Ne olivat tosissaan

 

Lunatic fringen suuri hetki

 

Venäjällä on maailman sivu ollut sellaisia rabulisteja, joiden mielestä heidän maansa on aivan liiaksi länsimaisen hapatuksen alaisena. Heidän mielestään lännelle olisi käännettävä selkä ja keskityttävä todelliseen, puhtaaseen venäläiseen kulttuuriin, joka toimii aivan toisenlaisten ideoiden pohjalta kuin materialistinen ja hedonistinen länsi.

1800-luvulla ei puuttunut niitäkään, joiden mielestä todellinen, aito Venäjä löytyisi vasta Pietari Suurta edeltävältä ajalta ja moni kuvitteli sen ihyanteiden yhä elävän talonpoikaisen kansan keskuudessa, venäläisessä kyläyhteisössä, jolle länsimaisen yhteiskunnan arvot olivat aivan tuntemattomia.

Rohkeimpien mielestä voitaisiin välttyä kokonaan rakentamasta Venäjälle kapitalismia ja siirtyä suoraan erityiseen venäläiseen sosialismiin (sanaa ”kansallissosialismi” ei vielä tuolloin käytetty)? Mätä eurooppalaisuus jouti monen slavofiilin mielestä joka tapauksessa jättää rajan taa hajoamaan omaan kelvottomuuteensa.

Izborskin klubista on ajan mittaan tullut kirjoitettua aika usein (Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Joskus kymmenen vuotta sitten ei moni kuitenkaan sentään uskonut, että sen huikeat aatteet todella voisivat saisivat poliittista merkitystä, ainakaan nyt määräävää.

Olihan vastaavaa lännenvastaista sekopäisyyttä ollut olemassa jo ainakin Nikolai I:n ajoista lähtien, mutta eivät ne silloin tulleet valtiollisen politiikan osviitoiksi. Sen sijaan omaksuttiin ns. virallinen kansallisuusoppi (официальная народность) joka tosin korosti Venäjän erillisyyttä ja paremmuutta länteen nähden, mutta karttoi vastakkainasettelua aina siihen saakka, kunnes syttyi Krimin sota, jota nyt ei suinkaan tahallaan etsitty.

Nyt sen sijaan juuri tuon lunatic fringen aatteet tuntuvat jo suorastaan olevan niitä, jotka ohjaavat koko valtion politiikkaa. Vuonna 2014, Krimin ja Luhanskin tapahtumien myötä sai vasta hiljattain perustettu ääriainesten kohtaamispaikka, Izborskin klubi aihetta euforiseen riemuun.

Tällaisilta sen reaktiot näyttivät: perjantai 16. toukokuuta 2014

Venäjän kevät?

 

Izborskin kiliastit ja Venäjän kevät

 

Niin sanottu Izborskin klubi, venäläisten ultranationalistien yhteenliittymä, on ollut Putinin suosiossa sen jälkeen, kun kaikki yhteistyö liberaalin opposition kanssa osoittautui mahdottomaksi.

Klubin kantaviin voimiin kuuluvat muun muassa geopoliitikko Aleksandr Dugin ja kirjailija Aleksandr Prohanov, molemmat jo vuosikymmeniä tunnettuja eksentrisistä ja ekstremistisistä mielipiteistään.

Sen jälkeen kun Krim liitettiin Venäjään, ovat izborskilaiset riemuinneet. Putin, jonka aatteellisuutta tässä piirissä on aina epäilty ja pidetty häntä pikemminkin pragmaatikkona, on nyt” kulkenut Rubiconin yli”, kuten Prohanov asian ilmaisi.  Mielipidetutkimukset osoittavat, että valtava isänmaallisen innostuksen aalto on kulkenut yli Venäjän ja myös Putin on ilmeisen vakavissaan riskeerannut yhteistyön lännen kanssa ja ainakin harkinnut niiden korvaamista idän ja BRICS-maiden suhteilla.

”Venäjän kevät” on siis tullut ja Venäjä pääsee lopultakin irti globalisaation oravanpyörästä, joka on tuhon tie niin sille kuin muillekin maille. Ennen muuta se on kuolema kulttuurille ja samalla ihmisarvoiselle elämälle.  Tämä on siis izborskilaista diskurssia.

”Krim vapautti Venäjän hengen”, riemuitsi Prohanov Vzgljad-lehden haastattelussa viime kuussa. Mitä tämä tarkoittaa, selviää tarkemmin hänen esimerkeistään. Prohanovin mukaan se, joka nyt ”luo valtiota”, ei ole Putin, vaan itse asiassa salaperäinen Valtio muotoaa sekä presidentin että hänen tietoisuutensa. Venäjän historian herra ei ole Putin, vaan Venäjän historia, joka on kaiken sen herrana, mitä Venäjällä vuosisatojen mittaan tapahtuu, runoilee Prohanov.

”Krimin jälkeen valta tarvitsee ja joutuu tunnustamaan kaksi asiaa, jotka ovat aivan ilmeisiä: Venäjän historian imperiaalinen luonne ja pyrkimys jumalalliseen oikeudenukaisuuteen” (kursiivi minun).

Prohanov riemuitsee siitä, että Georgian sodan jälkeen (jota hän nimittää ensimmäiseksi imperiaaliseksi sodaksi) valtio, tuo Venäjällä mystinen ja suorastaan jumalallinen voima on alkanut voimakkaasti palata kaikkialle sinne, mistä se aikoinaan karkoitettiin. Vuoden 2011 jälkeen, kun Putinin ruokkima keskiluokka petti hänet, presidentti ymmärsi, että nyt voidaan rakentaa vain patrioottisten voimien varaan. Tuo liberaali joukkio ei vastustanut vain Putinia, vaan valtaa sinänsä. Tässä yhteydessä asiaa voidaan ilmeisesti verrata syntiin pyhää henkeä vastaan.

Krim oli tietenkin sattuma, eikä pelkästään myönteinen synnyttäessään Venäjän ja Ukrainan ristiriidan, mutta eihän mikään ikuisesti jatku, siitä se imperiumin rakentaminen pikku hiljaa jatkuu. Mutta imperialismi ei sulje pois venäläistä nationalismia. Venäläisten yhdistämisen tehtävä on nyt hyvin ajankohtainen, sanoo Prohanov. Kun muistaa, miten monta heitä asuu Venäjän ulkopuolella, voi miettiä, mitä asia merkitsee.

Mutta tämähän on vain kansainvälistä politiikkaa. Izborskin klubin ja sen kanssa läheisessä yhteistyössä olevan Dynaamisen konservatismin instituutin suunnitelmat menevät paljon, paljon kauemmas: uuden sivilisaation luomiseen. Sen kulmakivenä taas on ”jumalallinen oikeudenmukaisuus”, joka shokeeraa niin establishmentia kuin Putinia, vaikka se on myös pakko ymmärtää ja hyväksyä, julistaa Prohanov profeetan ja historian lakien tulkitsijan arvovallalla.

