Puolan kärsimykset

 

Marttyyrien kansakunnan historia

 

Jyrki Iivonen takavuosina suomensikin Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin teoksen Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (Konrad Wallenrod and other writings of Adam Mickiewicz); suomentanut Jyrki Iivonen. Helsinki : Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1998.

Nimi sanoo paljon. Puola, joka vielä 1600-suvulla oli suurvalta, joskin Ruotsin Kaarle X Kustaan pahasti retuuttama, hävitettiin 1700-luvun lopulla maan pinnalta jakamalla se naapurien kesken.

Viimeinen jako oli vuonna 1795, ellei oteta lukuun Saksan ja Neuvostoliiton suorittamaa jakoa vielä vuonna 1939. Joka tapauksessa jo Mickiewiczin aikana 1800-luvulla oli riittävästi koossa aineksia sille hänen romanttiselle kielikuvalleen, että Puola oli kansojen Kristus, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, mutta tulisi nousemaan kuolleista.

Näinhän sitten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtuikin.

Jokaisen Puolan jaon yhteydessä, kuten sittemmin myös kapinoissa vuosina 1830-1831 ja 1863-1864 puolalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa. Puolalaisten kuva omasta itsestään muodostui arkkityyppisen vapaustaistelijan hahmoksi: kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta on myös puolalaisuutta, siellä on Puola.

 Puolan kansallislauluksi tuli Dabrowskin marssi ”Ei Puola vielä ole hävinnyt” (Jeszcze Polska ne zginela). Venäjällä se tietenkin oli ankarasti kielletty. Sattumoisin Ukrainan kansallislaulun alkusanoissa on aivan sama idea: Ще не вмерла України і слава, і воля.

Toinen maailmansota ei ollut uusi ja kammottava vaihe Puolan kansan elämässä, vaan jatkoa vanhalle martyrologialle. Kärsimys ja koskaan hellittämätön vastarinta ovat tarinan punainen lanka. Katolinen kirkko oli ollut puolalaisuuden ydin silloin, kun sen nimikin hävitettiin kartalta ja koko kansa yritettiin venäläistää.

Geopoliittisesti Puolalla on aina ollut ympärillään vihollisia: erityisesti Saksa kuin Venäjä. Kauempana sillä taas on ollut ystävä, Ranska, jota myös on yhdistänyt vihollisuus Saksaan ja jota sen lisäksi vielä ovat elähdyttäneet vapausaatteet, jotka ovat merkinneet konkreettistakin apua Puolalle monessa tilanteessa, esimerkiksi vuosina 1792,1812 ja 1920 ja myös saanet puolalaisten emigranttien virran suuntautumaan Ranskaan.

Vihollisiaan Puola ei ole voinut valita. Niihin on kuulunut myös Itävalta, jonka ote puolalaisalueista on kuitenkin ollut lempeämpi. Suomalaisille, Snellmanista lähtien Puola oli varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos asetutaan poikkiteloin Venäjän itsevaltiuden kanssa.

Mahtava Napoleon läksi vuonna 1812 niin sanottuun toiseen Puolan sotaan ja sai Venäjän armeijan hurraavat puolalaisrykmentit mukaansa, mutta se tie päättyi katkerasti.

Kuitenkin vuonna 1815 muodostettiin Wienissä Venäjän yhteyteen kongressi-Puola, joka nautti suuria kansallisia oikeuksia, mutta menetti ne vuoden 1831 kapinassa, jota Suomen kaartikin omalta vähäiseltä osaltaan marssi kukistamaan. Vuoden 1863 kapinassa Puola jo menetti kaiken, mitä se kansalliselta kannalta saattoi menettää.

Suomalaisilla on ollut jo kauan tapana onnitella itseään siitä, että he ovat valinneet toisen tien kuin Puola. Syytä on ollutkin. Puolalais-venäläinen vastakohtaisuus, joka tietenkin on vielä paljon 1800-lukua vanhempaa, on meille suomalaisille ollut yleensä vaikeasti käsitettävissä.

Onko tilanne nyt muuttumassa? Tuskin se niin äkkiä käy. Puolan monisatavuotinen historia on aivan toisenlainen kuin Suomen eikä niitä voi muuttaa. Suomen kausi Venäjän yhteydessä oli kuin olikin menestystarina ja olisi pelkästään helppohintaista opportunismia kiistää se nyt jälkeenpäin.

Puolan historia on joka tapauksessa yhä meille sangen opettavaista. Kansan loputtomien kärsimysten edessä on paljastettava päänsä samalla kuin ihailee puolalaisen isänmaallisuuden kuolematonta kipinää.

