Naapurista

 

Venäjä, joka menetettiin

 

Pentti Stranius, Häivähdys Venäjää. Esseitä kulttuurista, kielestä, karjalaisuudesta ja venäläisestä älymystöstä. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2025, 311 s.

 

Elokuvaohjaaja Stanislav Govoruhin (ks. Vihavainen: Haun govoruhin tulokset) teki aikoinaan dokumenttifilmin ”Venäjä, jonka menetimme”. Siinä hän rinnasti vallankumousta edeltäneen Venäjän upeat aikaansaannokset ja bolševikkivallan aikaansaaman syvän rappion. Arvosana jälkimmäiselle oli murskaava.

Tämän kirjan kirjoittaja kuului niihin, jotka aikoinaan menivät Neuvostoliittoon opiskelemaan ja enemmän tai vähemmän kotiutuivat sinne monien opiskeluvuosien aikana. Puolisokin löytyi sieltä.

Tuo mennyt maailma, joka tuntui toimivan täysin eri periaatteella kuin kotoinen rationaalinen byrokratiamme, oli monessa suhteessa kiehtova ja jopa viehättävä, kaikessa kolossaalisessa tolkuttomuudessaan. Venäläinen ihminen toi siihen lämpöä ja sympatiaa.

Oman itsetietoisen ryhmänsä Neuvostoliitossa muodosti älymystö, joka ajatteli yhtä, puhui toista ja teki kolmatta, kuten sanotaan. Se ei koskaan ottanut täydestä virallista propagandaa. Noista ulkomaalaisista opiskelijoista ei aina voinut sanoa samaa.

Itse 1970-luvun alussa Moskovassa opiskellessani en juuri lainkaan tavannut muita suomalaisia. Sen sijaan muistan, miten muuan venäläinen opiskelija oli aidosti suuttunut kuvatessaan erästä tuntemaansa suomalaista, joka oli hänelle kehunut elämää Neuvostolitossa: hyvähän hänen oli puhua, kun sai kolminkertaista stipendiä ja nautti parhaansa mukaan kahden maan antimista…

Mutta sellaisiahan uskovaiset ovat. Auskultoidessani yliopettajamme joskus tokaisi: autuaita ovat ne, jotka näkevät ja kuitenkin uskovat. Joku sellainenkin oli siinä opettajanplanttujen joukossa.

Kommunismin rakentamisen, jota Neuvostoliitto virallisesti toteutti, vitsailtiin olevan ikuista työtä. Sehän ei, vastoin puolueen juhlallista lupausta, onnistunutkaan vuoteen 1980 mennessä. Sen sijaan todettiin 1960-luvulla, että olikin löydetty uusi, lainomainen yhteiskuntakehityksen vaihe, ”kehittynyt eli kypsä sosialismi”, joka jokaisen yhteiskunnan oli käytävä läpi matkallaan kommunismiin.

Neuvostoliitto oli ainoana maana maailmassa päässyt tuohon vaiheeseen ja rakensi nyt sitten sitä kommunismia. Se ei siis enää, päin vastoin kuin Itä-Euroopan kansandemokratiat, rakentanut vasta kehittynyttä sosialismia, vaikka kirjoittaja tulee näin väittäneeksi.

Sattuuhan sitä, yleisesti ottaen kirja on sangen asiantunteva ja tarttuu moniin pienempiin ja suurempiin ja usein kiinnostaviin asioihin, jotka jollakin tavoin koskevat Venäjää.

Neuvostoliiton romahdusta seurannut vaihe oli Venäjän todellinen aallonpohja, joka vertautui jo vallankumouksen jälkeiseen sekasortoon ja siihen totaaliseen hävitykseen, jolloin kaikki normaalit yhteiskunnan laitokset oli tuhottu tai muuten lakanneet toimimasta. Tehtaat seisoivat, palkkoja ei maksettu, ruokaa ei ollut. Katastrofi oli todellisuutta.

Älymystölle tämä kuitenkin oli vapautumisen aikaa, mutta ilo oli lyhytaikainen. Hyvin nopeasti älymystö menetti sen ylivertaisen aseman, joka sillä yhteiskunnassa oli ollut, vaikka asia oli harvoin palkkapussissa näkynyt.

Kapitalismin raain ja primitiivisin muoto valtasi äkkiä Venäjän, kulttuurille ei siinä rahaa liiennyt ja vapaus näytti toimivan vain pienen ihmisen murskaamiseksi. Runot eivät enää kiinnostaneet, kun kaiken sai sanoa suorasanaisestikin. Kukaan ei silti kuunnellut.

Toki elokuva, jota kirjoittaja on erityisesti harrastanut, vapautui ja pannasta pääsi suuri määrä mestariteoksia. Kirjoittaja kertoo niiden tekijöistä ja muustakin älymystöstä, jota hän aikoinaan haastatteli.

 Tässä voin mainita teettäneeni itsekin 2000-luvun alussa joukon haastatteluja, joissa tutkittiin älymystön omaakuvaa. Ne löytyvät teoksesta” Communism and Consumerism”. Venäjän älymystö on todella kiinnostava ilmiö ja yhtä omaleimainen kuin koko maan historia.

Kuten totesin, kirjoitin itsekin pari kirjaa venäläisestä älymystöstä (ja sen ikuisesta vihollisesta, pikkuporvaristosta englanniksi. Stranius toteaa englannin ylivallan akateemisessa tutkimuksessa kasvaneen yli kaiken kohtuuden pian Neuvostoliton romahdettua.

Tästä on pakko olla samaa mieltä. On toki mahdollista, että käännöskoneet ennen pitkää voivat muuttaa tilannetta, samoin kuin länsimaisen kulttuurin aseman muuttuminen suhteellisesti yhä heikommaksi.

 Joka tapauksessa kirjoittaja on tähän kirjaan sisällyttänyt muutamia lukuja myös englanniksi ja venäjäksi. Ymmärrän hyvin tämänkin, niin harvinainen kuin ratkaisu onkin.

Kirja käsittelee hyvin monia aihepiirejä, joita en ryhdy erikseen ruotimaan. Osittain luvut on kirjoitettu jo ennen Ukrainan sotaa ja tuntuvat ikään kuin sanovan, että putinit tulevat ja menevät, mutta Venäjä säilyy ja myös tarve ymmärtää venäjän kieltä ja kulttuuria.

Lähtekäämme siitä. Tuota yhden miespolven takaista vanhaa Venäjää (miten monta kertaa tuon maan historiassa onkaan ollut syytä erottaa toisistaan ”vanha” ja ”uusi” Venäjä!), jota ei enää ole, muistellaan nyt kaiholla monella taholla. Vanhasta muistista näyttää kommunistinen kustantajakin tunteneen lukkarinrakkautta siihen.

On vain taas kerran toivottava, että Venäjä selviää siitä tolkuttomuudesta (ks. Vihavainen: Haun tolkku tulokset), jota sen nykyiset johtajat politiikassaan edustavat.

