keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Tatjana






Tatjana –sankaritar

Aleksandr Puškinin runoromaani Jevgeni Onegin tunnetaan koko maailmassa ainakin oopperana. Toki sen runotkin on käännetty monille kielille. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1936, runoilijan satavuotisjuhlavuoden ja suuren terrorin huippuvuoden aattona. Lauri Kemiläisen käännös on erinomainen, mutta alkuteokseen verraten toki vain sen kalpea varjo.
Oneginin asema venäläisessä kirjallisuudessa on vertaansa vailla. Neroja toki laajalla Venäjän maalle oli ilmestynyt 1700-luvun mittaan paljonkin myös kirjallisuuden alalla, mutta vasta nyt tuli venäläisen yleisön tietoisuuteen todellinen kansallinen nero.
Onegin kertoi kyllä vain yhteiskunnan ohuen yläkerroksen asioista, mutta Vissarion Belinskin mukaan siinä oli enemmän kansanomaisuutta kuin missään venäläisessä kansanomaisessa teoksessa. Dostojevskin mielestä teos oli venäläisen elämän ensyklopedia. Se kertoi totuuden, ei kuvitelmaa ja juuri siksi siitä tuli niin valtavan merkityksellinen.
Kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa vuonna 1880 Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi vailla vertaa. Mistä oikein oli kysymys?
Itse tarina on oikeastaan aivan banaali. Nuori keikari –Onegin- liehittelee nuorta tyttöä, Tatjanaa, joka rakastuu häneen. Sen jälkeen nuoret eroavat, mutta tapaavat myöhemmin. Silloin Tatjana onkin naimisissa vanhan ja lihavan kenraalin, ruhtinaan kanssa, jota ei rakasta. Mutta hänestä itsestään on tullut ruhtinatar. Hän on upporikas seurapiirien keskushenkilö, joka loistaa persoonallisuudellaan. Nyt hän hurmaa Oneginin, joka rakastuu nyt –vasta nyt- Tatjanaan tulisesti ja kerjää hänen lempeään. Tatjana pysyy kuitenkin kylmänä. Itse asiassa hän on kyllä itsekin rakkauden tuskissa, mutta pysyy ehdottoman uskollisena puolisolleen.
No mitäpä merkillistä tässä oli? Tytönhupakko rakastui, häntä kokeneempi nuorukainen ei ottanut asiaa vakavasti, mutta hullaantui myöhemmin siihen kypsään kaunottareen, joka tytöstä oli kasvanut. Jälkimmäinen taas pysyi uskollisena vaimona, kuten asiaan kuului. Oliko siinä sankaruutta? Eikö asian pitänytkin olla juuri niin, kuten koululaisella pitäisi olla käytöksestä puhdas kymppi? Kyseessä oli siis se tavallinen tarina, kasvu tytöstä naiseksi?
Voisiko Tatjana ja hänen sankaruutensa kertoa meille tässä ja nyt jotakin merkityksellistä venäläisestä sankaruudesta vai kuuluuko tarina kokonaan 1800-luvulle?
Sekä Belinski että puoli vuosisataa hänen jälkeensä Dostojevski antoivat joka tapauksessa Tatjanalle ja hänen persoonalleen tavattoman merkityksen. Itse Jevgeni oli tyhjänpäiväinen keikari, joka ei saanut mitään mainittavaa aikaan lukuun ottamatta sitä, että tappoi kaksintaistelussa ystävänsä ilman mitään järkevää syytä. Hän oli tarpeeton ihminen, ikävystynyt ja ontto ja samalla aikansa totuudenmukainen kuva. Hänen sairautensa oli sama kuin koko Euroopan kultaisella nuorisolla: spleen, ikävystyminen. Maladie du siécle. Ahdistavan Biedermeier-epookin aiheuttama masennus.
Ehkäpä se juonsi juurensa tuohon sukupuolten väliseen jännitteeseen, joka syntyi kun tytöistä tuli kauppatavaraa ja tarkoin varjeltu kielletty hedelmä, jota sai katsoa, mutta ei koskea? Eristettyinä toisistaan sukupuolet alkoivat laulaa kuin kanarialinnut häkeissään. Jos häkit olisi avattu, olisi laulu loppunut siihen.
No, joka tapauksessa Onegin esitetään tyypillisenä aikansa tuotteena. Hän on blaseerautunut ja väsähtänyt varhaisvanha komistus, joka osaa kaiken, mitä seurapiireissä tarvitaan, mutta ymmärtää itsekin, miten tyhjää se on. Hän pitää Byronia pöydällään, siteeraa ulkomuistista latinalaisia runoilijoita suhteellisen oikein, osaa keskustella Benthamista ja Say’sta. Hän on lyhyesti sanoen ontto tyhjäntoimittaja.
Tatjana sen sijaan oli maalaiskodin kasvatti. Ei varsinainen kaunotar, mutta rehellinen ja sielultaan venäläinen. Hän rakastui, koska näin oli nuorelle tytölle säädetty. Se, että kohteena oli juuri tuo Onegin, kauhistuttaa kertojaakin:
Tatjana, milaja Tatjana!
S toboj teper ja sljozy lju;
Ty v ruki modnogo tirana
uz otdala sudbu svoju