Kansallisuusaate ei ole mikään intellektuellien keksaisema kuvitelma, joka yhtä hyvin voitaisiin unohtaa tai muuttaa vaikka vastakohdakseen. Kuten jo Lenin hoksasi, sen kiistäminen on täysin tyhjänpäiväinen asia. Se on olemassa ja pakottaa itsensä tunnustamaan.

Se kannattaa muistaa myös meillä Suomessa, jossa kaikenkarvaiset helppoheikit olisivat mielellään myymässä koko maata kansoineen kenelle tahansa tarpeeksi tarjoavalle, kuten ne jo myyvät kaiken parhaan ja toimivimman teollisuutemme.

Suuret koettelemukset eivät välttämättä tuhoa kansallistunnetta, vaan saattavat päinvastoin suurestikin sitä vahvistaa. Luulen, että se on yksi asia, jonka voimme Pulan historiasta oppia.

 

Katumus

 

Sorron yöstä

 

Ari Helo, The Lost Wages of Whiteness Studies: A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States. Helsinki: Finnish Methodology Society, 2024,233 s.

 

Tämä, kuten blogikirjoitukset yleensäkään, ei ole kirja-arvostelu, vaan kokoelma kirjan tuottamia ajatuksia. Jo kirjan kursorinen läpikäynti antaa runsaasti virikkeitä historiallisten paralleelien pohdiskelulle.

Jo edellisessä kirjassaan (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) Helo käsitteli samoja asioita runsain esimerkein. Kyseessä on ällistyttävä kuvaus radikaalista muodista, joka pystyy ylittämään rajat aivan riippumatta siitä, sopivatko sen väittämät lainkaan toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja onko itse paradigma (”teoria”) lainkaan koossa pysyvä.

Niin sanotun intersektionaalisen paradigman ytimessä on ajatus valkoisuudesta keskeisenä ja ansaitsematomana etuoikeutena, joka myös tekee mahdottomaksi asioiden tuntemisen toisten -siis riistettyjen- ryhmien näkökulmasta. Huonommassa asemassa ovat kaikki toiset, alkaen valkoisista ”cis-sukupuolisista heteronaisista” aina jonnekin moniongelmaisiin vajaalahjaisiin kroonikkoihin saakka.

Puuttumatta koko tämän, akateemisissa ja jopa poliittisissa (viisikkohallitus!) piireissä uskomattoman laajalle (myös Suomeen) levinneen teoreettisen hölynpölyn yksityiskohtiin, tekee mieli verrata sitä erinäisiin muihin historian ilmiöihin.

Euroopan historiassa yleensä ja Venäjän historiassa eritysesti tunnetaan ns. katuvaisen aatelismiehen käsite. Suomen kielen sana ”katuva” on tässä aika epäonnistunut, koska kyseessä on reaktio omaan etuoikeutettuun asemaan, jota pyritään sovittamaan yrittämällä toimia niiden sorrettujen hyväksi, jotka ovat kyseisen etuoikeuden mahdollistaneet.

Yleensähän meillä ei edellytetä kenkään pyytävän anteeksi asioita, joihin ei ole syyllinen, mutta toki tunne siitä, että nauttii ansiottomia etuja, voi käydä omalletunnolle raskaaksi.

Venäjällä syntyi 1800- luvun jälkipuoliskolla ihmisryhmä, jota alettiin nimittää intelligentsijaksi (ks. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen tunnuslauseeksi tuli armoton ja kompromissiton taistelu koko olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jopa kaikin mahdollisin keinoin, terroria unohtamatta.

Intelligentsija halusi toimia kurjasti elävän, oppimattoman ja riistetyn kansan eli talonpoikaisten massojen aivoina ja sijaiskärsijänä. Se meni jopa hirsipuuhun sorrettujen joukkojen puolesta.

Tuon ajan venäläinen talonpoika oli keskimäärin lukutaidoton, taikauskoinen ja helposti narrattavissa. Hänen työnsä oli raskasta, likaista ja huonosti tuottavaa ja yläluokat pitivät oikeutenaan sekä elää tuon luokan kustannuksella että halveksia sitä.

Intelligentsijalla oli eräänlainen aikansa puolestaloukkaantujan rooli. Yleisesti ottaen kyseessä ei ollut mikään rikkaiden tyhjäntoimittahien joukko, vaikka sitäkin ainesta lienee joukossa ollut tavallista enemmän. Joka tapauksessa ne, jotka olivat saaneet oppia ja joilla oli tilaisuus ansaita elantonsa siisteissä sisätöissä, tunsivat olevansa moraalisesti velkaa sorretuille.

Marxilaisuus, joka saatiin Prokrusteen metodeilla murjottua myös Venäjälle vallankumousta vaativaksi opiksi, oli kehittänyt myös tiedonsosiologisen näkökulman (ks. Vihavainen: Haun uusi ulottuvuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä oli potentiaalisesti sangen nokkela ja hedelmällinen näkökulma kulttuuriin sanan laajassa mielessä eli koko siihen aatteiden, arvojen ja normien kokonaisuuteen, joka aina pyrki oikeuttamaan olevia oloja ja siis heijasti hallitsevan luokan tarpeita.