Neuvostoaika oli koomisessa seniiliydessään tavallaan myös sympaattista ja sen intelligentsija ansaitsi kaiken ihailun ja kunnioituksen.

 Nyt tuon maan omatekoiset suurmiehet saarnaavat ja toteuttavat evankeliumia, jolla ei ole sankarikuoleman lisäksi mitään erinomaista tarjottavana edes nimellisesti. Intelligentsija on oudon hiljaa. Onko se todella kuollut, kuten Maša Gessen (vrt. Vihavainen: Haun gessen tulokset) Straniuksen referoimana on päätellyt?

En usko sitä. Kyllä me vielä saamme rajan takaa kuulla hyviäkin uutisia. Luetaan nyt sillä välin esseitä siitä, millainen se Venäjä joskus oli.

Uusi hurskaus

 

Outoa porukkaa

 

Aika usein on tullut kirjoiteltua arvojen ja normien muutoksesta. Tähän ikään ehtinyt on jo saanut huomata monien entisten hyveiden muuttuneen paheiksi ja päinvastoin.

 Sinnikäs ahertaja ei enää ole sankari, vaan hölmö ja hillitön kuluttaja taas ihailtu esikuva. Myyntimies ei enää merkitse lähes samaa kuin huijari, vaan hänen paikkansa on aika korkealla ihmisten arvostuksissa. Häiriköivät puhelinmyyjät ovat poikkeus.

Materiaalinen puoli ei meillä kuitenkaan ole päässyt yhtä hallitsevaksi ihmisten arvoa punnittaessa, kuin nykyisessä suuressa esikuvamaassamme, jonka nimeä ei tarvitse edes mainita. Sen sijaan meillä arvostetaan korkealle hurskasta mieltä, joka nykyään on jo täysin toisenlainen kuin vielä pari miespolvea sitten.

Olemme siirtyneet korkean aineellisen hyvinvoinnin piiriin ja niin sanotut eloonjäämisarvot ovat tulleet toissijaisiksi verrattuna ihmisen itsetoteuttamiseen liittyviin arvoihin, käyttääkseni kuuluisan World Wide Surveyn käsitteitä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset).

Arvostamme nyt hedonismia, individualismia (narsismin muodossa), suvaitsevuutta ja sentimentalismia. Kaikki tabut ja rajoitukset ovat kauhistus. Uskomme myös oman arvomaailmamme absoluuttiseen pätevyyteen, luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin ja koko maailman velvollisuuteen jakaa kassamme nuo samat arvot.

Ellei niin ole tapahtunut, on asia meidän syytämme eli kolonialismin perintöä. Emmehän me tosin koskaan ole itse olleet kolonialisteja, mutta pystymme kyllä tuntemaan siitä katumusta, jos meillä on uskoa riittävästi. Se antaa myös meille aihetta itseihailuun.

Tämä karikatyyri arvomaailmastamme ei tietenkään koske kaikkia, mutta niin sanottuna ideaalityyppinä se sanonee jotakin olennaista nykyisestä tilanteesta, jonka erikoislaatu nousee selvästi esille, mikäli vertaamme nykyistä tilannetta vielä 1950-luvulla vallinneeseen.

Kyseessä on ilmiö, joka koskee läntistä maailmaa laajemminkin, vaikka itse kullakin maalla on arvojen suhteen oma profiilinsa, kuten edellä mainitusta WVS-tutkimuksesta käy selvästi ilmi.

Ei ole kovin yleistä, että nykyisistä arvoista kyettäisiin kiinnostavasti irtautumaan ja arvioimaan niitä ulkokohtaisesti. Jonathan Haidt on tehnyt tämän suuntaisen yrityksen, joka mielestäni on kiinnostava. Siitä joskus bloggasinkin:

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Tunnetta tulvillaan

 

Järjen jälkeinen aika

 

Luinpa taas Ari Helon blogin ja suosittelen samaa muillekin (ks. Antirasistien loukatut tunteet | Uusi Suomi Puheenvuoro ). Helon ansiokkaita kirjojahan olen silloin tällöin käsitellyt( Ks. Vihavainen: Haun helo tulokset ).

Kun aikoinaan sattui kasvamaan ja kehittymään ympäristössä, jossa järjen korostaminen ainakin akateemisella tasolla oli ensisijaista ja olennaista, oli ensimmäinen sokki joutua omin silmin näkemään suuri akateemisen nuorison suorittama aivojen heittäminen narikkaan. Sitähän nimitettiin myös taistolaisuudeksi.

Kun siitä päästiin, sain omin silmin nähdä niin sanotun akateemisen nuorison suurten joukkojen makaavan rähmällään Senaatintorilla ja pitävän pystyssä plakaatteja, joissa luki ”I cannot breathe”, ”BLM” ja  muuta vastaavaa. Kyseessä oli suoraan Amerikasta tullut antirationaalinen muoti, johon tartuttiin aivan häpeämättä ja ilman ajatuksen häivää.

Tuntuu siltä, että puhtaan ja avoimen järjettömyyden julistamiselle on nyt jonkinlainen sosiaalinen tilaus. En ryhdy spekuloimaan sillä, missä määrin asiaan vaikuttavat aiemmat intellektuaaliset muodit tai ikäluokkien ja sukupuolten vaihtuvat poliittiset voimasuhteet. Täytyy vain todeta, että näin on.

Järki on yhä halveksitumpaa yhteiskunnallisesas keslustelussa (ks. Vihavainen: Haun tilaus järjettömyydelle tulokset). Tässä vielä erään toisen blogin teksti.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Väärä tietoisuus ja sen oikaiseminen

Väärä tietoisuus

 

Karl Marx kuuluu maailmanhistorian neroihin. Kuten kaikki nerot, hän oli jossakin määrin monomaani ja antoi metodinsa joskus viedä ajatuksen kauas empirian proosallisilta kentiltä, hegeliläisen dialektiikan ilmattomiin sfääreihin.

Joka tapauksessa hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien merkityksestä ja niiden tavasta toimia mullisti länsimaisen radikaalin ajattelun. Ideologian eli väärän tietoisuuden käsite irrotti kriittiseksi itseään arvelevan radikaalin normaalien empiiristen asioiden muodostaman painovoiman maailmasta. Urotyö oli verrattavissa Newtonin vastaavaan: Let Newton be –and All was Light!

Nyt nimittäin kävi mahdolliseksi kritisoida olevia oloja ja menneitäkin myös muuten kuin vain usein niin tylsien ja vaikeiden tosiasioiden pohjalta. Itse ne henkilöt, jotka niitä esittivät, olivat jo sinänsä , a priori väärässä, mikäli he kantoivat väärää tietoisuutta, mikä taas seurasi heidän luokka-asemastaan.

