torstai 15. maaliskuuta 2018

Sankarinaisia



Sankarinaiset ja pyhimykset

Ihmislajille on ominaista, että se seuraa tiettyjä yksilöitä, joita jotkut tutkijat merkkaavat kreikkalaisella alfa-kirjaimella.
Alfat herättävät ihailua ja saavat osakseen arvostusta, joka on sitä ylenpalttisempaa, mitä naiivimpaa yleisö on. Tyypillinen fanitusikä sijoittuu puberteettiin ja on normaalia, että karvankasvua aloitteleva lapsi haluaa ehdottomasti tulla ihanteensa klooniksi. Hän on siihen nähden täysin kritiikitön.
 Ihanne kasvaa tuon ikäisillä kuin itsestään epäjumalaksi eli idoliksi. Siinä ei ole mitään kummallista. Se on vaihe, joka on käytävä läpi matkalla aikuisuuteen.
Mikäli myös aikuisten kulttuurille on tyypillistä, että murrosikäisten käyttäytymismallit muodostuvat keskeiseksi normiksi, johon kaikkea muuta verrataan, on mielestäni syytä huoleen. Tässä nykyisessä Hollywood-kulttuurin maailmassa, jossa myytävät hengentuotteet mitoitetaan yksitoistavuotiaan tasolle, se on kuitenkin ollut sääntö jo hyvän aikaa.
11-vuotiaan henkinen taso on se, jolla on suurin mahdollinen kattavuus koko ostokykyistä väestöä ajatellen. Siksi miljoonat kannattaa sijoittaa sellaiseen. Toki osa tavaraa suunnataan myös erityisesti pari vuotta vanhemmalle joukolle, koska seksin myyminen esimurrosikäisille ei oikein onnistu.
Joka tapauksessa sankari on tässä bisneksessä se keskeinen asia. On selvää, että jokainen keskenkasvuinen yksilö tarvitsee sellaisen, etenkin sen jälkeen, kun on havainnut, ettei oma isä olekaan kaikkivoipa.
Myös yhteisöt kaipaavat kukin sankariaan. Kilpailevien ryhmien sankarit saattavat itse asiassa olla aivan samanlaisia, mutta tuntuu siltä, että samaan aikaan voi sama henkilö olla vain yhden ryhmän sankari, ainakin mikäli nuo ryhmät ovat kilpailusuhteessa.
Vai onko esimerkkejä siitä, että, sanotaan nyt joku potkupalloilija tai muu jonglööri olisi jossakin vaiheessa yhden joukkueen tai maan sankari ja sen jälkeen jonkin toisen? Silloinhan hän muuttuisi viholliseksi?
Muistan kyllä, että Kalevi Hämäläinen oli aikoinaan Sulkavan urheilijoiden (SU-41) sankari, mutta muutti sitten Juvalle ja paikalliseen seuraan. Asiasta ei syntynyt verikostosuhdetta, mikä ehkä johtuu siitä, ettei kyseessä ollut joukkuelaji.
Muistamme myös Yrjö Maunu Sprengtportenin, joka harjoitti ansiokkaasti Savon jääkäreitä, mutta meni sitten vihollisen puolelle ja sai ansaitusti kuulan ruhoonsa, tosin ilman kohtalokasta tulosta. Mielestäni hän lakkasi olemasta meikäläisten sankari puolta vaihdettuaan, vaikka moni kirjailija onkin häntä puolustanut.
Sankareista on tullut ajan mittaan paljonkin kirjoitettua yleisellä tasolla. Naissankarit tai ehkä paremminkin sankarinaiset olen joka tapauksessa jättänyt vähemmälle.
Nykyaikainen lukija tietenkin tuntee tarvetta kysyä miksi näin olen tehnyt ja teeskentelee siis tyhmää. Naissankarien vähäinen määrä historiassa johtuu tietenkin heidän harvinaisuudestaan kansallisina tai muina ryhmän symboleina ja esikuvina.
Tietenkin heitä on ollut: hallitsevista keisarinnoista pyhimyksiin ja taiteilijoihin. Arkielämän sankarillisuutta on tietenkin ilmennyt naisten piirissä valtavasti kautta vuosituhansien siinä kuin sen vastakohtaa, mikä tietenkin on yleisempää, koska sankarillisuudelle ei muuten tulisi mitään arvoa.
Ehkäpä todellinen (!) tasa-arvo vaatiikin meitä olettamaan, että sankarillisuus on jotakin, jota kaikilla on ehdottomasti yhtä paljon. Asia täytyy vain niin ymmärtää, ja tässä asiassa tiedotusvälineet tulevat ehkä suorittamaan ratkaisevan työn matkallamme läpi myöhäispatriarkaalisen yhteiskunnan instituutioiden.
Uusimmassa ”laatulehdessä” on laaja artikkeli (nais)kirjailijasta, jonka luoma sankarityttö on hypännyt kerrostalosta pelkkään sateenvarjoon turvautuen.
Minuun tarina ei tehnyt erityistä vaikutusta. Tein saman tempun noin kymmenvuotiaana talon tikkailta ja sen sijaan, että olisin saanut osakseni ihailua, oli äiti hyvin vihainen. Sateenvarjot olivat tuolloin kalliita.