Tatjana, voi Tajtana, nyt itken takiasi. Olet nyt antanut kohtalosi muodikkaan tyrannin käsiin…
Mutta itse asiassa Onegin käyttäytyy kuin herrasmies. Hän selittää, ettei hänestä ole perheenpääksi ja että hän itse asiassa on kelvoton luonne, mikä pitää paikkansa, mutta Oneginin oman käsityksen mukaan lienee ollut melko ansiokasta byronismia.
Joka tapauksessa Tanja  –hän on itse asiassa vasta kolmetoistavuotias- ei lakkaa rakastamasta Oneginia. Hän on aikamoinen hupakko ja luottaa njanjan opettamiin taikoihin ja enteisiin. Toisaalta hän on mietteliäs ja vakava hahmo, joka imee viisautta venäläisestä maisemasta ja rakastaa venäläistä talvea:
Tatjana,( russkaja dušoju,
sama ne znaja potšemu)
s jejo holodnoju krasoju,
ljubila russkuju zimu
na solntse inej v den moroznyj,
i sani, i zareju pozdnoj
sijanje rozovyh snegov
i mglu kreštšenskih vetšerov…

Joskus myöhemmin, sen jälkeen kun kurjan verityön tehnyt Onegin on hävinnyt seudulta, Tatjana käy hänen tyhjässä talossaan. Nyt hän tajuaa Oneginin koko kaameuden:

teper jasneje –slava bogu-
togo, po kom ona vzdyhat
osuždena sudboju vlastnoj
tšudak petšalnyj i opasnyj
sozdanje ada il nebes
sej angel, sej nadmennyj bes…
slov modnyh polnyj leksikon?
už ne parodija li on?

Luojan kiitos, nyt selveni mikä tuo mies oikein oli, surkea ja vaarallinen pelle, enkeli vai naamioitunut piru…  täysi muotisanojen sanakirja. Ettei vain ollut parodia koko mies?
No, onneton Jevgeni sai siis varsin armottoman tuomion niin Tatjanalta kuin kertojaltakin. Tämän vuoksi ei kyllä oikeastaan tunnu mitenkään kummalliselta se, että sankaritar hylkää Oneginin lähentelyt loppukohtauksessa. Ruhtinatarta näetkös, kyllä kelpaisi liehitellä ja nauttia skandaalin suomasta maineesta…
Oneginin tunne on joka tapauksessa suurta ja varmaan niin aitoa, kuin hän osaa, mutta mahtaako se olla kovin paljon? Tatjana ei pohjimmiltaan anna koko pietarilaiselle loistolle ,mitään arvoa ja hän olisi mieluummin maalla pikku talossaan, mutta silloinpa ei Onegin keksisi mitään syytä kiinnostua hänestä. Oikeastaan on kovin kummallista, että Tatjana yhä rakastaa tuota kummitusta, joka itse asiassa on rakastunut vain hänen valheelliseen haavekuvaansa. Joka tapauksessa kuuluisassa ja usein lauletussa loppukohtauksen säkeistössä sankaritar sanoo:

A štšastje bylo tak vozmožno,
tak blizko!.. No sudba moja
už rešena,  neostorožno,
byt možet  postupila ja
ja znaju: v vašem serdtse jest
i gordost i prjamaja tšest
ja vas ljublju (k tšemu lukavit?)
no ja drugomu otdana
ja budu vek jemu verna

Onni oli kerran niin lähellä ja niin mahdollinen, mutta Tatjanan kohtalo oli nyt jo ratkaistu. Sankaritar ilmoittaa ajattelevansa, että Oneginilla on ylpeyttä ja jopa rehellisyyttäkin hyväksyä asia. Hän rakastaa kyllä tätä, mutta kuuluu toiselle ja on aina hänelle uskollinen.
No, yhtä kaikki. Ehkäpä Tatjanan podvig, urotyö on todella valtava, jos hänen rakkautensakin on sitä, siitähän asia riippuu. Kaiketi asia joka tapauksessa on syytä nähdä aikakauden byronismin taustaa vasten: sentimentalismi, oman tunteen palvonta oli Euroopan muodikkaissa piireissä ryöstäytynyt valloilleen. Venäjällä se viihtyi kuin kotonaan. Mutta tämä tapahtui niissä kosmopoliittisissa ja kansasta irtautuneissa piireissä, joihin kuuluivat Oneginin kaltaiset juurettomat tyypit, kävelevät katastrofit, jotka eivät viihtyneet venäläisessä maalaiskartanossa, vaan halveksivat sen rahvaanomaisuutta.
Yhtä kaikki, itse tarina ei ole kovinkaan konstikas eikä Tatjanan urotyö aivan erityisen vaikuttava. Hänen tavaton symbolinen merkityksensä sankarina liittyykin ennen muuta Puškinin nerokkuuteen ja runoelman kummalliseen realismiin, jota runomuoto tuntuu vain tukevan.
Suomalaisessa kirjallisuudessa Tatjanalla ei taida olla vastinetta tai sitten vain en sitä muista tai tiedä. Runebergilta kai sitä lähinnä olisi etsittävä, mutta hänen merkityksensä nyky-Suomessa ei enää ole verrattavissa Puškinin rooliin Venäjällä.