 Itse asiassa koko porvarillisen yhteiskunnan kulttuuri oli pahasti vino ja valheellinen. Eipä sen vastustajakaan, nousevan työväenluokan maailmankatsomus, mitään absoluuttista totuutta heijastanut, koska sellaista ei ollut olemassa. Se oli kuitenkin tie edistykseen eli uuteen valtaan vanhan kumoamisen kautta ja juuri siksi niin totuudellinen kuin oli mahdollista ja toivottavaa.

Kun Freud vielä omalla tavallaan täydensi ajatusta ihmisen tietoisuuden vääristyneisyydestä, oli ajatus totuudesta jo valmis heitettäväksi naiivien ennakkoluulojen romukoppaan eikä postmodernismille jäänyt paljoakaan tekemistä rationaalisen ajattelun jäänteiden murskaamisessa. Nyt ei ollut enää olennaista, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi.

Nykyajan ihminen taitaa aktiivisesti kieltäytyä ymmärtämästä ja hyväksymästä sitä ihmisjärkeä rienaavaa ajatusta, että vain hetki sitten maailmassa oli supervalta, joka julisti edustavansa, ellei nyt absoluuttista, niin ainakin ainoaa mahdollista ja reaalista totuutta. Se omisti puolueeksi kutsutun oraakkelin, joka ex cathedra puhuessaan ei koskaan erehtynyt eikä voinut erehtyä, sillä se palveli oikeaa tietoisuutta.

Se oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Henkilökohtaisella tasolla jokainen puoluetta palveleva saattoi ja hänen myös piti luopua niistä omista vähäpätöisistä, spontaaneista ajattelun ja moraalin iduista, joita hänen omassa päässään saattoi syntyä.

Tarina tämän uuden paavillisuuden, vai pitäisikö sanoa jesuitismin, synnystä on kaikessa paljaudessaan luettavissa Leninin kootuista teoksista, jopa Valituista. Itse asiassa riittää, kun lukee Valtiosta ja vallankumouksesta Leninin argumentoinnin siitä, miksi sosialistinen vallankumous johtaa väistämättä kommunismiin. Voin kertoa. Se johtaa sinne siksi, että Marx sanoi juuri niin, vaikka hänen puheitaan yritetään vääristää. Ihan itse sanoi.

Tässä siis tieteellisen ajattelun huippusaavutus viime vuosisadalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tällaisella voinut olla mitään tehoa esimerkiksi suomalaisen yliopiston jakamaa sivistystä nauttiviin akateemisiin kansalaisiin.

Bolševismin täydellinen haavoittumattomuus ikävien tosiasioiden edessä oli imponoivaa. Kun Venäjä oli ehdoin tahdoin vedetty kansalaissotaan ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä nälkään, tauteihin ja teloituksiin, oli saavutuksena ainoastaan sen puolueen pysyminen vallassa, joka tuon kaiken oli saanut aikaan.

Sen sijaan, että olisi häveten luovutettu valta niille, jotka sitä osasivat käyttää, kiristettiin ideologista linjaa ja kiellettiin jopa kaikenlaisten poliittisten vaihtoehtojen esittäminenkin. Vain yksi linja oli oikea, vaikka sitä ei voinutkaan todistaa. Uskoa siihen voi ja pitikin.

Mitä tietoisuuteen tulee, suoritti puolue Herkuleen työn selittäessään pelastaneensa Venäjän ja erityisesti sen työväenluokan uhkaavalta katastrofilta ja antaneensa vallan kansan suurelle enemmistölle.

Tosiasiassa maan työväenluokka marxilaisessa merkityksessä koostui vain parista miljoonasta ihmisestä ja oli sitä paitsi puolittunut kansalaissodan ja sotakommunismin vuosina, kun koko suurteollisuus oli lopulta täysin pysähtynyt.

Mitä kansan suureen enemmistöön tulee, sitä pidettiin avoimesti toisen luokan kansalaisen asemassa ja tämä johtui siitä, että se oli luokka-asemaltaan talonpoikaista eli niin sanotusti pikkuporvarillista.

Tästä taas seurasi väärä tietoisuus ja mikäli tämä määrällinen (mutta ei laadullinen) enemmistö olisi päästetty vallan kahvaan, olisi kommunismin taru loppunut lyhyeen.

Mutta sitähän ei voitu tehdä. Sitä ei voitu tehdä siksi, että Venäjällä oli suurempi missio kuin vain sen kansan typerän enemmistön tahdon noudattaminen, kuten porvarillinen demokratia olisi ideologiansa muotoillut.

Niinpä puolueen jylhäksi tehtäväksi jäi johtaa kansa luvattuun maahan sen tahtoa kyselemättä, sillä tiedossa oli, että se tahtoi vääriä asioita, kun ei muustakaan ymmärtänyt.

Lehdistön ja agitaattoreiden tehtäväksi jäi totuuden kertominen sillä tavalla, että se palveli asiaa. Sitä paitsi miltei mikä tahansa muuttui juuri totuudeksi, mikäli se palveli asiaa. Kukaan ei ollut eikä saanut olla kyllin naiivi kysyäkseen Mikä on totuus? Sen sijaan oli kysyttävä: ketä tämä totuus palvelee?

Sitä paitsi kukaan ei saanut päättää tällaisista asioita itse, koska vain puolueella oli siihen pätevyys. Ajatelkaamme nyt vaikkapa vasemmistolaista poikkeamaa: ajatus kommuunien muodostamisesta saattoi kuulostaa vuonna 1930 hyvinkin oikeaoppiselta, olihan myös Lenin asiaa hyvin innokkaasti kannattanut ja sitä paitsi muuttanut koko puolueen nimenkin juuri kommunistiseksi.

Lenin oli tietenkin oikeassa kuten aina, mutta, totesi nyt Stalin: kommuuni toteuttaisi edistyksellisen roolinsa vasta myöhemmin. Juuri nyt sellaisten perustaminen herätti talonpojissa pelkoa ja suuttumusta ja toimi siis objektiivisesti puolueen asiaa vastaan eli sillä oli taantumuksellinen ja neuvostovastainen merkitys. Kansan viholliset ne nyt niitä kommuuneja halusivat…

Jätettiinpä siis puolueelle sen päättäminen, miten asiat oli esitettävä ja tyydyttiin itse (vaivaiset yksilöt) toimimaan puolueen vähäisinä apulaisina agitaation ja propagandan alueella. Se oli hieno ja uljas rooli, sillä kyseessä oli uuden maailman rakentaminen. Utopiaa, ellei pahempaa olisi sen sijaan ollut jättää yksilöiden päätettäväksi, ja heidän tietoisuudestaan riippuvaksi se, miten ja millaiseksi tuo maailma rakennetaan.