Kun sateenvarjon täysin kelvoton teho putoamisen jarruttajana oli paljastunut, tuntui koko asia aika nololta. Silloin ei vielä ollut noloutta ylistäviä vertaisryhmiä tai alan sankareita, jollaisesta samassa lehdessä on myös pitkä tarina. Tyhmyys nyt vain oli sitä, mitä oli, vailla hohtoa. Sai se joskus sädekehäänsä huumorin kultaa.
Kuitenkin varsinaiset sädekehät kuuluivat tuon ajan käsityksen mukaan pyhille. Jeesukselta ei kukaan voinut kiistää oikeutta sellaiseen ja taisipa meilläkin koko pyhä perhe kuvissa valaistua sellaisen avulla. Mitään haloota asiasta ei protestanttisessa maassamme nostettu: kaikkihan me syntisiä olimme ja pyhitys tuli sola fide, sola gratia, propter Christum, jos nyt oli tullakseen.
Tämä tuli mieleeni, kun Lontoossa uteliaisuudesta ostin Julia Pierpont-nimisenhenkilön kirjoittaman kirjan nimeltä The Little Book of Feminist Saints. Virago, 2018, 189 s.
Kirjassa oli -usein sädekehän ympäröimällä kuvalla varustettuina- sata lyhyttä tarinaa naisista ja vain naisista. Siis ilmeisesti jonkinlaisia oman joukkueen sankareita, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa vihollista vastaan.
Kun vilkaisin hyllyssäni olevaa kirjaa, Tessa Paulin kirjoittamaa kirjaa pyhimyksistä (An Illustrated Dictionary of Saints, Southwater 2011, 159 s.), saatoin havaita, että nuo oikeat pyhimykset olivat hyviä ja sankarillisia ihmisiä, jotka olivat kehittyneet kohti jumalallisuutta, joskaan eivät tietysti koskaan sinne päässeet.
Joka tapauksessa he olivat voittaneet, kuka enemmän ja kuka vähemmän, inhimillisen heikkouden eli siis itsensä. Kuka kunnostautui siveydellään, kuka uskonvarmuudellaan, kuka hellämielisyydellään ja kuka viisaudellaan.
Palvelivatko he jotakin asiaa tässä maailmassa? Itse asiassa eivät, sillä evankeliumin asia ei ollut periaatteessa mikään yhtä puoluetta ja sen etuja tässä maailmassa tukeva doktriini, vaan kaikille avoin ja jopa velvoittava ilmoitus.
Mutta tämä kaunis periaate toki usein tykkänään unohtui myös kristityiltä, ainakin katolilaisilta, uskoisin.  Mutta Pierpontin pyhimykset ovatkin itse asiassa aivan muuta, kuten jo itse sankarigallerian koostumus osoittaa. Siellä ovat niin Michelle Obama ja Hillary Clinton kuin Madonna ja Pussy Riot…
Herää tietenkin kysymys, mitä virkaa tällaisilla pyhimyksillä on ja millaiseen ajatteluun koko juttu mahtaa perustua. Kirjoittaja vastaa, että kyseessä ovat jumaloinnin arvoiset henkilöt (worthy idols), jotka ovat ylittäneet heille osoitetun roolin.
Ennen ja ehkä hieman nykyäänkin katoliset pyysivät pyhimyksiä rukoilemaan puolestaan: Santa Maria, ora pro nobis!  On kiinnostavaa ajatella, mihin näiden pyhimysten palvojat pyrkivät. Kukaties myös heille on varsinaisesti tärkeää vain hagiografia -simppeli ja kaunisteltu sankaritarina moraalisena esikuvana, totta tai ei.
Ehkäpä he voimaantuvat ajatellessaan, että myös heillä on -joskaan nyt ei kuolematonta sielua ja ääretöntä arvoa Jumalan silmissä-  onni kuulua kuviteltuun yhteisöön, jonka muuan edustaja on sentään saanut aikaan merkittäviä asioita?
En rupea tässä pohtimaan tämän pakanallisen kultin mahdollisia korollaareja tämänpuoleisen ja vajavaisen ihmisen palvontana. Jumalallistumista en noissa pyhimyksissä voi havaita Totean vain, että idolinsa kullakin. Onko kyseessä edistysaskel keskiaikaan verrattuna vai ei, voi kukin itse päätellä.
Nyt kuulemma ollaan sitten kyhäämässä vastaavanlaista suomalaista sankarinaisten kokoelmaa. Sikäli kuin ennakkotiedoista voi päätellä, galleria tulee olemaan pitkälti analoginen amerikkalaisen vastineensa kanssa. Toivottavasti siinä nyt sentään vältetään ne pahimmat naiiviudet, jotka Pierpontin kirjaa vaivaavat.
Asia nimittäin on niin, että suomalainen nainen on itse asiassa jo kauan sitten ohittanut sen tason, jota silmällä pitäen nuo pyhimykset on valittu. On huolestuttavan vähä-älyistä lapsellisuutta, mikäli meillä ruvetaan apinoimaan asioita, jotka kuuluvat aivan toiseen kulttuuriin.