10 kommenttia:

  1. Muistan Helsingissä Tabunovin koulun lastentarhassa jo varhain 1950 oppineeni: "Aleksandr Sergejevitsh Pushkin, velikij russkij poet!" vaikka venäjänkielisessä aapiskirjassa olikin Isä Aurinkoisen kuva lapset sylissä silkkipaperin takana etukannen alla.

    Niin vaikka tarina on oopperasadun kaltainen vellovat tunteet Tshaikovskin iki-ihanan musiikin siivittäminä.

    VastaaPoista
  2. "Aleksandr Puškinin runoromaani Jevgeni Onegin"

    Vuonna 1825 runoromaanin ensimmäisen luvun ensimmäisen painoksen esipuheessa Puškin kirjoitti: "Вот начало большого стихотворения, которое, вероятно, не будет окончено". (А.С. Пушкин. Собрание сочинений в 8 томах. Т.5, Москва, 1969, s. 255.)

    Olen täysin samaa mieltä Timo Vihavaisen kanssa siitä, että "Onegin esitetään tyypillisenä aikansa tuotteena. Hän onblaseerautunut ja väsähtänyt varhaisvanha komistus, joka osaa kaiken, mitä seurapiireissä tarvitaan, mutta ymmärtää itsekin, miten tyhjää se on. Hän pitää Byronia pöydällään, siteeraa ulkomuistista latinalaisia runoilijoita suhteellisen oikein, osaa keskustella Benthamista ja Say’sta. Hän on lyhyesti sanoen ontto tyhjäntoimittaja. Jevgeni oli tyhjänpäiväinen keikari, joka ei saanut mitään mainittavaa aikaan lukuun ottamatta sitä, että tappoi kaksintaistelussa ystävänsä ilman mitään järkevää syytä. Hän oli tarpeeton ihminen, ikävystynyt ja ontto ja samalla aikansa totuudenmukainen kuva. Hänen sairautensa oli sama kuin koko Euroopan kultaisella nuorisolla: spleen, ikävystyminen.


    Puškinin runoromaani Jevgeni Onegin oli ihanteellinen libretto melodramaattista oopperaa varten, jonka perusjuoni, jonka ympärillä kaikki loistavat kuvat seuraavat toisiaan hyvin loogisesti, tämä juoni on myöskin hyvin yksinkertainen. Rakkauteen juuri puhjennut ihana neitokainen Tatjana: "Sä et tykännyt musta silloin, ja nyt mä en tykkää susta."

    Jevgeni Onegin oli seurapiirien monitaituri ja kaiken lisäksi "Как dandy лондонский одет." Onegin oli myös naissuhteiden dandy:

    Но вы, блаженные мужья,
    С ним оставались вы друзья,
    Его ласкал супруг лукавый,
    Фобласа давний ученик,
    И недоверчивый старик,
    И рогоносец величавый,
    Всегда довольный сам собой,
    Своим обедом и женой.

    Runoromaanin pääsankari ei ole kuitenkaan ihana Tatjana ja vertaansa vailla oleva neitokaisen ja nuoren naisen rakkaustuskien kuvaus. Runon nimi on Jevgeni Onegin ja sitä tutkitaan jatkossa.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runon nimi on Jevgeni Onegin ja sitä tutkitaan tänään.

      Eilen olisi pitänyt kirjoittaa "tutkitaan huomenna".

      Vastaus kysymykseen kuka oli Jevgeni Onegin intellektuaalisena persoonana ei ole kovin vaikea. Jo runon teksti kertoo:

      Но дней минувших анекдоты
      От Ромула до наших дней
      Хранил он в памяти своей...

      Бранил Гомера, Феокрита;
      Зато читал Адама Смита
      И был глубокий эконом,
      То есть умел судить о том,
      Как государство богатеет.

      Runoromaanissa on paljon poistoja ja laitoiksen toimittajat ovat verranneet Pushkinin käsinkirjoitetut tekstit julkaistuihin ja palauttaneet poistot erillisenä liitteenä. Pushkin oli siis tehnyt itsesensuuria ja terävimmät poliittiset säkeet tuhonnut itse.