On usein todettu, ehkä hieman hämmästyneenä, että Stalinilta liikeni valtavasti aikaa kirjallisuudelle ja elokuvalle. Mutta ei tämä mikään sattuma ollut. Nämä asiat olivat uuden maailman rakentamisen ytimessä. Tietoisuuden muokkauksestahan siinä oli kysymys ja se on aina totalitarismin keskeisiä huolenaiheita.

Joistakin saattaa tuntua oudolta, että feministipiireissä kiinnitetään niin tavattomasti huomiota siihen, miten vaikkapa jossakin elokuvassa esitetään naisen rooli. Terve järki toki edellyttää, että naiset, kuten miehetkin saattavat tässä elämässä, saati fiktiossa olla lukemattomissa eri rooleissa, enimmäkseen toki sellaisissa, joihin ihmislajin aristotelinen olemus sen vetää, nolens volens.

Tämä ei kuitenkaan sovi totalitaarisen ajattelun kaanoneihin. Kuten Neuvostoliitossa oli välttämätöntä esittää kunkin luokan edustaja oman kategoriansa luomana ja sen mukaisesti käyttäytyvänä ja ajattelevana tyyppinä, niin myös nykyinen, patriarkaattia vastaan taisteleva lahko pitää välttämättömänä esittää sankarinsa toisenlaisina, kuin ne luonnostaan eli siis empiirisesti ovat.

Tarkoituksena on tietenkin maailman muuttaminen, muuttamalla ihmisen vääräksi tuomittu tietoisuus. Venäjällä tähän liittyi marxilainen esivalmistelu eli ns. riistäjäluokkien likvidointi, minkä jälkeen kaiken piti sujua kuin tanssi vain: olihan olemassa enää vain menneisyyden jäänteitä tietoisuudessa, perežitki prošlogo.

Entä miten tulisi julkisuudessa esittää populismi ja sen poliittiset tavoitteet ja kannattajat? Vai pitäisikö vain kertoa, miten asiat ovat?

 

Siinä tapauksessa saatettaisiinkin tukea heidän auktorisoimattomia mielipiteitään. Sanomattakin on selvää, että vaikka populistit kylläkin vain esittävät oman tahtonsa mukaisia poliittisia mielipiteitä, ei kyseessä heidän kohdallaan ole vain normaali mielipide, jollaisten kunnioittaminen on demokratian perusidea.

Tämä johtuu siitä, että on olemassa korkeampi, aikakauden hengen objektiivisesti synnyttämä mielipide, jota kannattaa enemmistö objektiivisesti, joskaan ei vielä subjektiivisesti. Se on muotoiltu EU:ssa, joka vastaa kannattajiensa puolesta ja toimii siis aikamme järkenä ja omanatuntona.

Kuten talonpojalla Venäjällä ei ollut objektiivista oikeutta mielipiteeseensä siitä huolimatta ja juuri siksi (vaarallista!), että se edusti enemmistöä, ei myöskään miessukupuolella, normaaleilla naisilla eikä populisteilla ole oikeutta mielipiteeseensä.

Kyseessä on sama väärän tietoisuuden ongelma, jonka kanssa jo Marx ja sittemmin Lenin ja Stalin joutuivat painimaan. Taistelevan älymystön ylevä tehtävä on suojella kansaa sen omilta mielipiteiltä ja luoda sen sijaan uusi kuva maailmasta sen muuttamiseksi. Joukkotiedotus on se taistelukenttä, jolla asiat ratkaistaan.

 

Väärään aikaan ajateltuja

 

 

Totuus on ajan tytär

 

Veritas -filia temporis

Aulus Gellius 130-180 JKr.

 

Tuli tässä taas jonkun kanssa juteltua siitä, miten asioiden ja tapahtumien ihmisten mielessä saamat lataukset ja merkitykset saattavat historian kuluessa muuttua aivan totaalisesti.

Välttämättä ei tarvita edes pitkiä aikoja tällaisen muutoksen tapahtumiseen. Niin sanottu suomettuminen ja yleensäkin suhteemme Venäjään on juuri tällä hetkellä se alue, jolla suurimat muutokset ovat tapahtumassa ja jo tapahtuneetkin.

Tyhmimmät kuvittelevat, että tässä tapahtuu yksi kertaisesti siirtyminen valheesta totuuteen ja että tämän jälkeen ei vastaavia muutoksia enää koskaan tarvita eikä tule tapahtumaan.

No, tämän voisi jättää omaan arvoonsa, ellei samalla sentään muistaisi, miten valtava merkitys asialla on ja että sillä tulee olemaan oma roolinsa asioiden kehityksessä.

Ettei asia menisi tyhjäksi jaaritteluksi ilman konkreettisia esimerkkejä, pistän tähän erään vanhan blogin ajalta, jolloin meille tänä päivänä ominainen viisaus vielä puuttui monilta, muun muassa minulta:

 

maanantai 4. elokuuta 2014

Törkeiden ajatusten historiaa

 

Törkeiden ajatusten historiaa

 

Taannoisina neuvostoaikoina, jotka siis eivät Suomessa olleet ns. neuvostovallan vuosia, oli poliittisella korrektiudella silti omat sääntönsä ja rajansa. Ne oli helppo tietää, eikä niiden rikkominen kiinnostanut juuri ketään. Uhmaaminen oli täysin luvallista, mutta aiheutti asianomaisen luottoluokituksen romahtamisen roskasarjaan.

Kauko Kare julkaisi omaa lehteään, mutta harva viitsi sitä lukea, useimmissa lukijoissa se lieneekin herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta. Karehan kertoi asioista, jotka kyllä olivat tosia, mutta entäs sitten? Ne olivat asioita, jotka tukivat vääriä mielipiteitä ja tulkintoja. Sellaisten mielipiteiden tunnustaminen, saati ääneen lausuminen oli turhaa, tarkoitushakuista ja loukkaavaa. Asiat eivät moisesta poliittisesta pornosta muuksi muuttuneet eikä isänmaan etu hyötynyt, päinvastoin.

Totuus sinänsä, pelkkänä totuutena, ei ollut vielä yhtään mitään, kuten jo Lenin oli kertonut. Olennaista oli kysyä, ketä tämä tällainen totuus palveli. Suomessa totuuden tuli palvella kansojen ystävyyttä, nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olisi ollut rikos toimia tuota ystävyyttä vastaan ja tämä ymmärrettiin hyvin siinä vaiheessa, kun Kekkonen valittiin poikkeuslailla kaikkien puolueiden tuella. Valtava enemmistö kannatti häntä oikeasti, eikä tuo outo laki herättänyt kovin kummoisia reaktioita. Tärkeintä ei ollut totuus sinänsä, vaan se, että ystävyys kukoisti ja kauppa kävi.

