Apteekin hyllyltä

Apteekin hyllyltä

Apteekki oli aikoinaan laitos, joka aikoinaan täytti asioihin vihkiytyneen henkilön suurella hartaudella ja kunnioituksella. Loputtomien purkkien ja pullojen riveissä oli ainekset minkä tahansa tekemiseksi.

Kun oli alkuaineet tai sanotaan nyt lähtöaineet käsillä ja tietoa siitä, miten ne keskenään reagoivat, niin tilanne oli vähän sama kuin ukko jumalalla: maailma odottaa tekemistään, kaikki riippuu siitä, mitä haluat saada aikaan. Mene ja tee.

Tämä oli ilmeisen liioiteltu näkemys, kuten myöhemmin pikkuhiljaa opin ymmärtämään, mutta olihan siinä totta toinen puoli: kemian, tuon kaikkien tieteiden kuningattaren lainomaisuudet tuntemalla oli mahdollista luoda maailmaan sellaista, mitä siinä ei koskaan aiemmin ollut, ainakaan tuossa nimenomaisessa paikassa.

Siinäpä siis oli todellisen luomistyön kenttä vapaana. Sitä paitsi voi myös kokeilla loputtomasti: ehkäpä ihan intuitiivinen sekoittelu ja muu kokeilu toisivat maailmaan jotakin oikein merkittävää. Sellaisestahan jaettiin muun muassa Nobelin palkintoja. ehkä jumalaltakin oli unohtunut joku asia kokeilematta? Sattuuhan sitä kaikenlaista.

Umpimähkäinen kokeilu on aidosti lapsellista puuhaa, mutta sellaista on harrastettu kautta aikojen ja tiettävästi merkittäviä tuloksiakin on ollut. Aikoinaan Berthold Schwartz sekoitteli salpietaria, rikkiä ja hiiltä ja survoi niitä rautapetkeleellä kivihuhmareessa. Kipinä sytytti seoksen, joka myöhemmin alettiin tuntea nimellä ruuti ja jolle keksittiin paljon hyötykäyttöä.

Muistin myös, miten Aleksanteri Suurelle oli annettu jossakin Vähän Aasian puolella maasta löytyvää ainetta, jota hän rupesi kokeilemaan. Muuan koe oli orjapojan hölvääminen tällä aineella ja sen sytyttäminen tuleen. Osoittautui, että liekki oli mahtava ja orja kuoli. Hän kuului ehkä ensimmäisiin tunnettuihin empiirisen tiedonhankinnan uhreihin.

Itse onnistuin välttämään moisen, sinänsä kunniakkaan, mutta lopultakin turhan kohtalon, vaikka mielenkiintoni voittopuolisesti kohdistui räjähdysten aikaansaamiseen.

Olihan räjähdys varma ja konkreettinen merkki siitä, että oli onnistuttu luomaan jotakin uutta. Pelkkä aineiden sekoittelu ja keittely, sähköllä hajottaminen tai haihduttaminen ei vielä taannut sitä, että jokin syvällinen aineen muuttuminen toiseksi olisi tapahtunut. Tavallisessa palamisessa se kyllä tapahtui, mutta usein sekin oli aika tylsää.

Erilaisia reseptejäkin löytyi. Kirjasta saattoi katsoa, miten syntyvät vaikkapa pyroksyliini eli nitroselluloosa tai vaikkapa trotyyli ja räjähdyselohopea.

Tarvittavat aineet olivat usein yksinkertaisia, kunhan niitä vain jostakin löytyi.

Ja löytyihän niitä. Apteekkien lumoava maailma oli tarjolla kaikissa asutuskeskuksissa. Jossakin päin myyjät olivat nihkeitä ja epäluukoisia, toisissa ymmärrettiin asiakkaan olevan aina oikeassa ja ehkäpä sympattiin tieteellistä mielenkiintoakin.

Elohopeayhdisteitä ei myyty, en tiedä, olisiko niitä ollut. Sama koskee magnesiumia, jota ei ehkä ollutkaan ja myös esimerkiksi kaliumkloraattia, joka oli valmis räjähde. Jopa spriin, puhtaan etanolin löytäminen osoittautui ylivoimaiseksi.

Mutta sen sijaan kyllä löytyi mitä kummallisimpia aineita, joiden olemassaolostakaan en ollut koskaan kuullut ennen kuin huomasin niitä tarvittavan tähän tai tuohon asiaan. Harva muukaan oli.

Otetaan nyt vaikkapa strontiumnitraatti. Sitä tarvittiin punaisen värin antamiseen ilotulitteille, joiden valmistamiseen muuten yleensä riitti pelkkä ruuti, jota nyt pystyi tekemään ilman sen kummempia vaikeuksia.

Mistä sitten moista ainetta olisi voinut saada? En oikein usko, että sitä nykyään saa mistään. Tuohon aikaan vastaus oli selvä ja yksinkertainen: mene apteekkiin, siellä sitä on hyllyllä.

Niin olikin. Oli siellä vaikka mitä muutakin. Oli kaliumjodidia, kaliumpermanganaattia, typpi-, rikki- ja suolahappoa, ammoniumnitraattia ja -nitriittiä, ammoniakkia ja mitä uuden maailman luoja nyt yleensä voi kuvitella tarvitsevansa.

Koko touhu kotoisessa laboratoriossa oli tietenkin täysin sekavaa koheltamista, jossa tietämystä asioihin vaikuttavista lainomaisuuksista oli korkeintaan siteeksi.

Mutta reseptin todistushan on kakku ja monenlaista kakkua siitäkin työpajasta syntyi. Työsuojelumääräyksiä halveksuttiin, mutta onni suosi tässäkin asiassa.

Kemia oli 1800-luvun lopun suuria tieteitä, joka muutti maailmamme perusteet. Pelkästään kivihiilitervasta opittiin tekemään melkein mitä vain ja meillä Suomessa puu osoittautui loputtoman monipuoliseksi raaka-aineeksi. Miksipä siis murehtimaan esimerkiksi sitä, että maamme näytti köyhältä: ei muuta kuin mene ja tee itse ne rikkaudet niistä raaka-aineista, joita on annettu.

Ehkäpä jotakin tästä uudesta ajattelusta heijastui myös apteekkien loputtomissa pullo- ja laatikkorivistöissä. Kun tarvittiin lääkkeitä tai muita kemian alaan liittyviä aineita, voitiin ne tarvittaessa tehdä itse.

Apteekkiin eivät tulleet vain sairaat, vaan myös ne, jotka tarvitsivat kemikaaleja vaikkapa puhdistamiseen tai tinaamiseen, spriitä soittimien käsittelyyn, sialle tms. tai tislattua vettä auton akkuun.

Lyhyesti sanoen, apteekista löytyi mitä tahansa ja ellei löytynyt, voitiin tehdä.

En tiedä, mitä sieltä nykyisin löytyy. Uutiset kertoivat juuri, ettei löytynyt paljon mitään, kun etsimisohjelma vai mikä se olikaan, ei toiminut.

Uskallan epäillä, ettei strontiumnitraattia enää kannata mennä apteekista ostamaan, ehkäpä ei edes ammoniumnitraattia tai kaliumjodidia.

Tämä on kehitystä ja varmaankin myös edistystä, mutta apteekki, josta puuttuvat laboratorion laitteet ja valtavat aineskokoelmat, tuntuu jotenkin lattealta ja proosalliselta verrattuna vanhan ajan laitoksiin, joissa tuntui asuvan suurten alkemistien ja tieteen velhojen henki.