Asia on monen mielestä hiukkasen problemaattinen nykyisellä Venäjällä. Oligarkeista voi varmaankin tehdä kansallisia, mutta kun jumalallinen oikeus taitaisi edellyttää myös heidän omaisuutensa jakamista kansalle…

Tolkullista ratkaisua asiaan ei Prohanov pysty esittämään, mutta nostaa esimerkiksi Stalinin, joka pystyi hoitamaan tällaiset asiat. Tässä tietenkin tapahtui yhtä jos toistakin lyhyellä tähtäyksellä katsoen epämiellyttävää, mutta olennaista näyttää Prohanovin mielestä olevan, että Stalin palautti venäläiseen kulttuuriin Pushkinin, mikä yhdisti kansan sen syvimpien kulttuurihistoriallisten koodien mukaisesti. Venäjällä yritti natsien mukana tunkeutua Wagner, mutta voitonlipun Reichstagin katolle pystytti Pushkin…

Myös talous on tärkeää, turha sanoakaan ja olennaista on, että se saatetaan aivan uusille raiteille ja irrotetaan globaalista orjuudesta, joka on tuhoamassa niin Venäjän kuin monet muutkin maat. Venäläinen talonpoika on palautettava työskentelemään pellolle ja venäläinen insinööri sotatarviketehtaaseen. Uusi kristillistäminen kulkee käsi kädessä uuden teollistamisen kanssa. Maa tarvitsee teollistamista ja alttareita, puolustusteollisuutta ja kirkkoja…

Tällaisena väikkyy Venäjän ”viidennen imperiumin” tulevaisuus innostuneiden ultrapatrioottien silmissä. Länsimainen sivilisaatio on nyt luopunut mystisestä pyrkimyksestään kohti taivasta ja rakentaa maanpäällistä paratiisia, joka on sen irvikuva. Kuten Dostojevski jo totesi, se aloitti Madonnan ihanteesta ja päätyi Sodoman ihanteeseen. Atlanttisen projektin henki on pimeyden ruhtinas. Mutta sitä vastaan nousee venäläinen sivilisaatio ja mahdollisesti sen rinnalla tapahtuu myös sekä islamilainen että kiinalainen kulttuurivallankumous (proryv).

Onko ”viides imperiumi” pelkkää houretta? Millä tavalla Venäjä pystyisi irrottautumaan globaalista taloudesta ja samaan aikaan autarkisena takaamaan kaikille riittävän toimeentulon (dostatok)? Entä mitä mahtaakaan sanoa kansa? Bolotnaja-aukion porukka saattaa olla pieni osa Venäjän kansaa, mutta se on älymystöä ja sen merkitys on moninkertaisesti määrää suurempi. Ei Venäjän kansan enemmistö Nikolaitakaan vastaan noussut.

Uskon, että on helppo todistaa, ettei tällaisilla äärimmäisyysfantasioilla ole toteutumisen mahdollisuuksia, joskaan ei ole lainkaan yhtä helppoa ennustaa, mitä todella tulee tapahtumaan ja voi tapahtua. Tosiasia on, että ne voimat, jotka kannattavat näitä suurisuuntaisia projekteja, kannattavat nyt myös Putinia ja päinvastoin.

Tosiasia on myös, ettei nykyinen globaalitalous, edes sen kulutusideologiaan yhtyneenä, ole suurelle osalle ihmiskuntaa erityisen houkutteleva. Mielikuvat uudesta kulttuurista, jossa jokaisella on työ ja toimeentulo, jossa vallitsee oikeudenmukaisuus ja jossa ihmisen animaalisia tarpeita korkeammat arvot ovat kunniassa, ovat monelle houkuttelevia. Kreml on jo kumarrellut eurooppalaisia kulttuurikonservatiivisia virtauksia ja myös saanut vastakaikua. Tämä on ymmärrettävää.

Mutta samaan aikaan on kyllä syytä panna merkille se primitiivinen kansallinen itseihailu ja sotilaallisen voiman palvonta, joka paistaa tämän kulttuurikonservatismin läpi. Stalin ei todellakaan ollut pelkästään Pushkinin arvon palauttaja. Vuoden 1937 Pushkin-juhlien aikaan tapahtui muuan lähihistorian suurin suunniteltu joukkomurha. Se ei näytä Prohanovin kaltaisia ihmisiä häiritsevän millään tavalla ja edellä mainitussa haastattelussa hän puhuu Stalinin käyttämästä ”kauhun teknologiasta” täysin hyväksyvään sävyyn.

Lienee syytä uskoa, ainakin toistaiseksi, että izborskilaiset ovat Putinille vain pragmaattisen politiikan apuvälineitä, kuten he pelkäävätkin. Mikäli asia on toisin, tulemme vielä näkemään naapurissa paljon uutta ja kummallista, ikävääkin.

 

Eurooppalaisia hymnejä ennen Eurovisiota

 

Vanhentuneita tunnuksia

 

Eilen tuli kuluneeksi vasta 175 vuotta siitä, kun Vårt land ensi kerran kaikui Gumtäktin eli Kumpulan kentällä. Se oli päihdyttävä kokemus, kuten edesmennyt Matti Klinge on mainiosti kuvannut.

Laulun viittaukset maamme köyhyyteen tuntuvat ehkä nykyään joutavilta, kun me nyt sentään rahoitamme puolta Eurooppaa, Saksa mukaan lukien ja sen lisäksi vielä toivotamme kaikki mahdolliset tulijat tervetulleiksi maailman muuttajaystävällisimmän herkkupöydän ääreen. Tilaakin meillä on lähes loputtomasti, vaikka tulijat tietenkin keskittyvät sinne, missä sitä ei ole. Mutta eihän tämä ole tärkeää.

Vårt land kuitenkin sisälsi salavihaisia viittauksia, jotka eivät jääneet venäläisiltä patriooteilta huomaamatta: kukoistus tulisi kerran puhkeamaan kuorestaan (ur sin tvång), huomasi joku peitetyn uhkauksen. Laulua verrattiinkin jopa Puolan kansallislauluun, joka oli silkkaa kapinallisuutta ja separatismia.

Mutta tämähän on autuaasti unohdettu. Separatismi ei ainakaan Venäjän suhteen enää ole meille ajankohtainen asia. Kansallislaulua on haluttu myös muutettavaksi. Vaihtoehtona on esitetty Finlandiaa, jossa tuo Vårt landissa ennakoitu aamu (päivä) jo koittaa.

Ymmärrän asian. Voisi tietenkin ajatella myös Euroopan hymniä (Est Europa nunc unita, ks. Vihavainen: Haun euroopan hymni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hymnihän on itse asiassa Oodi ilolle ja sopisi paljon paremmin maailman onnellisimman maan tunnukseksi kuin Runebergin ruikutus Euroopan köyhäintalon (Z. Topelius) puolustukseksi.

Emmehän me enää ole noita surkimuksia maasta, jossa sudet syövät lapsia ja aikuiset kuolevat nälkään. Suomi on nyt Sanna Marinin maa, joka jakaa miljardeja oikealle ja vasemmalle ja bilettää huolettomasti Ruisrockissa silloin, kun surkeat saksalaiset yrittävät kynsin hampain käyttäytyä ikään kuin ”oma maa ensin”-ajattelu olisi sopivaa Euroopan yhteisössä, joka on myös ja jopa ennen muuta arvoyhteisö.