Koska venäläiset olivat itse valinneet osansa ja rakastivat poliittista järjestelmäänsä, ei sen sorkkiminen kuulunut muille, saati suomalaisille. Suomessa oli tavattoman vähän niitä, jotka 1970-luvulla pitivät Baltian maiden kuulumista Neuvostoliittoon väkivaltana, saati rikoksena. Ehkä nyt liittäminen oli kyllä tapahtunut epäselvissä oloissa, mutta kukaan ei ryhtynyt paasaamaan sen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä sillä olisi voinut saavuttaa? Kuka sitä paitsi pystyi osoittamaan, etteivät baltit ja virolaiset olleet osaansa tyytyväisiä? Kaikki käytettävissä olevat tiedot kertoivat muusta.

Jos Baltian kuuluminen Neuvostoliittoon oli kiistaton ja ilmeisen peruuttamaton tosiasia, niin Ukrainan kuuluminen siihen oli niin ilmeinen selviö, että olisi ollut suorastaan kummallista ja hirvittävää kuulla jonkun epäilevän sen oikeutusta. Yleensä Suomessa ei edes tiedetty, että oli olemassa kansakuntaa nimeltä ukrainalaiset. Ukrainan nimi toki tunnettiin ja ymmärrettiin sen sijaitsevan eteläisellä Venäjällä. Monet arvelivat, että siellä puhuttiin jonkinlaista murretta, mutta tuskin kukaan epäili, ettei seutu oikeastaan ollut Venäjää. Venäjää tuntevat tiesivät Kiovan vanhaksi pääkaupungiksi ja Venäjän kaupunkien äidiksi, Gogolin ukrainalaistarinat tiedettiin ja Kaarle XII:n tappio Pultavassa. Siinä se sitten jo alkoi ollakin.

Luultavasti vain historiaa opiskelleilla oli tietoa siitä, että Ukraina oli Venäjän kansalaissodan vuosina ollut itsenäinen ja jopa solminut diplomaattisuhteet Suomeen. Joissakin tutkimuksissa asia mainittiin ohimennen pikanttina yksityiskohtana ja osoituksena Suomen hallituksen typerästä ja sopimattomasta neuvostovastaisuudesta.

Kun taistolaisnuoriso lauloi Nataliasta, joka odotti Ukrainan vapautumista, oli jokaiselle selvää, että vapaus tarkoitti saksalaisten fasistien karkottamista ja neuvostovallan palauttamista murtumattomassa ystävyysliitossa. Historian harrastajat tiesivät lisäksi, että natsi-Saksa oli yrittänyt nostaa ukrainalaisia neuvostojen maata vastaan ja luvannut jopa erillistä ukrainalaista valtiota.

Tämä pitikin paikkansa. Itse asiassa jo keisarillinen Saksa oli suunnitellut Ukrainan erottamista Venäjästä ja peräti toteuttanutkin sen. Lisäksi suunnitelmissa oli, että Venäjästä olisi erotettava Kaukasia ja Turkestan sekä tietenkin Puola, Baltia ja Suomi. Silloin venäläinen imperialismi olisi kukistettu ja kansojen vankilan portit avattu. Se olisi myös tarkoittanut sen venäläisen vaaran minimoimista, jonka Venäjän valtava kasvu oli Saksalle tuonut.

Saksalla oli siis mitä kiitettävin vapautusmissio ja sen toiminta ensimmäisessä maailmansodassa todella herätti kiitollisuutta niin Suomessa kuin Ukrainassa. Ikävä kyllä toiminta ei ollut pyyteetöntä. Saksankin imperiumi oli imperialistinen, kuinkas muuten. Vapauttaja halusi uudet valtiot omaan intressipiiriinsä, ei ehkä nyt aivan samanlaiseen riippuvuuteen kuin Venäjä aikanaan, mutta silti, Jopa Suomessa tästä saatiin hieman esimakua ennen kuin saksalaiset poistuivat.

Ajatus Ukrainan vapauttamisesta jäi elämään, myös Saksassa. Sen erityisenä ajajana ja teoreetikkona oli Paul Rohrbach, joka oli puolustanut Ukrainan valtiollisuuden ideaa jo keisarillisessa Saksassa. Hitler peri ajatuksen ja natsien teoreetikoilla oli siitä pian omat versionsa. Kuten tiedetään, Alfred Rosenberg otti ajatuksen Ukrainan vapauttamisesta enemmän tai vähemmän tosissaan. Hitler, Erich Koch ja monet muut brutaalin riistopolitiikan kannattajat sen sijaan viittasivat kintaalla niille tulkinnoille, joiden mukaan ukrainalaiset olivat eri rotua kuin isovenäläiset ja melkoiselta osin peräti goottilaista, arjalaista alkuperää.

Siitä, minkä piti olla Ukrainan vapautus, tuli sen tuho. Joukkoteurastus vaati miljoonia uhreja, ehkäpä peräti kymmenen miljoonaa. Aineelliset tuhot olivat ennenkuulumattomat. Tällainen ”vapautus” ei ollut kenenkään mieleen. Silti yhteistoimintamiehiä oli aikoinaan löytynyt. Oli jopa koottu ukrainalaisia SS-yksiköitä. Koko ajatus Ukrainan vapauttamisesta leimautui natsien juoneksi. Itse asiassa heidän tarkoituksensa oli Ukrainan orjuuttaminen, ryöstäminen ja joukkomurhan järjestäminen. Koko idea ”vapautuksesta”  oli siis törkeä. Jälkimaineeksi tuli tämä ja ansaitusti.

 Virallisen neuvostotulkinnan mukaan Neuvostoliiton suurena erikoisuutena sodassa oli ollut, ettei siellä lainkaan tavattu pettureita. Sen sijaan joukkosankaruus yhteisen suuren isänmaan puolesta oli ollut ominaista kaikille kansallisuuksille.

Väitettä Neuvostoliiton erikoislaadusta ei voi kokonaan tyrmätäkään, sillä vähemmistökansallisuudet todella osallistuivat huomattavalla innolla taisteluun Saksaa vastaan, jopa ukrainalaiset, jotka olivat hiljattain saaneet kokea kovia neuvostovallan kynsissä. Syitä pohdittaessa ei kannata unohtaa puna-armeijan drakonista komentoa ja rintamamiesten selän takana odottavia konekiväärejä. Tärkein syy uskollisuuteen neuvostovallalle saattoi kyllä olla saksalaisten törkeä miehityspolitiikka ja yleinen brutaalius.

Poikkeuksia lojaalisuudesta olivat ns. rangaistut kansat, joita virallinen neuvostopropaganda kieltäytyi tykkänään muistamasta. Sen lisäksi jäi neuvostohistorian muistihäiriön uhriksi aika lailla muutakin, tässä joukossa mainittakoon aivan erityisesti monien ukrainalaisten aktiivinen tai edes passiivinen sympatia ajatukselle omasta valtiosta. Saksalaiset olivat huonoja ystäviä, mutta ajatus ukrainalaisuudesta, vapaasta Ukrainasta jäi taas kerran kytemään.