Marxin mukaan vaoin suurteollisuuden kattilassa keitetyillä proletaareilla, työläisillä oli ajan oloissa totuudenmukainen tai ainakin totuuden tulemista palveleva näkökulma asioihin ja se oli varaukseton vallankumouksellisuus. Esimerkiksi Venäjän talonpoikaisto sen sijaan oli tuotantotavaltaan pikkuporvarillista ja siis tätä luokkaviisautta vailla.

Toki havaittiin ennen pitkää, että tiedonsosiologisten ajatuksenjuoksujen soveltamisella oli rajansa: eihän esimerkiksi Lenin ollut mikään suurteollisuuden työläinen, eikä itse asiassa työläinen ollenkaan. Tuo aatelismies Simbirskistä ei ollut tehnyt päivääkään palkkatyötä, saati tuta pyhänä pidettyä ruumiillista työt, mutta kykeni silti näkemään koko maailman oikealla tavalla, sorrettujen massojen silmin…

Neuvostoliitossa alettiinkin Stalinin aikana suhtautua sangen tiukasti niin sanottuun vulgaariin sosiologismiin. Ei kai nyt Stalinkaan olut vain luokkansa tuote? Minkä luokan sitä paitsi? Suutarien pikkuporvarillisen sektorin edustaja kenties?

Joka tapauksessa tiedonsosiologian dilemma ylitettiin käytännössä tislaamalla miljoonien kommunistien kokemus ”demokraattisen sentralismin” keinoin puolueen politbyroon päätöksiksi. Siinähän se sitten oli: ”aikamme järki, kunnia ja omatunto”.

Politbyroo eli monia kehitysvaiheita aina nuoruudesta seniiliyteen, mutta yleisesti ottaen sen voinee luokitella cis-heteroutta edustavien valkoisten miesten joukoksi, joka oli ottanut urakakseen kaikkien maailman sorrettujen puolustamisen Neuvostoliiton etujen ajamisen kautta. Meillä Suomessakin älymystön tiedostavin osa uskoi pyhästi tähän ja auttoi asiaa kykyjensä mukaan.

Yksi merkittävä ja usein unohdettu merkitys Venäjän kommunistivallan kaudella oli: sen vallitessa ei kenenkään tarvinnut potea katuvaisen aatelismiehen syndroomaa. Se, joka edusti entisiä valtaapitäviä luokkia, pääsi ansionsa mukaan rakentamaan sosialismia suurille kaivos- ja kanavatyömaille ja näin sovittamaan asian, ellei tullut jo heti ammutuksi.

Sama koski hengenmiehiä ja jopa väärän kansallisuuden edustajia. Toki valtavasti keskimääräistä enemmän kärsivät cis-heteroseksuaaliset valkoiset miehet, mutta ketäpä asia olisi tuolloin kiinnostanut, kun oli oikeitakin ongelmia.

Joka tapauksessa, sitten kun kommunistivalta Venäjällä romahti, ei yhteiskunnallisella vallankumouksella ollut mitään tilausta minkään ryhmän nimissä. Kaikki tunsivat olevansa yhtä lailla sorrrettuja ja petettyjä.

Pian tosin huomattiin, että jotkut kahmivat suhteettoman paljon itselleen kansallisvarallisuutta, mutta ilmeisesti se oli uuden, pian tulevan kapitalistisen onnen ehtona.

Muistan hyvin, miten suuresti arvostamani moskovalainen historian professori Andrei Niklajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joka noin kymmenen vuoden aikana kävi yhä uudelleen rakastamassaan ja ihailemassaan Suomessa, piti minulle puhuttelun, jossa hän yritti saada minut ymmärtämään, miten suuri vääryys kätkeytyi ulkomaalaisten hallitsemattomaan maahanmuuttoon.

Kommunismissa puhuttiin paljon ansaitsemattomista tuloista ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta, hän sanoi. Tässä e nyt näemme siitä räikeän esimerkin: olette rakentaneet loistavan hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt siitä tulevat nauttimaan ne, jotka eivät ole panneet asian hyväksi tikkua ristiin. Tässä se on se nykyajan todellinen ansaitsemattomien etuoikeuksien huippu!

En voinut kiistääkään arvostamani historioitsijan lausuntoa. Hän sitä paitsi tunsi kommunistisen ideologian ja käytännön läpikotaisin, koska oli aikoinaan ollut myös puoluekoneiston palveluksessa.