16 kommenttia:

  1. Professori Vihavaisen tarina Kalevi Hämäläisestä kerrottiin minulle Juvalla nuorena ollessani toisin. Hämäläinen, joka pärjäsi ladulla paremmin kuin kanssaihmistensä jaa varsinkin hiihtopomojen kanssa, asui Juvalla ja edusti Juvan Urheilijoita kunnes riitautui seuran kanssa ja siirtyi edustamaan Sulkavan Urheilijat 41:tä. Maakuntaviesteissä hän tästä huolimatta hiihti Juvan vaakuna rinnassaan ja edusti siis kotipitäjäänsä. Ymmärsin kuitenkin niin, että hän myöhemmin palasi Juvan Urheilijoihin. Hämäläisellä on patsas Juvan urheilupuistossa, mutta hänen kohtalonsa ei aktiivikauden jälkeen ollut kovin onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarkennuksesta! Vaikka olin suuri Hämäläisen ihailija, en jostakin syytä tuntenut tätä tarinaa,ymmärsin siis väärässä muodossa.

      Poista
  2. > Muistamme myös Yrjö Maunu Sprengtportenin, joka
    > harjoitti ansiokkaasti Savon jääkäreitä, mutta
    > meni sitten vihollisen puolelle

    Tietenkään unohtamatta Carl Gustaf Emil Mannerheimia, josta tuli sankari vasta sen jälkeen, kun oli vaihtanut puolta.

    Tässä tuleekin esille kysymys siitä, mikä on sellaisen uskollisuuden arvo, joka on vannottu instituutiolle, esimerkiksi urheiluseuralle tai valtiolle. Onko uskollisuus urheiluseuralle kuitenkin lopulta uskollisuutta jokaiselle fanille erikseen ja yksilöllisesti, erona vain että mittakaava on massiivinen?

    Mannerheim oli vannonut uskollisuutensa TSAarille ja aina TSAarin vaihtuessa olisi joutunut uskollisuutensa uusimaan. Ja vastaavasti HÄNen KEIsarillinen KORkeutensa olisi joutunut ilmoittamaan onko edellisen TSAarin kanssa tehty sopimus vielä voimassa. TSAarihan on suvereeni niin kuin on valtiokin omiin alamaisiinsa nähden.

    VastaaPoista
  3. Taidamme kohdella Sprengtportenia epäoikeudenmukaisesti. Eikö mitä suurimmassa määrin Armefeltin ohella hänen ansiotaan ollut, että Suomesta tuli perustuslaillisesti johdettu Suuriruhtinaskunta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin mahdollista. Näitä "Erään petturin puolustuksia" onkin vaikka millä mitalla ja Suomessa harva nykyään pitää häntä petturina. Siis nykyään. Mutta silloin hän sai mitä ansaitsi.