Jos meillä tai vaikkapa Ruotsissa tai Tanskassa olisi ryhdytty kirjoittelemaan Ukrainan ”miehitystä” vastaan, ennen 1990-lukua, olisi asia herättänyt joko naurua tai todennäköisemmin suurta närkästystä. Kenen etuja palveli tällainen idea? Kyseessähän oli ajatus neuvostovaltion hajottamisesta eli siis antikommunistisen imperialismin palvelemisesta, jota natsit olivat yrittäneet toteuttaa.

Mitä todennäköisimmin asiasta olisi närkästytty myös Ukrainassa. On luultavaa, että ukrainalainen nationalismi ennen Neuvostoliiton hajoamista oli yhä paljolti lapsenkengissään. Kun paine hellitti, alkoi kuohua kuin vichypulloa avatessa. Siitä ne rivit sitten pantiin ojennukseen, rintaman puolet valittiin ja nyt taidetaan jo käydä vapaussotaa, jossa kansakunta lopullisesti taotaan. Onnea vaan kaikille osapuolille!

Mutta niin se vaan aika menee ja selviöt seuraavat toisiaan ilman erityistä logiikkaa. Ajatelkaamme nyt vaikka Suur-Suomi-aatetta. Siinä oli myös kyse venäläisen imperialismin purkamisesta. Se saattoi jopa tukeutua kansankomisaarien neuvoston dekreetteihin, eritoten numero ykköseen (rauhandekreetti), jossa mahdollisimman selvin sanoin ja ilman varauksia tunnustettiin jokaiselle, pienelle ja suurelle kansalle oikeus itse määrätä valtiollinen asemansa, Venäjän yhteydessä tai sen ulkopuolella. Tämä piti voida suorittaa kansanäänestyksellä ilman minkään maan sotavoimien läsnäoloa. Se oli aitoa boševismia se! Se siis oli äärimmäisyyspolitiikkaa ilman mitään rajoja ja tolkkua.

Niinpä monet kansat ottivat lupauksen tosissaan ja irtautuivat Venäjästä. Sen jälkeen niitä ryhdyttiin kaikin keinoin ajamaan takaisin pilttuuseen, erityisesti ns. proletaarisen internationalismin merkeissä eli tukeutuen kunkin maan radikaaliin oppositioon. Sitä voi nimittää leniniläiseksi dialektiikaksi, ellei halua puhua kaksinaamaisuudesta ja imperialismista. Mutta se jääköön tässä sikseen.

Mitä Suur-Suomeen tulee, sitä siis todella tarjottiin bolševikkien ”armolahjana”, kuten Mannerheim miekantuppipäiväkäskyssään paheksuvasti mainitsi lisäten samalla, että tällaiseen liitokseen on suomalaisilla muutoinkin oikeus, jopa ilman bolševikkeja, jotka ajetaan pois myös Itä- Karjalasta. Kenraalin julistuksen sanamuodot muistuttivat Venäjän keisarien käyttämiä, mikä ei ihme ollutkaan.

Suur-Suomen perustaminen floppasi kansalaissodan aikana, mutta se toteutettiin sitten oikein kaksi kertaa toisen maailmansodan aikana, kerran jopa virallisesti.

Virallisesti Suur-Suomi toteutettiin 2.12.1939 allekirjoitetulla valtiosopimuksella, jonka mukaisesti Neuvostoliitto luovutti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet ja näin toteutti noiden kansojen ”vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä”. Oikeus siis oli kiistattomasti Suur-Suomi-idean puolella. Sopimus astui voimaan heti.

Hurraahuutojen sijasta Suomi-kaunotar alkoi potkia vastaan ja koko sopimus jäi lopulta ratifioimatta. Asiaa yritettiin suomalaisten toimesta korjata jatkosodassa, jolloin Suur-Suomi perustettiin uudelleen, nyt hieman laajempana, mutta aluksi vielä epävirallisesti.

Kun sodassa meni niin kuin meni, tuli Suur-Suomesta kirosana. Sellaisena se on säilynyt tähän päivään saakka. Asia on ymmärrettävä, sillä jokainen ymmärtää, ettei Venäjä salli karjalaisille mitään itsenäisyyttä, etenkin kun he nykyään ovat alueella pienenä vähemmistönä. Vuonna 1920 he olivat vielä enemmistö. Hieman vaikeampaa on ymmärtää, että koko ajatusta Suur-Suomesta yhä pidetään törkeänä ja imperialistisena. Olihan se sentään neuvostotahollakin tunnustettu.

Myönnän, etten voi huvittumatta lukea Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa teosta ”Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus”. Mainostekstin mukaan kyseessä on ”pelottavan ajankohtainen teos nationalismista”. Kirja ilmeisesti pyrkii paljastamaan maamme kansallisesta historiasta joitakin hyvin häpeällisiä asioita. Olimme imperialisteja ja natsien liittolaisia. Asiamme oli siis väärä, nolo ja jopa itsetuhoinen.

Olisin viimeinen vaatimaan Suur-Suomi-aatteen nostamista jälleen agendalle. Se kuuluu menneisyyteen, joka on oma maailmansa omine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen. Se ei koskaan palaa.  Minun mielestäni on lähdettävä siitä, että Suur-Suomi on peruuttamattomasti ollutta ja mennyttä siinä kuin luovutettu Karjala. Niiden vaatiminen takaisin olisi nyt yhtä lailla hullua ja tämä on nimenomaan nykyajan näkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että menneen ajan näkökulma oli tyystin toinen ja että se on otettava huomioon jotta asioita voisi ymmärtää ja välttyisi halvalta anakronistiselta päivittelyltä.

Vapaa Ukraina oli jossakin historian vaiheessa mieletön ajatus. Niin oli aikanaan myös ajatus vapaasta Itä-Karjalasta ja jopa vapaasta Suomesta. Historia vain on niin kummallista, että se, mikä jossakin ympäristössä on törkeää ja mieletöntä, onkin jossakin toisessa normaalia, kunniallista tai peräti pyhää. Vain hölmö kuvittelee, ettei historialla ole väliä ja että samaan virtaan voisi astua kahdesti. Jokainen aikakausi ansaitsee itse kunniansa ja tekee omat virheensä, mutta niitä voidaan arvioida vain ajan omien edellytysten kannalta, ei nykyisten intressien mukaan.

 

Kansa kaduilla

 

Joukkosielu ja tyrannian uhka

 

Eilistä kulkuetta katsellessa tuli taas elävästi mieleen se, miten tavattomasti ihmiset pystyvät henkisesti taantumaan kerääntyessään joukoksi.

Onhan tätä teemaa jo tullut käsiteltyä monta kertaa (vrt. Vihavainen: Haun kansa tulokset), joten jääköön nyt setvimättä. Joka tapauksessa regressoitunut massa on elävä varoitusmerkki siitä tyrannian mahdollisuudesta, jota sen ajatukseton mölinä edustaa.