Tällaisen Suomen kuuluisi kyllä joka tapauksessa saada oma, uusi hymninsä, sillä sen esikuvallisuus on sitä luokkaa, ettei vetäytyminen yhteisen tunnuksen taa tee asialle oikeutta. Sehän olisi samaa kuin olisi aikoinaan Venäjän yhteydessä ollut jättäytyminen pelkän Keisarihymnin varaan.

Uudesta hymnistä olisi julistettava kilpailu, jossa maamme erityispiirteet ja tavoitteet tulisivat mahdollisimman selkeästi esille. Totean tässä varmuuden vuoksi, että myös Jääkärimarssi ja Nuijamiesten marssi ovat nyt idealtaan vanhentuneita. Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa olisi teemaltaan mitä eurooppalaisin, mutta eihän sekään istu nykyiseen tilanteeseen.

Monilla mailla on myös varalla perinteinen kakkoshymni, jota voidaan tarpeen tullen käyttää, kun se virallinen tuntuu vaikkapa liian pliisulta.

Saksalaisten Über alles sisältää kyllä potentiaalisia ja aivan peitettyjä uhkauksia naapureille, mutta sen keskeinen sanomahan on epikurolainen viini-laulu-naiset kolminaisuus Martti Lutherin hengessä, joka ei suinkaan ollut askeettinen.

Jos tarvitaan hieman sotaisampaa, joskin puolustuksellista (tietysti!) laulua, on perinteisesti voitu käyttää Die Wacht am Rhein -laulua, jossa ranskalainen saa kyytiä, jos yrittää Saksan omaa jokea tulla ryöstämään (Die Wacht am Rhein - Bing video). Asiahan oli ajankohtainen 1830-luvulla.

Englannilla taas on jo 1700-luvulta lähtien ollut tämä Rule Britannia, jossa kehutaan maan vapautta ja mahtia merellä (Rule, Britannia! - Wikipedia ). Nyt Britannia on taas vapaa, mutta valitettavasti osoittaa taipumusta hajota osiinsa, jotka haluavat olla vieläkin vapaampia. Maailman meriäkin hallitsevat nyt muut.

Ranskalaisten verinen Marseljeesi on sopinut kaikkien rabulistien tunnukseksi 1800-luvulla, mutta alkaa tuntua jo anakronismilta sekin. Vihaisessa vimmassaan se joka tapauksessa tuntuu nykyaikaiseen eurooppalaisuuteen aivan sopimattomalta. Ehkä ne jo piankin tekevät paremman.

Venäläisten kansallislaulut ovat luku sinänsä. Jumala tsaaria suojelkoon, jota käytettiin vuosina 1833-1917, oli itse asiassa vain keisarihymni ja sitä laulettiin jopa samalla sävelellä kuin muitakin hallitsijahymnejä (God Save the King, Heil Dir im Siegerkrantz). Mahtavan ja viholliselle pelottavan hallitsijan ylistystähän ne olivat ja kovin epäkansallisia.

Sitä ennen oli hymninä vähän aikaa ”Kuinka mahtava onkaan Sionin herra” (Коль славен наш Господь в Сионе — Википедия (wikipedia.org)), jota Kremlin kellotkin soittelivat. Se keskittyi Herran ylistykseen, eikä maallisen hallitsijan mahtiin tai sotaan.

Samaan aikaan oli epävirallisena hymninä kuitenkin ”Soi, voiton kumu!”, jossa ei siekailtu kertoa sotaisista urotöistä. Se oli alun perin luotu ylistämään Suvorovin voittoa Izmailin luona:

Гром победы, раздавайся!
Веселися, храбрый Росс!
Звучной славой украшайся.
Магомета ты потрёс!

Припев:
Славься сим, Екатерина!
Славься, нежная к нам мать!

Воды быстрые Дуная
Уж в руках теперь у нас;
Храбрость Россов почитая,
Тавр под нами и Кавказ.

Уж не могут орды Крыма
Ныне рушить наш покой;
Гордость низится Селима,
И бледнеет он с луной.

Стон Синила^[1] раздае́тся,
Днесь в подсолнечной везде,
Зависть и вражда мяте́тся
И терзается в себе.

Мы ликуем славы звуки,
Чтоб враги могли узреть,
Что свои готовы руки
В край вселенной мы простреть.

Зри, премудрая царица!
Зри, великая жена!
Что Твой взгляд, Твоя десница
Наш закон, душа одна.

Зри на блещущи соборы^[2],
Зри на сей прекрасный строй;
Всех сердца Тобой и взоры
Оживляются одной.

 

Tässä hupaisaa konekäännöstä:

Voiton jylinä, kaiku!

Pidä hauskaa, rohkea Ross!

Koristele itsesi äänekkäällä kirkkaudella.

Olet hieronut Muhammedia!

Kertosäe:

Kunnia tälle, Catherine!

Kunnia meille, lempeä äiti!

Tonavan nopeat vedet

Jo nyt käsissämme;

Rossien rohkeus kunnioittaa,

Härkä on alapuolellamme ja Kaukasuksella.

Krimin laumat eivät voi

Nyt tuhota rauhamme;

Selimin ylpeys laskee,

Ja hän muuttuu kalpeaksi kuun kanssa.

Sinilin huokaus[1] kuullaan,

 

En viitsi korjata käännöstä, koska se vähentäisi asian hauskuutta. Keisarinnan Katariinan voittoahan siinä ylistetään ja täytynee todeta, ettei sekään enää ole ajankohtainen asia. ”Tavr” taas tarkoittaa Krimiä (Tavrida) eikä härkää…

Nykyinen Venäjän hymni liittyy Suureen isänmaalliseen sotaan ja sitäkin on parturoitu nykyaikaiseen asuun poistamalla tuo vanhemman sukupolven hyvin tuntema säkeistö, jota meilläkin laulettiin:

Niin suuri on Lenin, hän kirkasti tiemme,

kun aamuun me astuimme myrskyistä yön,

ja Stalinin johdolla taistossa, työssä,

me kasvoimme kuntohon sankarityön!

 

Turha sanoakaan, että nykyinen Venäjä tarvitsee ehdottomasti uutta hymniä, jossa ylistetään hallitsevan kakistokratian johtoa ja tietenkin ennen muuta itsevaltiasta ja hänen erikoispalveluitaan. Sankarien uhri ei taaskaan ole eikä voi olla turhaa ja viitteen siitä, miten asia olisi esitettävä on itse Presidentti antanut keskustelussaan kaatuneiden omaisten kanssa.

Odotamme kiinnostuneina siis uutta hymniä Venäjälle ja huomautamme, että kyllä muutkin Euroopan maat tarvitsisivat uudet tunnukset. Oma maamme ei suinkaan ole poikkeus.

 

 

 

Kehitysmaan meininkiä

 

Suomalaisen kansanelämän ensyklopedia

 

Kauppis-Heikki, Valitut teokset. Viija. Laara. Aliina. Savolainen soittaja. Arvi A. Karisto 1974, 523 s.