Tässä oli muuan esimerkki siitä venäläisen ja läntisen kulttuureita erottavasta kuilusta, jolla on juurensa nimenomaan kommunistikaudessa, vaikka ne tietysti ulottuvakin kauemmas. Meillä ei ole mitään vastaavaa eikä myöskään Amerikan ongelmia. Meillä on omat ongelmamme.

Toki radikaaleihin muoteihin meillä vaikuttavat myös kansainväliset megatrendit, joista kansainvälinen muuttoliike ja naisten tulo yhteiskuntaan yhä määräävämmäksi elementiksi vaikuttavat nyt yli kaikkeen, esimerkiksi ja erityisesti akateemisiin muoteihin.

 Venäjällä asiat ovat menneet toisessa järjestyksessä ja asioihin on suhtauduttu ja suhtaudutaan toiselta pohjalta.

Putinismin perusteita voidaan tarkastella myös tältä kannalta: intersektionalismi ei ole ideologia, jota kannattaa yrittää myydä Venäjälle. Ei sillä ole siellä mitään pohjaa. Eipä sikäli, ei sitä ole Suomessakaan lukuun ottamatta noita mainittuja maahanmuuton ja feminisaation trendejä, jotka nyt ovat akateemisen tutkimuksen tasoa ja mainetta madaltamassa.

 

Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Epäajankohtaista

 

Naisten Venäjä?

 

Puutunpa tässä asiaan, joka ei kuulu maailman tärkeimpiin ja joka on monestakin syystä nyt aika epäajankohtainen. Sitä paitsi se liittyy Venäjään, jonka rosvomaisen hyökkäyssodan me kaikki tuomitsemme, minä joukossa myös ja vieläpä sangen kiivasti, jos siitä ruvetaan puhumaan. Mutta ei nyt puhuta siitä.

Puutun siis erääseen kielelliseen asiaan ja jätän sodan tässä yhteydessä kokonaan käsittelemättä. Tällä puheena olevalla asialla on tiettyä käytännön merkitystä ja se aiheuttaa ihan oikeita sekaannuksia. En minä pysty asiaa muuttamaan, kunhan nyt huomautan muuten vaan.

Kyseessä on venäläisten nimien taivutus ja tapa muodostaa niistä adjektiiveja, jotka usein, esimerkiksi kadunnimissä saavat maskuliinitkin erehdyttävästi muistuttamaan feminiinejä.

Otetaan esimerkiksi ulitsa Popova. Se ei merkitse Popovan katua, vaan Popovin katua.  A-pääte tekee sanasta tässä tapauksessa genetiivin. Sama muoto kyllä tarkoittaa myös feminiiniä, vaikkapa Popovin vaimoa, mutta tässä tapauksessa siis ei tarkoita.

Vastaavasti ulitsa Kuznetsova ei merkitse Kuznetsovan katua, vaan Kuznetsovin. Luetteloa voisi jatkaa loputtomasti. Suomalaisilla oin kuitenkin tapana nimittää katuja sillä nimellä, joka kylteissä lukee: asuin Maratalla, kävelin Kaljajevalla.

Kun suuri osa kaduista näyttää olevan feminiinimuodossa, voisi kuvitella, ettei Venäjällä miespuolisia merkkihenkilöitä olekaan tai että kaikki ovat tohvelisankareita, jotka ovat antaneet nimetä katuja ja laitoksia vaimojensa mukaan. Tästä ei siis ole kyse.

Sitten on toinen vastaavanlainen kompastuskivi, johon törmää aina uudelleen. Se koskee sotakoulujen ja toki muidenkin koulujen nimiä. Koulut, škola on a-päätteinen ja siis feminiini. Siitä seuraa samanlaisia ongelmia kuin katujen nimissä.

Jos koulu on nimetty jollekin henkilölle, se esitetään genetiivillä: Vysšaja vojennaja škola imeni Tšapajeva olkoon fiktiivinen esimerkki. Se ei tarkoita, että koulu olisi nimetty kelpo Tšapajevin vaimolle. Se on nimetty hänelle itselleen. Sama koskee noita neuvostoajan lukemattomia Leninille ja Stalinille nimettyjä kohteita: im.(imeni) Lenina, im. Stalina ja niin edelleen. Zim-auto tulee alkukirjaimista Zavod imeni Molotova. Se muutettiin sitten muotoon ZIL (Zavod imeni Lihatšova)

Mutta myös oppilaitos, utšilištše tuottaa hankaluuksia, vaikka on neutri. Useimmat suomalaiset luulevat Mannerheimin käyneen Nikolajevskin ratsuväkikoulun. Kuka sitten on tuo maineikas Nikolajevski, joka nimestään päätellen vaikuttaa puolalaissukuiselta?