Kyseessä on puhtaasti emotionaalinen tapahtuma, jossa kriittisellä järjellä ei ole mitään sijaa.

Nykyaikainen demokraattisessa yhteiskunnassa elävä massaihminen kärsii arkielämässään vapaudestaan ja eristyneisyydestään ja riemuitsee saadessaan osoittaa hölmöyttään yhdessä kaltaistensa kanssa (vrt. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Vapaus on raskas taakka, joka on useimmille äärimäisen vastenmielinen. Vasta sitten, kun voidaan heittäytyä samanmielisten kanssa saman tunteen vietäviksi, syntyy suuri helpotuksen kokemus (Vihavainen: Haun aivot narikkaan tulokset).

Kaikki tyrannit ymmärtävät asian ja käyttävät sitä hyväkseen. Naapurimaassa nähdään pian ennätyksellisen suuria massatapahtumia, jotka tukeutuvat isänmaallisuuteen. Sehän on tunnetusti roistojen viimeinen turvapaikka, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että patriootit olisivat määritelmällisesti roistoja.

Timothy Snyder, mainittava historioitsija, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan tyranniasta. Huomaan ostaneeni sen venäläisenä käännöksenä, mutta jostakin syystä kirjoittaneeni aiheesta blogin suomalaisen laitoksen pohjata.

Hyvä näinkin. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että kirja käännettiin heti myös venäjäksi ja on varmaan siellä tänäkin päivänä saatavilla.

Tyrannian metodit eivät enimmäkseen ole niin karkeita, kuin luullaan. Kansa haluaa tulla petetyksi ja sitä myös petetään. Näin naapurissa ja näin meilläkin.

Kun toivo ei ole ”kansassa”, kehen voisimme tukeutua taistelussa tyranniaa vastaan? Perinteisesti tässä roolissa on ollut älymystö, jonka rooli Venäjällä on aiemmin ollut hyvin suuri. Aina se taisteli kaikin keinoin ”valtaa” vastaan. Nyt se kuitenkin näyttää olevan henkitoreissaan. Toivottavasti toipuu pian.

Suomessakin älymystö halusi 1800-luvulta lähtien olla kansan ystävä ja sen aivot, mutta samaan aikaan se oli myös kansallisvaltion palvelija. Sotien jälkeen se sen sijaan palvoi ja palveli parhaansa mukaan naapurin tyranniaa ja halveksi omaa kansaa ja valtiota aidossa länsimaisen oikofobian hengessä (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset).

Nyt näyttää meneillään olevan jonkinlainen murroskausi. Suuri käännös idästä länteen on älymystön osalta sujunut epävarmasti ja takkuillen, kun niin monet asiat ovatkin yllättäen kääntyneet päälaelleen.

Tuntuu siltä, että nyt tunnustetaan arvoja sitä vähemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Sen sijaan kaikki kaikessa on menestyminen politiikassa ja rahan kaataminen omille kannattajille.

Entäpä se tyrannia? Se on sisäistä herruutta, jonka kannattajiksi tullaan sen käsitteet omaksumalla ja niitä sokeasti kumartamalla. Yleisessä anomian tilassa etsitään edes joitakin mahdollisia dogmeja, joiden nimeen voitaisiin vannoa.

Kas tässä Snyder-blogi tyrannia-kirjan johdosta:

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

 

 

 

Silli turkin alla ja muita venäläisiä herkkuja

 

Joku kaipasi reseptiä venäläiselle sillisalaatille (Селедка под шубой), eikä ollut löytänyt sellaista blogistani.

Toki netti on reseptejä täynnä, mutta tässä vielä tämäkin näin vapuksi:

 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Pari reseptiä

 

Reseptejä

 

Pääkaupungin salaatti (Salat stolitšnyi)

 

Neljälle

Ainekset:

 

Neljä keitettyä perunaa

Valkosipulisuolakurkku

Sipuli tai purjo

Neljä keitettyä kananmunaa

200 gr. Keittokinkkua palana

Kivettömiä oliiveja

Tölkki smetanaa

 

Peruna, kurkku ja sipulit leikataan suunnilleen ranskalaisten perunoiden kokoisiksi paloiksi tai kuutioiksi ja niistä rakennetaan neljä kekoa.

Peitetään smetanalla ja ympäröidään kananmunanlohkoilla. Koristellaan oliivinpuolikkailla. Päälle voi rouhia mustapippuria. Smetanan sijasta voi käyttää majoneesia.

 

 

Hartso-keitto (sup-hartšo)

 

Ainekset

400 g luista keittolihaa

2 sipulia

½  kahvikupillista pitkää riisiä

½ kupillista pähkinärouhetta

Korianteria (tuoretta tai kuivattua)

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Kasviöljyä

2-3 valkosipulin kynttä

Pippuria

Suolaa

2-3 laakerinlehteä

lihaliemikuutio

3-4 l. vettä

 

Lihaa keitetään ensin n. 1 ½ -2 tuntia, minkä jälkeen paloitellaan ja lisätään muut ainekset,

Keitetään vielä ½ tuntia ja lisätään riisi ja valkosipuli. Korianterin maku on aika hallitseva ja sitä kannattaa lisätä välillä maistellen. Saa kyllä maistua reilusti! Riisiä pitää käyttää varoen, ettei keitosta tule kakkua.

 

 

 

 

 

Silli turkin alla (Seljodka pod šuboi)

 

Tämä on oikeastaan salaatti:

 

Paloitellaan maustamaton silli laakeaan astiaan

Sen päälle pannaan kerroksittain raastettua keitettyä perunaa, hakattua sipulia ja raastettua keitettyä porkkanaa ja keitetyn punajuuren palasia.

Peitetään koko komeus smetanalla tai majoneesilla, jota voi myös halutessa panna kaikkien kerrosten väliin…

Päällimmäiseksi voi panna koristeeksi hakattua munankeltuaista tai keitetyn kananmunan lohkoja

 

 

Kalaseljanka (Soljanka rybnaja)

 

 

400-500 g. tuoretta kalaa (lohta tms.)

200-300 g. savukalaa

2 sipulia

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Kasviöljyä

2 ½ -3 l. vettä

Sitruunaviipaleita

Tilliä

Oliiveja

Suolaa pippuria

Kalalientä

Smetanaa

 

Ainekset sekoitetaan ja keitetään kunnes kypsää. Oliivit, tilli ja sitruunaviipaleet lisätään lopuksi. Smetanaa voi ja pitääkin panna lautasille maun mukaan.

 

Lihaseljanka (Soljanka mjasnaja)

 

3-4 l. vettä

500-700 g. keittolihaa

200-300 g. savulihaa (potkaa, kinkkua tms.)