 

Puškinin Jevgeni Oneginia on nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. Tämä tarkoittanee sitä, että siinä kuvataan monia aikakauden maalaisaatelin elämään kuuluvia instituutioita varsin laajasti ja uskollisesti, niin runoromaanista kuin onkin kyse.

Ensyklopedian aseman antaisin kyllä mieluummin joillekin Tolstoin teoksille, etenkin Anna Kareninalle, joka toki sijoittuu toiseen aikakauteen.  Silti se on niin rikas eri elämänalojen laveista kuvauksista, että sen lukeminen herkällä vireellä antaa enemmän tietoa aikakaudesta kuin moni oppikurssi.

Samaa voi sanoa Kauppis-Heikin romaaneista, joita on tullut käsiteltyä jo usein. Toivottavasti tämä ei tunnu jo jankuttamiselta (ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Olen kuitenkin lukenut niitä yhä uudelleen noin 40 vuoden aikana ja tuntuu siltä, että niistä vain saa jotakin uutta joka kerta. Ne runsaat teemat ja asiat, jotka eivät liity juoneen, unohtuvat helposti.

Kauppis-Heikki ei nimittäin harrasta mitään simppelien moraliteettien kirjoittamista, joissa keskeistä olisi vain yksi näkemys ja asia. Hän kertoo siitä, mitä näkee ja on nähnyt ympärillään ja se merkitsee laajempaa tarkkailupaikkaa kuin pelkästään pappilan veranta, joka sekin tuli hänelle tutuksi. Pappilan verannaltahan tuon ajan älymystö ja Heikillekin läheinen Juhani Aho kansaa tarkastelivat.

Kauppis-Heikkiä moitittiinkin siitä, että häneltä puuttui aatteellisuutta, tendenssejä, joita sen sijaan löytyi hänen suosijaltaan Minna Canthilta enemmän kuin tarpeeksi. Itse kirjailija katsoi, ettei kirjallisuudella pidä olla mitään näkyvää tarkoitusta: minä en jaksa käsittää, että ihmisille tarvitsisi sormella osoittaa, että katso tuonne…

Siinähän sitä olisi ojennusnuoraa kaikkien aikakausien edistyksellisille, jotka saavat aikaan vain simppeleitä moraliteetteja, jotka kelpaavat lähinnä sellaisten aatteellisten hölmöjen hengenravinnoksi, jotka haluavat sulkea silmänsä sellaiselta, mikä ei kuulu asiaan.

Näiden kirjojen maailma on nykykatsojan silmillä uskomattoman köyhä ja primitiivinen, mutta ei kirjoittaja ei suinkaan keskity kertomaan tästä asiasta. Se nyt vain on kaiken tausta ja lähtökohta.

Köyhyys ei tee kenestäkään hyveellistä eikä kärsimyskään jalosta. Pikemmin käy niin, että köyhyys pakottaa nöyryyteen niitä kohtaan, jotka ovat edes iikan rikkaampia. Oma arvo pyritään joka tapauksessa aina säilyttämään ja senhän tiedämme vaikkapa tuon ajan tavattoman runsaista kunnianloukkausoikeudenkäynneistä.

Ajan instituutiot markkinoista, hautajaisista ja häistä isäntien ja palkollisten suhteisiin, säätyläisten rooleihin, lautamiesten ja nurkkakirjurien asemaan ja kouluopetuksen arvostamiseen eli siis lähinnä sen puutteeseen saakka tulevat kaikki monopuolisesti esille.

Pienen ja sitten vähän suuremman lapsen ja myöhemmin morsianten, emäntien ja isäntien maailma tulee hyvinkin elävästi esille ikään kuin kerronnan sivutuotteena vai onko se sittenkin pääasia? Matkat kirkkoon, karjamajan elämä, rahattoman tytön vaellus Savoon (!) leveämpää leipää etsimään, nuorten tapaamiset markkinoilla, kirjeenvaihto ja kihlojen antaminen kuvataan tarkasti

Kiinnostavaa on muun muassa viinan rooli kylän elämässä. Viina on harvinainen ylellisyyshyödyke, jonka polttoa ja myyntiä säännöstellään jo lain voimalla, joten kyse on 1860-luvun nälkävuosien jälkeisestä ajasta. Venematkalaiset käyvät katsomassa ruhtinas Dolgorukin kaatumispaikalle pystytettyä patsasta, joten tuo tapahtuma sijoittuu aikaisintaan 1880-luvulle.

Viinaa muuten tarjotaan hautajaisissa jo aamusta lähtien ja monipäiväisissä häissä se tietenkin virtaa vuolaana. Myös naiset maistelevat viinaakin, vaikka viini taitaa olla enemmän suunmukaista. Juopot, jotka eivät hallitse juomistaan, ovat sitten harvinaisuuksia, joita akat könistävät.

Voin kerääminen myyntiin ja ompelukonekauppiaiden (noiden uuden ajan syöpäläisten) ilmaantuminen kertovat nykylukijalle, että ollaan jo sillä tiellä, joka on johtava pois takapajuisesta köyhyydestä yleisen hyvinvoinnin suuntaan, mutta eihän kukaan voinut vielä sellaista aavistaa, eikä sellainen tieto kuulu jokapäiväisen elämän taustatekijöihin.

Maalaisyhteisössä nokkimisjärjestys on tärkeä ja isännän- ja emännän valta ulottuu palkollisiin samoin kuin lapsiin. Sen yleisestä väärinkäytöstä ei ole juuri merkkejä näkyvissä, mutta toki se antaa mahdollisuuden käytännössä komentaa alaisia, olipa komentaja sitten isäntä tai emäntä.

Itse asiassa Laara, määrätietoinen ja laskelmoiva naisihminen, joka on lähtöisin kurjasta mökistä, tulee talossaan myös isännäksi vanhan miehensä kuoltua. Taskupeilin omistajana Laara tuntee avunsa ja tanssittaa myöhemmin miehiä sekä isäntänä että emäntänä. Viija taas kiusaa lukuisia kosijoitaan luvassa olevan perintönsä voimalla.

Naiskauneudesta on kirjoittajalla omia kuvauksiaan, Laaran muhkeat lanteet tekevät vaikutuksen ja kauniisiin kasvoihinkin saattaa mies sortua, vaikka tyttö olisi kalpea ja itse asiassa vaivainen. Ylitse kaiken kohoavat kuitenkin ihmisten leuat.

Vladimir Nabokov esseessään Gogolista ottaa kirjansa keskiöön nenän, joka oli Gogolille jonkinlainen fetissi, mahtava klyyvarihan hänellä olikin.

Kauppis-Heikin naiset taas tekevät vaikutuksen leuallaan. Muhkeilla emännillä on kaksoisleuka, jota he korostavat vetämällä päätään taaksepäin. Piikojen leuat taas tekevät vaikutuksen leskimieheen, joka niitä katsellessaan alkaa tuntea verensä kuumenevan: katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi…

No, alkoihan se. Avioliiton ulkopuolisia suhteita oli ukkomiehilläkin ja sellaisten kuvaaminen ei tainnut tuohon aikaan olla ihan sopivaa. En tiedä, paheksuttiinko kirjoittajaa sen takia.