      Poista
    2. Sprengtportenista sen verran, että on muistettava hänen olleen oman aikakautensa ihminen eli 1700-luvun aatelinen. Silloin oli luonnollista, että aatelismies saattoi siirtyä toisen ruhtinaan palvelukseen, jos joutui hakaukseen oman ruhtinaansa kansssa. Aatelisupseerit olivat tietyn kansanvälisen säädyn jäseniä. Ranskassa oli ennen vallankumousta ruotsalaisille, oma royal suedois -rykmentti.

      Poista
    3. No totta kai. Mutta maanpetturina häntä silti yleensä pidettiin.

      Poista
  4. "...jumaloinnin arvoiset henkilöt (worthy idols"), kuten Madonna Louise Veronica Ciccone. Huh huh... Arvaan, että suomalaisessa naispyhimysopuksessa tullaan esittelemään ainakin Saara Särmä ja Rosa Meriläinen. Siinä vasta jumaloitavia! - Dissidentti

    VastaaPoista
  5. Miksi pyhimyksistä pitää olla luterilaisessamaassa huolissaan? Jo 1600-luvun henkinen johtajamme Isak Rothovius piti niitä tarpeettomana paavilaisena hölynpölynä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi juuri. Kerran pääsimme jo pois keskiajasta, mutta taas se pukkaa päälle.

      Poista
  6. "On huolestuttavan vähä-älyistä lapsellisuutta, mikäli meillä ruvetaan apinoimaan asioita, jotka kuuluvat aivan toiseen kulttuuriin."

    Tämäpä se taitaa olla ns. vihervasemmiston ongelma noin yleisemminkin. Sieltä Ameriikastahan ne agendat ylipäätäänkin tunnutaan omaksuttavan, ja ilmeisesti yhä useammin ilman sen sanottavampaa lähdekriittisyyttä tai muutakaan sen itsenäisempää ajattelua. Nämä kaikenlaiset identiteettipoliittiset vouhkaamiset nyt vaikkapa esimerkkinä mainitakseni (ei tarvitse kuin katsella vaikkapa saamenkielisiä uutisia tämän havaitakseen).

    En ole Amerikan yhteiskunnallisten olojen erityistuntija, joten en osaa esittää tarkempaa arviota siitä, kuinka hyvin nuo agendat sitten kuvaavat sikäläistä todellisuutta ja kuinka päteviä rohtoja ne mahtavat tarjota sikäläisiin (sinänsä toki olemassaoleviin) ongelmiin (veikkaisin kylläkin, että tuskinpa ne useimmiten edes kovinkaan hyvin oikeaan osuneisiin premisseihin tukeutuvat sielläkään).

    Mutta kun tuo paletti sitten siirretään sen kummemmitta pohdiskeluitta toiseen maanosaan, ja aletaan pelaamaan sikäläistä peliä eurooppalaisella pelialustalla, niin lopputulokset sitten ovatkin hieman, no tuota noin, eriskummallisen näköisiä. Ja niitä sitten pitäisi vielä kumartaa muitta mukinoitta kuin jotakin kultaista vasikkaa. Jokin globaalistumisen lieveilmiö kai tämäkin sitten on. Siihen sisältyvästä syvällisemmästä viisaudesta en kylläkään ole järin vakuuttunut ainakaan tähänastisten kokemusten perusteella...

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  7. Enpä todella halua tietää nykypimatsujen valitsemia naisidoleja, koska arvelen sieltä löytyvän Pastori Marjaana Toiviaisen. piispa Irja Askolan, Tarja Halosen ja sen semmoisia naisoletettuja. Joukkoon kyllä hyvin mahtuisi muutama munaton mieskin, joita kyllä nyky Suomessa riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailtavan älykästä kommentointia, jatka samaan malliin!

      Poista
    2. Vähintään kaksi noista kolmesta tulee naissankarigalleriaan vastoin kantaani. Itse sijoittaisin sinne Elina Lepomäen...ei pirkule kun ei tule mitään muuta mieleen. Ei ainakaan Sirkka Hämäläistä tai Lapuan korppukotkaa.

      Poista
  8. Pussisen akka, merkittävä naisihminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Sillä miltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei koskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa..."

      Poista

Kirjoita nimellä.