150-250 g. meetvurstia

2-3 sipulia

1-3 raastettua porkkanaa

2-3 tomaattia tai tomaattisosetta

Suolakurkkuja 3-4 kpl

Oliiveja

Sitruunaviipaleita

Suolaa, pippuria

3-4 laakerinlehteä

Lihalientä, jos tarpeen

 

 

Lihaa keitetään 1 ½- 2 tuntia ja paloitellaan

Muut ainekset leikellään pieniksi ja paistetaan pannulla 5 min. ja keitetään sitten vielä 15 min. -1/2 t.

Tarjoillessa lisätään sitruunaviipaleet ja oliivit ja smetanaa maun mukaan. Koristellaan persiljalla

 

 

Miesten lautanen (Mužskaja tarelka)

 

Lautaselle pannaan marinoituja kasviksia: valkosipulin kynsiä, suolakurkun viipaleita, vähäsuolattuja kurkkuja ja tomaatteja ja mahdollisesti marinoituja sieniä. Lautasen toiselle laidalle asetellaan silavaa eri muodoissaan: valkosipulilla maustettuna, paprikalla maustettuna, savustettuna jne. Tuore sipuli sopii myös, samoin valkosipulin palaset. Lautasen viereen asetetaan lasi vodkaa ( 50 mm. tai enemmän), joka ei ole taskulämmintä, mutta ei pakastinkylmääkään. Toiselle puolelle lautasta (vasemmalle) viipale tummaa leipää.

Tämän jälkeen lausutaan jokin sydämellinen toivotus kaikille läsnäolijoille, juodaan vodka, henkäistään ja otetaan lautasen antimia. Leipää mutustellaan sitten sen jälkeen.

Reseptiä voi vapaasti muunnella.

 

Budem zdorovy! Будем здоровы!

 

Alitajunnan vapaapäivä

 

Sananmuunnoksista

(Vappumielistä tekstiä, pöyristyttävyysvaroitus)

 

Kaikki suomalaiset tuntevat sen huumorinlajin, joka tunnetaan nimellä ”sananmuunnokset”. Itse nimikin jo kertoo asian ja on osa tuota huumoria. Joskus ehdotettu termi ”kääntösana” on mielestäni epäonnistunut.

Sananmuunnoksissa leikitään sanaparien alkutavujen vaihtamisella ja saadaan näin äkkiä ja yllättävästi muutettua niiden mieli ja tunnelma aivan toisenlaiseksi.

 Alitajunnasta ponkaisee ylpeästi ja varoittamatta rietas assosiaatio, vaikka puhuttaisiin vakavasta asiasta. Kaikki käy parhaaseen freudilaiseen tyyliin.

Ajatellaanpa vaikka nyt jotakin harrasta pappismiestä lausumassa suurella paatoksella ja asianmukaisen taidetauon pitäen: ”Kainuu -petun ja virsien maa”.

Kirkonpenkissä aamukrapulassa istuva jätkämies voi sen kuullessaan tuskin välttää röhähtämästä äänekkääseen nauruun. Hänen vastaanottimessaan sanapari on muuntunut vähemmän yleväksi ja suorastaan rienaavaksi.

Olen kuullut väitettävän, että suomalaisten taipumus leikitellä sananmuunnoksilla on aivan omaa luokkaansa. Kieli tuntuu antavan sille loputtomasti mahdollisuuksia ja on olemassa pitkiä kertomuksia, jotka koko ajan pelaavat niillä.

Onhan niitä muillakin kansoilla, mutta esimerkit eivät ole minua oikein vakuuttaneet. Ajatellaan vaikka ruotsia: onko huvittavaa, jos ajatellaan ’väärin’ sellaisia sanontoja kuin ”missuppfattande” tai ”hon vinkade mellan rosor”. Ehkäpä on. Natiivit puhujat tietävät.

Jo noin kuusikymmentä vuotta sitten ilmestyi parikin äänilevyä, jotka perustivat huumorinsa juuri tälle tekniikalle. Levyjen nimet olivat paljon puhuvasti ”Ollin kurjuus” ja ”Lokki kivellä”.

Tässä pieni esimerkki tekstistä: ”Olli lähti huristelemaan pyörällään, mutta vahingossa hän ajoi rukkinsa kivelle ja kynsi maata turvallaan”.

Sitten Olli saapui kunnatuvalle, jossa ”kunnanhallitus parhaillaan istui panemassa rahaa likoon, vaikka kassa olikin pikkainen ja palkat niskassa. Pitihän hallituskulujakin olla. Istuntoon saapui sitten salkkutehtailija Mutikainen esittelemään mallikukkaroitaan. Hän veti esille valtavan rahamassin, josta kuului kuivaa natinaa…”

Suorastaan traagisia tunnelmia tavoittaa se kohta, jossa kerrotaan, miten ”pappi oli vallan tuskassa, kun suntiota kotiin veti juu”.

Aivan normaalit ja asialliset sanaparit saattavat sisältää niin sanoakseni sananmuunnosansan, jota ei välttämättä tule huomanneeksi. Ajatellaanpa nyt vaikkapa sellaista normaalia ja kunnollista nimeä kuin Pentti Hirvonen.

Sanamuunnokset ovat ehkä vitsikkäimmillään juuri sopimattomuuksilla pelaavia. Lapset kuitenkin saattavat käyttää tekniikkaa myös helpon salakielen luomiseksi. Kontinkieli on tästä yksi esimerkki. Konamintti konentti kositä entti kostatäntti konempää entti kosimerkkejä entti.

Joillakin ihmisillä on ollut tämän alan huomattava lahjakkuus jo ennen tietokoneiden aikaa. Olen tuntenut parikin professorimiestä (ei filologeja), jotka olivat sananmuunnosten suuria mestareita ja eksperttejä. Toinen oli myös ylivertainen palindromien keksijä.

Toinen taas oli poliglotti, joka väitti, että suomi ja toissijaisesti ranska olisivat erityisen hyviä ja suosittuja sananmuunnosten kieliä. Ranskaksihan sananmuunnos on contrepéterie (vastapieru), kun se taas hyvin monissa muissa kielissä, ruotsia ja ukrainaa myöten tunnetaan englantilaisella nimellä spoonerism.

Nimitys tulee eräästä kirkkoherra Spoonerista, jolta itse asiassa tunnetaan vain yksi esimerkki koko asiasata. Suomeksi taas on olemassa kokonainen alan kirjallisuus ja viitteitä siihen voi löytää wikipedian ”sananmuunnokset”-artikkelista.

Tässä vielä yksi pätevä käytännön linkki alan harrastajille: Sananmuunnoksia Kettulan vintiltä.

Toki tähän on syytä merkitä varoitus: maailma on täynnä tosikkoja, jotka vain etsivät tilaisuutta pöyristyä. Siihen ei kannata antaa heille aihetta. Tämä huumorin laji sopii parhaiten pieneen piiriin. Toki näin vappuna sitä voi kukaties vähän laajentaakin? On vain muistettava, ettei jatka enää huomenna.