      Людей он просто не любил
      И управлять кормилом мнений
      Нужды большой не находил,
      Не посвящал друзей в шпионы,
      Любовь к отечеству, права --
      Одни условные слова.

      Проснулся раз он патриотом
      Дождливой, скучною порой.
      Россия, господа, мгновенно
      Ему понравилась отменно,
      И решено. Уж он влюблен,
      Уж Русью только бредит он,
      Уж он Европу ненавидит
      С ее политикой сухой,
      С ее развратной суетой.

      Читал свои Ноэли Пушкин,
      Меланхолический Якушкин
      Казалось, молча обнажал
      Цареубийственный кинжал...
      Хромой Тургенев им внимал
      И, плети рабства ненавидя,
      Предвидел в сей толпе дворян
      Осовбодителей крестьян.

      Там Пестель... для тиранов
      И рать... набирал
      Холоднокровный генерал,
      И Муравьев, его склоняя,
      И полон дерзости и сил,
      Минуты вспышки торопил.

      Dekabristien ja kapinan mainitseminen ei voinut tulla kysymykseenkään.

      Jevgeni-niminen hahmo on päätekijänä Pushkinin runoelmassa Vaskiratsastaja ja se on tulkittavissa jo dekabristien kohtaloksi Siperiassa.

      Но бедный, бедный мой Евгений...

      А спал на пристани; питался
      В окошко поданным куском.
      Одежда ветхая на нем
      Рвалась и тлела. Злые дети
      Бросали камни влед ему,
      Нередко кучерские плети
      Его стегали, потому
      Что он не разбирал дороги...

      Poista
  3. Aina sitä saa huomata, ettei osaa kirjoittaa ymmärrettävästi. Pointtini oli siis se, että Tatjana on korotettu päähenkilöksi ja sankariksi sekä Dostojevskin että suuren yleisön silmissä, Mutta mikä nyt siis oli Tatjanan urotyö?
    Jos Onegin kerran oli sellainen kuin oli, jo pelkän itsesuojeluvaiston olisi pitänyt riittää pitämään nainen kaukana tuosta tapauksesta.
    Joka tapauksessa suurta sankaruutta tehtiin tuosta säädyllisyydestä ja idea, joka asiasta välittyy, on minusta se, että tatjana, joka on pohjimmiltaan maalainen eli siis venäläinen, näkee tuon eurooppalaisen muotihöpötyksen läpi elämän aidot arvot. Tatjana on siis venäläisyyden ja aitouden symboli.
    Täytynee ensi kerralla ottaa rautalankaa enemmän mukaan.

    VastaaPoista
  4. Nyky-suomessa ei, mutta blogistin mainiosta kuvauksesta tuli mieleen muutama Huovisen "naiset on kultia" hahmo. "Hänestä miehet olivat typeriä. (Aika osuva havainto, tekijän huomautus)"

    VastaaPoista
  5. Tatjanan kertomus - tytönhupakon sitkeä rakastuminen - pettymys - ja ylösnousemus Moskovassa: Tatjanasta on tullut seurapiirien silmissä "taideteos", ylväs ilmestys, joka puhtaassa vaatimattomuudessaan ansaitsee paikkansa ruhtinas Grevenin rinnalla. Tatjanan arvo? Että hän rakastumisensa jättämistä kivuliaista kiinnikkeistä huolimatta kykenee asettamaan arvot kohdalleen ja valitsemaan miehensä rakkauden ja uskollisuuden. En voi unohtaa Grevenin aariaa, sen kypsää kunnioituksen värittämää rakastumista. Grevin on saanut rinnalleen arvoisensa puolison, jolla on järki päässä ja sydän paikallaan. Venäläinen sielu kohtaa tunteet voimakkaana. Pushkinin runoromaanin painopiste? Onegin? Mitätön kylmäsieluinen onnenonkija. Tatjana? Suoraselkäistä henkistä laajuutta vaativa kypsyminen vastuuta tuntevaan täysikasvuisuuteen. Tällainen nainen kelpasi esikuvaksi!

    VastaaPoista
  6. No mikä ettei. Kelpo tyttö ja vaimo, joka ei menyt narsisti-idiootin kelkkaan. Itsstään selvä vaatimus kunnon ihmiselle.

    VastaaPoista
  7. Niin. Pidän Onegin-runoelmaa merkillisenä tutkielmana Pushkinilta, koska hänellähän itsellään oli hullaantuminen "Tatjanaan" ja lopulta kaksintaistelu ja "Lensin kuolema". On se aika erikoista! Vai mitä? Oliko näin?

    VastaaPoista
  8. Ei, vaan hänen oma kuolemansa ja kyseessähän oli mustasukkaisuusjuttu oman vaimon takia.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.