärkeänä siellä olevien Neuvostoliiton joukkojen aseman määrittelyä. Erityisesti toivotaan, että NL:n sisäministeriön erikoisjoukkojen eli Omon-yksiköiden toiminta lakkautetaan Latviassa.
Latvian hallituksen edustaja on käynyt kuluneella viikolla Moskovassa käsittelemässä nimenomaan kysymystä Omon-joukoista. Näin kertoi Suomi-Latvia-Seuran puheenjohtaja Anna Zigure lauantaina Helsingissä.
Suurta katkeruutta.
Hyvin suunnitellut iskut raja-asemia ja muita kohteita vastaan sekä toisaalta juopunut riehunta ja ammuskelu mm. ravintoloissa on tulkittu osaksi kokonaissuunnitelmaa, jonka avulla Neuvostoliiton keskusvallan konservatiiviset voimat ovat yrittäneet usuttaa latvialaisia aseellisiin yhteenottoihin.
Yleisesti on tiedossa, ettei Latvian omilla miehillä ole riittävästi aseita. Vähänkin raivokkaammista yhteenotoista olisi näin saatu "hyvä" syy koko Latvian vastarinnan väkivaltaiseen nujertamiseen.
Latvian linja.
Kaikkialla muualla, missä on päästetty viha valloilleen, on ajauduttu todella suuriin ongelmiin, esimerkiksi Jugoslaviassa, hän sanoo.
Neuvostoliiton kaappaustapahtumien aikana Latviassa turvauduttiin jo etukäteen laadittuun vastarintasuunnitelmaan. "Ei minkäänlaista yhteistyötä miehittäjän kanssa, mutta ollaan rauhallisia", Anna Zigure kertoo linjaksi.
Neuvostojoukot ja Omon iskivät Latviassa kuluneella viikolla useisiin kohteisiin ja väestö vastasi siihen aloittamalla yleislakon. Lakko käynnistyi tosin hitaasti, Zigure myöntää, mutta käynnistyi kuitenkin, vaikka tilanne näytti maanantaina ja tiistaina todella pahalta.
Kuzminin puheet.
Vielä tammikuussa 1991 [Baltian alueen sotilaskomenaja Fjoror] Kuzmin kuulemma uhkasi puuttua sotilaineen asioihin, jos Omonin kimppuun käydään.
Riiassa liikkuvien väitteiden mukaan Omon itse on uhannut aloittaa nyt sissisodan Latviassa. Latvian parlamentti puolestaan tarjosi tällä viikolla mahdollisuutta antautua ja palkkiona siitä lievennettyjä rangaistuksia. Antautujia ei ilmaantunut. Nyt toivotaan Moskovan tarttuvan asiaan.
Jos Omonin miehet saadaan telkien taakse, tuomioita on väistämättä tulossa, sillä heidän omallatunnollaan Latviassa on useita ihmishenkiä.
(Helsigin Sanomat, 25.8.1991)"
- Käsi ylös, kuka muistaa nämä Anna Ziguren reaali-aikaisesti kuvaamat yhden sukupolven takaiset ajat ja sen todellisen uhan, joka noina vuosina kohdistui Latvian valtioon ja kansaan? Mieleen on jäänyt Anna Ziguren haastattelu vuodelta 1992. Kun häneltä kysyttiin, onko hänen henkilökohtainen rohkeutensa milloinkaan romahtanut, hän vastasi: Silloin kun mustien barettien (OMOn joukot) kivääri painoi hänen vatsaansa vasten hän mentti uskonsa, hetkeksi.
Emme kykene täysin pätevästi lukemaan ja mieltämään latvialaisen meistä (Suomesta) kirjoittamaa, ellemme puolestamme tunne ja muista sitä taustaa, josta puhe kumpuaa. He vain ovat kokeneet paljon sellaista, jota me emme ole kokeneet, ja siksi on mahdollista puhua ohi. Annan teoksen kuvaama Suomi on jokseenkin ihanteellinen, mutta joskus ihanteet ovat hyvin arvokkaita.
YLE muuten haastatteli ensimmäisen kerran nuorta latvialaista kääntäjää Anna Zigurea marraskuussa 1978. Hän oli tuolloin(kin) ainut Latviassa suomalaista kirjallisuuden kääntäjä! Haastattelijana oli Juha Virkkunen, ja hyvä haastatelu olikin, mutta ulos se tuli vasta kesällä 1979 ja kotimaaksi oli jostain syystä muuttunut Liettua.
Ihannoinnissa voi nähdä paljon sitä, mitä omankin maan haluaisi olevan.
VastaaPoistaSuomen itsetietoisuuden kehittyneisyys kuvastui ulkomaille noina aikoina varmastikin vahvasti urheilumenestyksen kautta. Suomi sai sen avulla paljon julkisuutta, jota ilman maamme olisi tuskin Baltiassakaan saanut niin paljon huomiota kuin sai.
Suomi pienenä Venäjän alusmaana oli Baltian maille samaistuttavampi kuin paljon suurempi maa Puola, joka ei ainakaan Liettuassa herättänyt juuri sympatioita.
"...vahvasti urheilumenestyksen kautta. Suomi sai sen avulla paljon julkisuutta..."
PoistaVeikko Havu unohtikin, että Stalinin ryssät eivät saanetkaan koko Suomea 1939-1940, mikä on vahvempaa kuin urheilumenestykset.
Vuosina 1822-1945 ei ollut paljoakaan vapaata balttilaista lehtikirjoittelua, joka olisi ehtinyt Suomen talvisotaa käsitellä ennen neukku- tai natsimiehitykseen joutumista. Ja se lyhytkin aika Baltiassa vietettiin käytännössä liitossa Neuvostoliiton kanssa.
PoistaKysymys oli urheilumenestyksen ihannoinnista ja Suomesta vuosina 1939-1940, mutta Veikko Havu väittää, että kysymys koski "Vuosina 1822-1945 ... balttilaista lehtikirjoittelua" Suomen talvisotaa varten.
PoistaIhmeellistä.