Ei sellaista olekaan ollut eikä oppilaitos myöskään sijainnut kaupungissa nimeltä Nikolajevsk, joka kyllä on olemassa. Kyse on Pietarissa sijainneesta Nikolain ratsuväkikoulusta, Nikolajevskoje kavallerijskoje utšilištše.

Toisten taas kerrotaan käyneen Mihailovskin tykistökoulun, joka siis oikeasti on suuriruhtinas Mihailin (Mikaelin) perustama ja hänelle nimetty.

Sama koskee Konstantinin palatsia, joka siis ei ole Konstantinovskin palatsi eikä edes Konstantinovin palatsi, vaan Konstantinin.

Marinskin teatteri, sairaala ja katu ymmärretään yleensä kyllä Marialle nimetyiksi, mutta sen sijaan Aleksandralle nimetty teatteri tuottaa vaikeuksia. Siitähän käytetään adjektiivimuotoa Aleksandrijski teatr. Kyseessä on feminiini ja viittaa siis Aleksandraan eikä Aleksanteriin Silloin nimenä olisi Aleksandrovski teatr.

Jätän noista adjektiiveista pois loppu i:n, kuten suomalaisessa translitteroinnissa edellytetään, en kyllä tiedä miksi. Se nyt ei ainakaan aiheuta sekaannuksia.

 

Tuttua tohinaa

 

Suomen-syöjät

 

1880-luvulta lähtien alkoi Venäjän lehdistössä yhä useammin olla hyökkäyksiä Suomea vastaan. Asiaan vaikuttivat puheet Suomen omista perustuslaeista ja suuriruhtinaskunnassa jopa esille nostettu ajatus puolueettomuudesta, mikäli Venäjän ja Englannin välinen sota puhkeaisi, kuten vuonna 1885 näytti ilmeiseltä.

Kuten Valentin Kiparsky kiteyttää, Venäjällä oli yllättäen huomattu, että Pietarin taakse oli syntynyt nopeasti kehittyvä valtakunta, johon ei enää kannattanut suhtautua leikillisesti pilkkaamalla. Monessa asiassa Suomi erottautui edukseen muusta valtakunnasta ja sitä paitsi se todella oli siitä erillinen osa, jonka tilastotietojakaan ei julkaistu yhdessä muun Venäjän kanssa.

Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa saattoi hyvin verrata Ahvenanmaan asemaan nykyisen Suomen yhteydessä. Sitä kadehdittiin ja vihattiin. Mitä hyvää nuo tsuhnat olivat tehneet kaiken tuon ansaitakseen?

Vuonna 1988 julkaisin Kanava-lehdessä artikkelin Petollinen Suomi Venäjän loisena. Olin koonnut siihen Suomen-syöjien keskeiset argumentit, jotka kuulostivat YYA-henkisten naapurisuhteiden oloissa vähintäänkin eksoottisilta. Tässä nyt taas hieman noita asioita.

Suomea syytettiin yleensä sen historiaan liittyvillä argumenteilla. Ensimmäinen kohdistui suomalaisten kykyjen vähättelyyn: suomalainen rotu ei koskaan ollut muodostanut minkäänlaista valtiota, siispä se ei voisi tehdä sitä tulevaisuudessakaan. Siltä puuttui valtiota muodostava kyky ja se saattoi toimia ainoastaan ylempien rotujen alaisuudessa, joko venäläisten tai ruotsalaisten.

Ruotsalaiset olivat vähäolukuinen kansa, jolle ei ollut mahdollista sietää suomalaisuuden kansallista kukoistusta ja kielellisiä oikeuksia (”etnografista itsenäisyyttä”), sellainen oli mahdollista vain Venäjän yhteydessä ja Venäjäänhän kaikki suomalaiset heimot kuuluivatkin.

Suomi sai siis kiittää koko kansallisesta olemassaolostaan Venäjää, kuten kaikesta muustakin. Kuitenkin suomalaiset olivat kiittämättömiä ja petollisia, mikä kuuluikin heidän kansallisiin ominaisuuksiinsa. He olivat aikoinaan pettäneet valansa Ruotsin kuninkaalle ja tulisivat pettämään sen yhtä sulavasti myös Venäjän keisarille. Tähän oli valmistauduttava ennakolta.

Muuan ekspertti tunsi Kalevalaa ja totesi, ettei suomalaisten aseena ole rehellinen miekka, vaan kavala tikari: Kalevalassa ei taistella miekoin mies miestä vastaan, vaan sen sijaan kavalilla taikakeinoilla.

Tosin löytyi sellaisiakin, jotka olivat tutustuneet Topeliukseensa ja tiesivät kertoa suomalaisten erityisestä urhoollisuudesta 30-vuotisessa sodassa. Mutta suuressa maassahan riitti ihmisiä kannattamaan jokaista mielipidettä: yhdet vihasivat suomalaisia ja toiset rakastivat. Yhdet eivät voineet sietää suomalaista oikeusvaltiota vapauksineen, toisten mielestä se olisi ollut venäläisillekin sopiva esikuva.