Viinipullot ja salarakkaat olivat elämän suola monelle tuona aikana, joka miestä saattaa näyttää kovin ilottomalta. Ruokalajitkin näyttävät olleet kovin yksinkertaisia ja monotonisia. Jos leivän päällä oli voita, niin silloin voitiin hyvin. Jos nukuttiin oikeilla patjoilla ja täkkien alla, oltiin jo nauttimassa luksuksesta.

Toki paistin, sianreiden, suolakalan ja viinan makukin oli itse kullekin tutuksi tullut, mutta aina ei jokapäiväistä leipääkään riittänyt eikä viiliä sen painikkeeksi, vaikka työt olivat raskaita.

Kauppis-Heikin arvo nimenomaan aikalaistodistajana on mielestäni melkoinen. Hän oli niin sanoakseni kokemusasiantuntija, eikä julistaja. Soisinpa noita teoksia luettavan myös kouluissamme. Kirjoittajan kielikin on aivan tavattoman elävää ja ilmaisurikasta. Siitä voi oppia vaikkapa uusia sanoja, jos ei muuta.

Venäläinen paradoksi

 

Venäläisen opposition traditio

 

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut venäläisestä intelligentsijasta (ks. esim. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun älymystö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun moraalinen eliitti tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En jaksa tässä toistaa, mitä kaikkea venäläiset ovat omasta intelligentsijastaan sanoneet, mutta huomautan, että sitä on pidetty ainutlaatuisena ilmiönä, jolla ei ole kaltaistaan lännessä tai muuallakaan. Intelligentsija oli omasta mielestään hengen aatelia ja vastustajien mielestä roskajoukkoa. Sen roolia Venäjän historiassa on ylistetty ja kauhisteltu, mutta olennaista on, että se on ollut valtaan nähden tinkimättömässä oppositiossa.

Intelligentsija ei siis suinkaan tarkoita älykkäitä henkilöitä sinänsä, vaikka niin voisi päätellä intelligentsijan jäsentä tarkoittavasta venäläisestä sanasta intelligent. Se ei myöskään tarkoita pelkästään koulutettuja, saati yhteiskunnan parempiosaisia -pikemminkin päinvastoin.

Lyhyesti sanoen intelligentsija merkitsi oppositiota maassa, jossa oppositio oli kielletty. Se oli tavallaan yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut ryhmä, jota innoitti yksi ainoa asia: vallankumous (ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kun Neuvostoliiton ja sen yhteiskunnan selittäminen vanhan Venäjän perinnöllä (mongoleista bysanttilaisuuteen) tuli muotiin 1970-luvulla, siihen liittyi myös toinen ja sitä täydentävä suuntaus, joka selitti totalitaarista ajattelua intelligentsijan perinnöllä.

Etenkin Tibor Szamuelyn, unkarilaisen vallankumouksellisen pojan kirjoittama kirja The Russian Tradition keräsi yhteen intelligentsijan perinteiset totalitaariset, konspiratiiviset ja fanaattiset piirteet Bakuninista, Netšajevista ja Tkatšjovista hamaan Leniniin ja Staliniin (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuvasta tuli vaikuttava.

Sitten, Venäjän vapauduttua totalitaarisesta pakkopaidastaan intelligentsija tuntui jäävän tyhjän päälle. Masha Gessen selitti asiaa sillä, että se oli ollut totalitaarisen yhteiskunnan instituutio, jolle ei enää ollut tarvetta eikä tilausta, kun Venäjästä oli taas tullut normaali valtio.

Venäjän normaaliuudesta voi nykyään olla monta mieltä. Joidenkin mielestä juuri Venäjä kuuluu niihin autoritaarisiin maihin, jotka tässä maailmassa ovat enemmistönä. Euroopassa se joka tapauksessa on poikkeus ja kuuluu moraalisiin hylkiöihin.

Intelligentsija asettui totaaliseen vastarintaan olemassa olevaa valtaa vastaan, jota se piti saastaisena (poganyi). Kompromissit eivät olleet mahdollisia ja siitä tämä ryhmä erityisesti ylpeili. Valta vastasi samalla mitalla eikä ajatusta oppositiosta sen piirissä hyväksytty eikä ymmärretty. Oppositio oli petosta ja aina ollut sellaista, puolalaisten puolelle menneestä Andrei Kurbskista lähtien (Vihavainen: Haun kurbski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläinen traditio epäilemättä hylkäsi ajatuksen demokratiasta ja slavofiilien piirissä syntyikin teoria venäläisestä sielusta ja kyläyhteisöstä, joille oli ominaista sobornost -sopusointuinen konsensus. Toisin kuin demokratiassa, siinä jokainen kunnioitti oikeutta ja totuutta ja yhteistä hyvää enemmän kuin omaa hyötyään (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hallitsijan rooli hurskaana tuomarina oli tässä mallissa keskeinen.

 Intelligentsija -johon slavofiilejä ei perinteisesti luettu- ei ollut systeemin hyväksymä oppositio, mutta toki se oli oppositiossa valtaa vastaan, joka suorastaan raivokkaasti, kuten 1870- luvun narodnajavoljalaiset ja muut heidän kaltaisensa. Sen toiminnan tuloksena hallinnon tiukkuus sen kuin kiristyi siihen saakka, kunnes vuonna 1905, keskeneräisen vallankumouksen kautta saavutettiin ”normaali” valtiollinen järjestysmuoto, josta ei sen enempää tässä.

Joka tapauksessa huomaamme, ettei Venäjän traditio suinkaan tehnyt venäläisistä pelkkiä tahdottomia hallintoalamaisia, jollaiset tunnemme nykyäänkin monesta maasta. Sen sijaan systeemin vastustajista se teki lainsuojattomia desperadoja, jotka panivat toivonsa järjettömään väkivaltaan ja murhasivat ihmisiä loppujen lopuksi tuhansittain, laskentatavasta riippuen.

Muuan englantilainen tarkkailija 1800-luvulla arveli, että maan politiikassa oli kahdenlaista väkeä: toiset halusivat tuhota kaiken uudistaakseen sen moderniksi, ja toiset halusivat tuhota kaiken viedäkseen kehitystä kauas taaksepäin -jopa Pietari Suurta edeltävään aikaan…

Tuhoaminen epäilemättä onnistui, eikä vuoden 1917 vallankumouksen merkitystä ole mitään syytä vähätellä. Se raunioitti tehokkaasti vanhan Venäjän, vaikka Neuvostoliitto sitten seurailikin sen joitakin traditioita uudessa muodossa.

Intelligentsijan merkitystä ei pidä vähätellä. Harvalukuisuudestaan huolimatta se oli maan suola, kuten arkkityyppinen intelligentti Nikolai Tšernyševski sanoi. Intelligentsija moraalisena voimana oli hallitseva. Dostojevski kysyi retorisesti, voisiko hän ilmiantaa sellaisen henkilön, jonka tiesi valmistelevan terroritekoa?

Ei, hän vastasi itse. Ilmianto aiheuttaisi ilmiantajan moraalisen tuhoamisen. Häntä kiroaisivat ja halveksisivat kaikki.