Mitä tulee Suomen nauttimiin erioikeuksiin, niitä oli leegio: Suomella oli oma lainsäädäntönsä omalla alueellaan, jonka erotti valtakunnasta raja. Suomella oli oma tullitariffinsa ja venäläiset joutuivat tullauttamaan viinipullonsakin mennessään Kannakselle lomailemaan. Suomella oli oma postilaitoksensa, joka ei huolinut venäläisiä merkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan Suomi selvisi vähällä yleisvaltakunnallisista kuluista, kuten sotalaitoksen ja ulkomaanedustuksen ylläpidosta. Sen elintaso ja kansansivistyksen tasokin olivat kasvamassa huimaa vauhtia. Mikäs oli rellestäessä, kun venäläiset maksoivat…

Vuonna 1812 suoritettu Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan kaihersi jo toteutuessaan venäläisen aristokratian mieltä. Kun Kannakselle 1800-luvun taitteessa syntyi satatuhantinen venäläinen kesäasutus, siitä tuli myös poliittinen kysymys.

Etnisesti täysin suomalaista Viipurin lääniä vaadittiin nyt palautettavaksi Venäjälle ja Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät todella päätettiinkin liittää takaisin Venäjään. Toimeenpanon esti vain maailmansodan syttyminen.

Miksi tuo suomalainen alue sitten muka olikin venäläinen ja miksi itse asiassa koko Suomi oli venäläistä maata? Itse asiassa suuriruhtinaskunnassa tuskin kukaan osasi venäjää puhua ja aitoja venäläisiäkin oli vuoden 1897 väetönlaskennan mukaan vain 0,2 prosenttia eli noin 6000 henkeä suuriruhtinaskunnan koko  2,7 miljoonan väkiluvusta.

Se oli venäläistä maata siksi, että se oli ostettu venäläisellä verellä. Tätä varsin huikeaa ja lähinnä ihmissyöjämoraaliin liittyvää kielikuvaa viljeltiin usein. Mikä ihmeen valuutta se venäläinen veri oikein oli? Kenelle sillä voitiin maksaa? Miten se suhtautui venäläisiä vastaan puolustautuvien ihmisten vereen?

Näin vaikeita kysymyksiä ei välitetty nostaa esille. Hurjimpien Suomi-syöjien mielestä, niiden, jotka valtakunnanduumassa edustivat ns. mustasotnialaisia ja jotka vihasivat erityisesti juutalaisia, Suomi olisi valloitettava uudelleen.

Suomalaisia ja juutalaisia verrattiinkin usein toisiinsa. Molemmat olivat ryhmiä, jotka ajoivat omia etujaan suuren Venäjän kansan kustannukselle. Tämän aatteen julistajana kunnostautui erityisesti Nikolai Markov (”Markov II”), joka tunnetaan myös Saksan natsipuolueelle merkittäviä virikkeitä antaneena henkilönä.

Kun vihollinen taas kerran hyökkäisi Venäjälle, olisi petollisen Suomen veri laskettava ensimmäisenä, julistivat Suomen-syöjät. Suomi oli yksinkertaisesti valloitettava uudelleen. Venäläiselle verelle maksuvälineenä löytyisi taas käyttöä.

Joskus YYA-aikana ihmeteltiin usein sitä vihaa, joka suomalaisten taholta kohdistui venäläisiin maamme itsenäistymisvaiheessa. Silloin ymmärtämättä jäi muuan tärkeä taustatekijä: sen vaaran murskaava todellisuus, joka maahamme kohdistui.

 Ylimieliset Suomi-syöjät olivat päällimmäisinä ja näkyvimpinä venäläisessä lehdistössä, jota meillä ahkerasti referoitiin. Kadetti Pavel Miljukovin kaltaiset liberaalit Suomen-ystävät, joilla myös oli oma merkittävä roolinsa, jäivät näiden varjoon.

Ei ole mikään yllätys, että venäläinen uusfasismi, joka nyt on vallassa, on palannut taas vanhoihin asemiinsa ja argumentteihinsa. Tuohon joukkoon kuuluu tietenkin myös pari suomalaista mielenterveystapausta ja keinottelijaa, mutta tuon joukon varsinainen venäläinen ydin koostuu taas oman aikamme mustasotnialaisista.

Se on joukko, jonka jäseniä voidaan venäjäksi parhaiten luonnehtia epiteeteillä mrakobes i soldafon. Se on väkeä, joka kehtaa avoimesti esiintyä suurelle yleisölle mielipuolisilla iskulauseillaan.