-Entä oliko tällainen asiain tila normaali, kysyi kirjailija? Sitähän se ei ollut. Venäläinen yhteiskunta oli sairas.

Missä oli ja on sairauden ydin? Siinä tuhatvuotisessa tai vaikkapa noin 800-vuotisessa traditiossako, jota Venäjän valtio yhä edustaa? Vai onko suurempi rooli ainakin nyt niillä valtiollisilla vehkeilijöillä, salaisella poliisilla, joka on anastanut vallan ja jota Venäjän intelligentsija perinteisesti vihaa?

Entä mikä on ollut kommunismin rooli nykyisen Venäjän synnyttäjänä? Olisi selvää mielettömyyttä pitää sitä vähäisenä.

Puheita siitä, ettei Venäjällä olisi koskaan ollut moderneja yhteiskunnallisia instituutioita, ei voi ottaa vakavasti. Vaikka sivuutettaisiin 1980-2010-lukujen historia, on otettava huomioon, että 1860-luvun reformit loivat perustan uudenlaiselle kehitykselle, jossa vastuunalaisella kansalaisuudella oli mahdollisuutensa, ennen kuin intelligentsijan hyökkäys lukitsi tilanteen.

Maaorjuus lopetettiin Venäjällä vuonna 1861 ja meidän kannattaa ehkä muistaa, että se sentään tapahtui muutamaa vuotta ennen kuin neekeriorjuus lopetettiin Amerikassa.

Jälkimmäisellä toki selitetään paljon nykyisestä amerikkalaisuudesta aivan kuten edellisellä selvästi on ollut suuri merkityksestä venäläisyyden muotoutumisessa. Amerikka joka tapauksessa toipui omasta vammastaan nopeasti, kun taas Venäjällä kehitys oli vaikeampaa, mutta kyllähän sekin on kehittynyt. Ei se ikuisesti sama ole.

Kun pohdiskelemme traditioiden merkitystä nykyiselle Venäjälle, emme saa unohtaa intelligentsijaa. Hyvässä ja pahassa se on ollut tärkeä instituutio, jonka heräämistä uudelleen vaikutusvaltaiseksi voimaksi meillä on täysi syy odottaa.

 

Itä on itää

 

Myytit ovat totta

 

Jukka Korpela, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023, 318 s.

 

Aikakautemme ja kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Felix, qui potuit rerum cognoscere causas.

Tämä on, vai pitäisikö jo sanoa oli, kiitettävä pyrkimys ja hyvinkin verrattavissa hyvyyden ja kauneuden tavoitteluun, jotka nykyään monia postmodernissa maailmassamme lähinnä huvittavat. Totuushan joka tapauksessa kätkeytyy ja kätketään usein tietoisestikin valheiden taa ja vielä useammin käsityksiämme sumentaa ideologia eli väärä tietoisuus.

Kansakunnilla on omat myyttinsä, joiden on asian luonteen takia oltava niin simppeleitä, että ne voidaan omaksua ilman varsinaista ajattelua. Kuitenkin niiden rooli ihmisten älyllisessäkin elämässä on usein valtava, myyteillä on oma tehtävänsä eikä se ole totuuden, vaan kansakunnan palveleminen.

Sitäkin ajattelua on esiintynyt, joka tykkänään hylkää menneisyyden tosiasioiden kaivelun tarpeettomana ja jopa vahingollisena ja nostaa myytin sellaisenaan arvokkaaksi asiaksi: sehän innoittaa tekoja, mikä on paljon arvokkaampaa kuin joidenkin arkistorottien (Stalin ilmaus) saamat ahaa-elämykset. Muistamme Rosenbergin teoksen nimen: Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts.

Kun mennään kyllin kauas historian hämärään, saavutaan alueelle, josta tietomme ovat parhaimmillaankin fragmentaariset. Toki selostuksia menneistä tapahtumista löytyy, mutta enimmäkseen ne ovat toisen käden lähteitä ja usein syntyneet kauan itse tapahtumien jälkeen. Spekulaatiolle jää paljon tilaa.

Pitkälti samanlainen tilanne vallitsi aikoinaan Neuvostoliiton historian tutkimuksessa. Totalitaarinen komento varjeli tietoja menneisyydestään ja nykyisyydestään kuin suurimpia valtiosalaisuuksia, joita ne olivatkin. Sekä nykyaikaa että menneisyyttä kuvattiin paksun valheellisilla käsitteillä ja julistettuja tietoja valikoitiin ja manipuloitiin.

Läntinen sovjetologia oli hankalassa tilanteessa, mutta pystyi jälkikäteen arvioiden hämmästyttävänkin hyvin ymmärtämään, mistä oli kysymys. Joskus tosin mentiin aika pahasti metsään, mutta tekevälle sattuu. Tärkeintä oli sen ymmärtäminen, että se pyhä omakuva, jonka valtio esitti, oli läpikotaisin väärennetty.

Neuvostoliiton omakuvassa oli keskeistä, että Venäjän kehitys kuvattiin normaalina eli siis kaikkia maita ja kansoja koskevien normien mukaisena. Oleellista siellä, kuten muuallakin oli luokkataistelu, joka määräsi lainmukaisesti ihmiskunnan kehityksen. Venäjä oli ja sen täytyikin olla koko tuon kehityksen johdossa ja suunnannäyttäjänä.

Tuon myytin mukaan Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous mullisti perin pohjin Venäjän yhteiskunnan, eikä jättänyt entisestä riistoyhteiskunnasta kiveä kiven päälle.

Nykyään myös Venäjällä tunnustetaan, ettei vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut mitään suurta eikä sosialistista mullistusta, eipä edes vallankumousta. Vanha Venäjä ei muuttunut läpikotaisin, vaikka kyllä se muuttui, monessa suhteessa se muuttui jopa hyvinkin paljon.

Vanhan Venäjän joidenkin piirteinen säilyminen läpi vallankumousten on asia, joka nostettiin voimakkaasti esille 1970-luvulla. Nyt se on jälleen kaikkien huulilla: Venäjä ei ole normaalisti kehittynyt valtio ja kansakunta, vaan aivan erityinen luomus. Se on aina kuulunut toiseen kulttuuripiiriin kuin länsimaat ja siinä on avain sen ymmärtämiseen.

Yleensä nuo venäläiset erikoisuudet on esitetty ainakin luettelona siitä, mitä Venäjällä ei ole ollut: siellä ei ole ollut skolastiikkaa, feodalismia, roomalaista oikeutta, renessanssia tai valistusta, eikä edes niin sanottua hyvin järjestettyä poliisivaltiota (l’état bien policé). Sen sijaan siellä ovat vallinneet itämainen despotia, hallitsijaan henkilöityvä patrimonialismi, erimielisyyden kieltävä kollektivismi ja uskonnollinen mystiikka.

Epäilemättä näin voidaan sanoa, ainakin jos vähätellään niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Toinen asia sitten on, voidaanko ja missä määrin selittää nykyisen Venäjän käytöstä noilla tekijöillä. Taaksepäin katsoessa kaikki näyttää täsmäävän, mutta täydellinen ennustettavuus saavutetaan myös silloin, kun ammutaan ensin nuoli ja piirretään sitten maalitaulu sen ympärille. Tällainen tieto on kuitenkin retrospektiivista, ei varsinaisesti tieteellistä.