 Se on joukkoa, jolle ajatus omasta ja vieraasta verestä  politiikan maksuvälineenä on yhtä luonnollinen ja rakas kuin ruoskittavaksi pääsemisen ajatus masokistille.

Huhhahhei

 

Annosviinoja

 

Viina-asioista on joskus tullutkin kirjoiteltua (ks. esim. Vihavainen: Haun tost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinahan on aivan keskeinen kulttuuritekijä, joka hallitsee noin puolta ihmiskunnasta ja jonka valta ulottuu napapiirin takaa tropiikkeihin. Suomi on ollut nimenomaan väkevän viinan aluetta, mikä yhä lyö leimansa sen kulttuuriin (ks. Vihavainen: Haun känni tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinalla on taipumus viedä järki käyttäjältään ja tässä suhteessa se on monin kerroin väkevämpi kuin sen veljet olut ja viini. Kaikki alkoholi aiheuttaa lopulta riippuvuutta, mikä perustuu sen aikaansaamaan mielihyvän tunteeseen ja rentoutumiseen. Sillä voi lääkitä stressiä, mutta van hetkellisesti. Yleensä se palaa kahta kauheampana.

Viina on ollut tyypillistä ylellisyyttä. Ilman sitä ihminen tulee erinomaisesti toimeen arkielämässään, mutta sen avulla hän saattaa päästä sen yläpuolelle ja saada siivet selkäänsä ja pyllyynsä pitkän pyrstön, kuten Nummisuutarien Esko. Känni on juhla ja köyhän miehen Rolex, on sanottu.

Nyt näyttää siltä, että väkeviä viinoja on kaikkialla ruvettu karsastamaan. Venäjälläkin saattaa käydä niin, että vodkalasit jätetään rauhaan ja siemaillaan sen sijaan viiniä tai olutta. Kaupassa vodkaa tosin kyllä menee kovaa tahtia ja se on hyvin halpaa, kuten Kiinassakin.

Sen sijaan eurooppalaisessa ravintolassa yhden ryypyn määrä on nyt kaksi senttilitraa, mikä ei varmasti riitä päihtymiseen. Venäjälläkin tavallinen annos on nyt viisi senttilitraa, kuten se oli Suomessa vielä pari vuosikymmentä sitten. Aiemminhan Venäjällä otettiin aina sata grammaa ja kaikki suomalaisetkin alan miehet osasivat tilata sen: sto gram!

Meillä on tietenkin siirrytty eurooppalaisiin standardeihin ja omatkin ryyppymme on nuo samat kaksi senttilitraa. Sellainen liittyy aivan toisenlaiseen kulttuuriin kun oma perinnäinen ryyppymme (ks. Vihavainen: Haun hirvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Viinan merkitys armeijoille on tunnettu. Sotilaita koetettiin estää nauttimasta vettä, mikä oli vaarallista ja aiheutti usein suolistosairauksia. Niiden torjumiseksi tarjottiin veden asemesta juomaksi olutta, joka kuitenkin vei valtavasti tilaa. Niinpä siirryttiin väkeviin, maalla tarjottiin viinaa ja merellä rommia, halvinta väkevää alkoholia.

Viina oli tärkeä terveystekijä, mutta samalla myös hengen nostattaja ja pientä arkipäivän luksusta. Venäjällä tarjottiin sotilaalle vodka-annos tsaarin aikana ja taas uudelleen talvisodasta lähtien. Silloin se oli sata grammaa rivimiehille ja 150 grammaa upseereille.

Miten paljon päivässä tarjottiin tsaarin aikana? Yleensä käytettynä terminä oli tšarka (siitä suomen ”sarkka”), joka vetomittana oli 1,2 desilitraa (noin 100 grammaa) eli siis kuusi ja puoli noita 0.2 desin pikku ryyppyjä.

Oliko tuo kolme kertaa päivässä upseereille tarjottu ryyppy tosiaan noin suuri? Ei välttämättä. Moni on nähnyt Pietarissa Fabergén museossa rykmenttien viinasammioita, joiden laidoilla roikkuvat kunkin upseerin nimikirjoituksella varustetut mukit (stopka). Ovatko ne sarkan vetoisia? Ehkäpä kyseessä käytännössä oli vain puoli sarkkaa eli škalik?

Olipa miten vain, tuo sata grammaa oli ja pysyi niin sanottuna miehen mittana myös neuvostoaikana. Nyt siitä siis on luisuttu ja normina on tuo 50 ml eli puoli desiä, kuten meilläkin vielä viinakorttiaikaan.

Entä mikä oli meillä sopivana pidetty miehen annos? Kustaa H. Vilkuna on selvittänyt sen, miten paljon oli oikeuden mielestä sopivaa juoda, ettei tullut arvioiduksi humalaiseksi, mikä saattoi olla raskauttavaa.