No, tuossa tuli jo liikaakin yleistä pohdintaa historiallisen selityksen voimasta nykyisyyden ja erityisesti tulevaisuuden selittäjänä. Jukka Korpelan käsillä oleva teos ei toki ota tehtäväkseen Putinin toimien selittämistä, vaan analysoi sen sijaan laajaan lähdeaineistoon tukeutuen sitä Venäjän myyttiä, jota tänäkin päivänä toimii tärkeänä aseena ja perusteluna Venäjän aggressiolle, joka näyttää kuuluvan aivan toiseen aikakauteen.

Korpela on kunnostautunut nimenomaan Venäjän ja Itä-Euroopan keskiajan tutkijana ja tietää, mistä puhuu (vrt. Vihavainen: Haun korpela tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen teoksissaan heijastuu myös uudempi alan tutkimus, joka meillä on vielä ollut sangen vähän tunnettua.

Tässä kirjassa Korpela tarkastelee Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Ukrainan syntyä, johon liittyvät myytit ovat sangen merkityksellisiä tosiasioita tuon alueen valtioiden politiikassa.

Myytti Moskovan Venäjästä Bysantin perillisenä on ollut virallisella tasolla sitkeä, mutta sen sijaan sen yhteistyötä mongolien ja tataarien kanssa on historian saatossa pyritty vähättelemään. Itse asiassa Bysantti oli kauan paljon läheisempi niille alueille, jotka jäivät historiassa läntiseen kulttuuripiiriin.

Moskovan Venäjälle oli kauan vastapainona ja vaihtoehtona Liettuan Venäjä, joka koostui lähinnä valkovenäläisistä ja integroitui sittemmin länteen ja Puolaan. Ukraina (ven. okraina -rajamaa) syntyi niiden väliin. Moskovan Venäjän tapa johtaa jatkuvuutensa Kiovan Rusista on yhtä keinotekoista kuin se on määrätietoista.

Kirjassa kuvataan kiintoisasti Moskovan nousua erityisesti itämaisena valtiona. Tässä suhteessa asialla on myös venäläisiä tukijoita, paitsi nuo tekijän mainitsemat ja vakavasti otettavat Dvornitšenko ja Bagdasarjan, myös ns. Fomenkon koulukunta, joka väittää Tšingis kaania ja hänen väkeään itse asiassa venäläisiksi. Myös ns. uuseuraasialaiset korostavat Moskovan Venäjän ja arokansojen yhteyttä.

Tällä viittauksella en suinkaan pyri vähättelemään Korpelan tutkimusta, toteanpahan vain, että asia näyttää nykyään saavan kannatusta mitä moninaisimmilla tahoilla. Vanha 1800-luvun ortodoksia ei enää ole niinkään yksinomainen tulkinta.

Kirja ei rajoitu Venäjän myyttien tarkasteluun, vaan esittää myös kiinnostavia ja hauskojakin havaintoja venäläisten suhtautumisesta historiansa pyhyyteen. Epäilemättä tässä on muuan sikäläinen erikoisuus, joka sekin sentään pitää vain suhteellisesti paikkansa. Vielä hiljattain sikäläiset historiantulkinnat saattoivat olla hyvinkin rohkeita ja luulen että nykyinenkin tilanne on vain väliaikainen.

En ole aikakauden ekspertti ja jään kaipaamaan lisää argumentteja sen tueksi, että Venäjän (Moskova) tsaari olisi jo 1300-luvulla pitänyt itseään keisarivallan perillisenä ja universaalimonarkkina. Jaakko Lehtovirran väitöskirjassa on esitetty, ettei ns. kolmannen Rooman ideaa koskaan käytetty venäläisen universaalimonarkian tukena. Kun Lehtovirran kirja on kirjallisuusluettelossa, olisi odottanut, että sen keskeiseen väitteeseen olisi otettu kantaa.

Yleisesti ottaen kirja on sangen tärkeä ja suurelta osin omaperäinenkin puheenvuoro aiheestaan ja se koskee myös Suomen naapurialueita. Olisi hyvin kiinnostavaa ottaa se tieteellisen keskustelun kohteeksi myös vaikkapa suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa. Sellaisia ei kuitenkaan näy lähitulevaisuudessa järjestettävän.

Pikku kömmähdyksistä sattui silmääni, että hetmani Mazepaa kutsutaan nimellä Stepan. Toki kyseessä oli Ivan.

 

 

Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

 Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi. Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen. Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta. Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös  niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.

Viinistä, laulusta tai edes naisista ei puhuta meidän kansallislaulussamme.

 

Kansallisista hyveistä ja paheista

 

Jokainen oikeustoimikelpoinen kansalainen mahtanee ymmärtää sen, että kun puhutaan jonkin kansan ominaisuuksista, ei tarkoiteta, että sen jokaisella jäsenellä olisi tuota ominaisuutta erityisen runsaasti. Silti ei ole vailla mieltä puhua tuollaisista asioista, silloin tarkoitetaan kyisessä maassa vallitsevan kulttuurin suhtautumista tiettyihin arvoihin tai asioihin.

Kukapa ei muistaisi Hoffmann von Fallerslebenin Saksalaisten laulussa ylistettyjä asioita:

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

 

Siis saksalaiset naiset, saksalainen uskollisuus, saksalainen viini ja saksalainen laulu
 kaikukoot kauniisti maailmassa! Nehän ne innoittavat jaloihin tekoihin.

Ainakaan minulla ei ole mitään valittamista tuollaisen toiveen ja innoituksen suhteen ja naisia aina ihailleena mieltäni erityisesti lämmittää, että heidät mainitaan ensimmäisinä.

Toki naisia, viiniä ja laulua löytyy muualtakin ja varsinaiseksi hyveeksi voidaan tuossa säkeistössä lukea vain uskollisuus, Treue, joka nykyään saattaa tuoda ikävästi mieleen SS-joukkojen tunnuksen: Unsere Ehre heisst Treue -kuniamme on uskollisuus.

Laulun viimeinen säkeistö on sekin herttainen ja kehottaa veljellisesti (nykymuodossa siihen on kenties lisätty tai ainakin lisättävä ”ja sisarellisesti”(?) ponnistelemaan yhtenäisyyden, oikeuden ja vapauden puolesta, mitkä ovat ne onnen avaimet:
Einigkeit und Recht und Freiheit
Für das deutsche Vaterland!
Danach lasst uns alle streben
Brüderlich mit Herz und Hand!
Einigkeit und Recht und Freiheit
Sind des Glückes Unterpfand^[4] –
Blüh im Glanze dieses Glückes,
Blühe, deutsches Vaterland!

Vain vulgaarille hengelle onni voi tarkoittaa aineellista hyvinvointia. Omassa Maamme laulussakin todetaan synnyinmaamme olevan köyhä ja siksi jäävän, mutta itse asiassa juuri köyhyys onkin vanhan käsityksen mukaan se maaperä, missä hyve parhaiten kukoistaa. Yltäkylläisyys ja erityisesti sen tavoittelu vievät sen sijaan hyvinkin nopeasti paheen orjuuteen.

Vain hyve on niin arvokas asia, että sen kehtaa mainita tavoiteltavaksi kansallisten symbolien yhteydessä. Hyve on oma palkintonsa ja antiikin käsityksen mukaan nimenomaan hyveellistä ihmistä voitiin nimittää onnelliseksi -ei sen sijaan halujensa ylenmääräistä tyydyttäjää, sybariittia (ks. Vihavainen: Haun hyve tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Minusta kansallishyveiden ja siinä samalla myös kansallispaheiden etsiminen ja käsittely voisi olla tärkeä kansallinen harrastus. Venäjällä kansallispaheina on pidetty laiskuutta, juoppoutta, epärehellisyyttä, likaisuutta ja kovan käden kaipuuta. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän on osoittanut nuo käsitykset panetteluksi (ks.  Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Medinski esittää ihan hyviä argumentteja asiansa puolesta, mutta siitä huolimatta nuo hänen torjumansa paheet näyttelevät yhä valitettavan suurta roolia hänen kotimaassaan. Toki suurimmat ongelmat ovat yhä nuo sananparreksi jo muuttuneet huonot tiet ja päätöksiä tekevät hölmöt (dorogi i duraki).

Mutta entäpä oma tilamme, millaisilla hyveillä me kunnostaudumme ja mitkä paheet kansallista kulttuuriamme pahiten vaivaavat?

Esimerkkejä on helppo esittää, mutta asian on sen verran tärkeä, että soisi siitä järjestettävän vaikkapa suuren kansalaiskeskustelun, johon eri alojen tutkijat toisivat panoksensa. Ansiokkaita tulkintoja löytyy vaikkapa Juha Siltalalta.

Joitakin huomioita nyt tässäkin joka tapauksessa. Venäläisissä 1800-luvun kansatieteellisissä esityksissä mainittiin aina merkittävänä suomalaisena hyveenä rehellisyys ja paheena taas pitkävihaisuus. Topelius ei käyttänyt sanaa sisukkuus, mutta hänen Mattinsa on selvästi sisukkuuteensa panostava puurtaja, joka ei etsi helppoutta, vaan vaikeuksia.

On kuitenkin olemassa myös pahansisuisuutta, joka lienee läheistä sukua yleiselle pahansuopaisuudelle. Kauppis-Heikki mainitsee, että köyhällä miehellä -joita ylivoimainen enemmistö miehistä oli- oli suun oltava aina irvessä, joko väkevän mällin pureskelun takia tai muuten vain, ulkomaailmaa kohdattaessa. Kannatti ilmeisesti jo etukäteen näyttää pelottavalta.

Saman kirjailijan kuvaama apulaisnimismies, joka suoritti ulosottoja eli ns. ryöstöjä, harkitsi myös naamansa panemista perinteiseen virkailmeeseen eli vihaiseen irvistykseen, mutta kehittikin sitten innovaation -ystävällisen hymyn- ja rupesi veljeilemään ja ryyppäämään asiakkaidensa kanssa. Huonostihan siinä lopulta kävi.

Suomalainen kansallishyve saattaa olla ennen muuta juuri tuo perusvihamielisyys ja vastarintavalmius, joka kohdistuu jo ennalta kaikkiin niihin vaikeuksiin ja hyökkäyksiin, joita ulkomaailma tarjoaa (pitäkää tunkkinne!).

Ongelmaksi tulee, että asenne on aina valmiina, tarjosipa se ulkomaailma mitä tahansa. Turha virnuilu saa osakseen epäluuloa ja halveksuntaakin. Sellaisella ei ole pohjolan ankarissa oloissa koskaan pitkälle pötkitty.

Kun Suomeen saatiin olympialaiset, yritettiin kansalaisiamme opettaa hymyilemään ja suhtautumaan vieraisiin perusystävällisesti ilman mitään erityistä syytä. Muistan vielä mainoslauseen: ”Älä unohda hymyä!” Olipa sellainen laulukin.

Taisi se siitä huolimatta usein unohtua ja yhäkin kuulee ulkomaalaisten kauhistelevan maamme synkkää ja uhkaavaa ilmapiiriä, jossa ihmiset oudosti vaikenevat sen sijaan, että rupattelisivat ihan ilman asiaakin.

No tuossa saattaisi tulla esille tuo myyttinen suomalainen perusasenne, joka saattaa toimia sekä hyveenä että paheena. Kohtuushan siihenkin olisi löydettävä ja usein kai löydetäänkin.

Mutta kun ajatellaan sekä antiikin hyveitä, viisautta, rohkeutta, oikeamielisyyttä ja kohtuullisuutta, näyttää siltä, että ne eivät erityisen hyvin sovi tämän aikakauden henkeen. Viisaus (prudentia) korvautuu yhä useammin hulluudella, jota suorastaan palvotaan (hullu saa olla, mutta ei tyhmä!), rohkeuseli siis sen puute antaa nöyrästi tilaa laumakäyttäytymiselle, jossa ei tarvitse nostaa päätään esille, vaikka ymmärtäisi, että yleinen mielipide on asiassa aivan kieroutunut, oikeamielisyyttä taas pidetään yhä useammin naiiviutena ja, kuten tunnettua, vaikka liika on liikaa, on kohtuus aina liian vähän.

Kristillisistä hyveistä, usko, toivo ja rakkaus, ei tässä kannata edes enempää puhua. Rakkaus samaistetaan muitta mutkitta seksiin, jonka kanssa sillä ei välttämättä ole edes mitään tekemistä ja mielellään vielä ns. ei-traditionaaliseen seksiin, usko kohdistetaan mihin tahansa muuhun kuin kristillisyyteen ja sen kohteena voi olla vaikka se, että maa on tasainen kuin pannukakku. Toivominen on toki kunniassa, etenkin ennen joulua.

Kun elämme sellaisessa ympäristössä, jossa rohkeuden joka päivä julistetaan olevan ennen muuta sitä, että nuori nainen näyttää takapuoltaan, joka saa miesten alaleuan loksahtamaan lattiaan saakka, alkaa koko antiikin ajatus onnellisuudesta hyveiden saavuttamisena tuntua oudolta.

Hedonistinen paratiisi nyt, täällä maan päällä on ainoa, josta kehdataan edes puhua, ei sen sijaan hyvettä arvostava yhteiskunta, jonka sankarit olisivat kelpo ihmisiä, pikemmin kuin sattuman tai uhkapelin ansiosta jollakin alalla onnistuneita.. Hyve, saati hyveellisyys jo sanana viittaa lähinnä jonkinlaiseen rajoittuneisuuteen ja tyhmyyteen. Erityinen suomalainen sisukin kaivetaan esille vain joissakin urheilutilaisuuksissa ja kuulostaa yhä useammin falskilta. Se on asia, jollaista kyllä arvostettaisiin, mutta joka on liian hankala itselle hankittavaksi.

Mutta onhan tämä ihan kelpo kansakunta, minkä se yleensä kyllä kiivaasti kiistää. On meillä luultavasti joitakin hyveitäkin matkan varrella ollut ihan  riittävästi.