Seitsemässä veljeksessä joka tapauksessa humalassa saarnaava Lauri ilmoittaa, mikä kansan syvien rivien mielestä oli normina ryyppäämisessä: tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi!

Kyseessä on tietenkin humalaisen kohellus: tuopin vetoisuus on 1,3 litraa ja kortteli oli 0,3 litraa. Lippari taas oli lantrinkia, laimentamista varten. Itse asiassa kaksi korttelia viinaa ja tuoppi olutta lippariksi saattoi olla se määrä, mistä tässä tehtiin pilaa. Kukapa tiennee.

Mutta se mitta, jolla viinaa annosteltiin armeijassa, oli jumpru (jungfru), 0,08 litraa. Ainakin teoriassa kuului saaristolaivaston eli armeijan laivaston miesten ruokalistaan kolme jumprua viinaa päivässä eli siis yhteensä 0,24 litraa, siis 12 kertaa tuo nykyinen ryyppymme.

Ei siitä nyt ihan humalaan tullut, mutta tuskinpa ihan selviäkään oltiin, ainakaan, mikäli päälle vedettiin olutta, joka tosin saattoi usein olla melkoista litkua, luulisin. Armeijan hankkijat ovat aina olleet huonossa maineessa.

Entäpä tuo kuuluisa englantilainen rommiannos, jonka jakelusta oli lehdissä kuvia vielä joskus 1960-luvulla, kun kuninkaallinen laivasto teki laivastovierailun Helsinkiin. Tuo annoshan jäi pois käytöstä vasta vuonna 1970.

Annoksen koko oli tuolloin 1/8 pinttiä eli 71 ml ja se jaettiin puolen päivän aikaan. Rommin väkevyys oli noin 55 tilavuusprosenttia, joten annos vastasi hyvinkin yhtä desilitraa tavallista suomalaista tai venäläistä viinaa. Kyseessä oli siis kerralla viisi nykyaikaista paukkua ja vieläpä puolen päivän aikaan.

1600-luvulta 1700-luvulle rommin määrä oli ollut peräti puoli pinttiä (1 pint: 568 ml), mutta annosta pienennettiin ja rommia laimennettiin (Amiraali Vernon, ”Old Grog” 1740) ja annostelukin jaettiin kahtia, puolet aamulla ja puolet illalla.

Pakko lienee joka tapauksessa sanoa, että viinanhuurua laivastossa riitti. Kaipa se antoi pientä lohtua niille, jotka saivat viettää elämäänsä vetoisissa ja kylmän kosteissa riippumatoissaan tykkiensä vieressä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ankealta se kohtalo saattoi silti tuntua ja harva sinne vapaaehtoisesti pyrki.

Kuten Samuel Johnson lausahti, Englannin vankiloissa oli paremmat olosuhteet, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa. Jälkimmäisessä kuitenkin sai viinaa ja vieläpä aika runsaasti.

Siinä saattoikin olla yksi niin sanotuista sotilaselämän viehätyksistä. Leo Tolstoi on arvellut, että sen suurimpia viehätyksiä oli pakollinen joutilaisuus. Sehän itse asiassa on seikka, joka mahdollistaa myös kulttuurin harrastamisen, mikä vielä 1800-luvn upseeriston keskuudessa nousi usein merkittävän korkealle tasolle.

Toki uhkapeli, naiset, tappelut ja viinan kanssa läträäminen olivat tuolloin vaihtoehto kulttuuriharrastuksille ja ovat sitä vieläkin.

Tylsyyttä kohti

 

Kirjojen jälkeinen maailma

 

Ray Bradbury, Fahrenheit 451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.

 

Viime vuosisadan merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.

Kaikki ne kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten ajatuksiakin.

Tavoitteena on utopian luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.

Orwellin kiteytyksen mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi, joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.

Virallinen narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä, joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.

Todellisuudessakin Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston ja kärsimyksen näyttämönä.

Neuvostoliiton romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.

Sosialistinen järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen: Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki säännön vahvistavia poиkkeuksia, menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого) löytyi yhä.

Tosiasiassahan menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui, mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.

 Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.

Bolševikkivalta kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan  ulottumattomiin niin sanottuun erikoisvarastoon -spetshran.

Yksi alue kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien liikkeestä ja sen psykologiasta.

Dostojevski kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.

Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.

 Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?

Kun amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Suunta kohti oikeaoppisuutta on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen, joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla lukutaidon yleinen hävittäminen.

Ray Bradburyn kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.

Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.

Toki sanoma on sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja ihmisetkin.

Onhan siinä dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu valtavasti.

Bradbury on kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.

Mikäli ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in vain yksi kanssamatkustaja.

Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa  muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan massaviihteen avulla rakentamassa.