Kansallispäivä

Kansallispäivä

Itse kullakin kansakunnalla on kansallispäivänsä. Etenkin nuorilla kansakunnilla ne usein liittyvät itsenäistymiseen, mutta niin on myös Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla, jolloin viitataan vuoden 1776 itsenäisyysjulistukseen.

Saksaakaan ei voi pitää nuorena kansakuntana, mutta sen kansallisuuspäivää vietetään vuonna 1990 tapahtuneen jälleenyhdistymisen muistoksi.

Puolassa juhlitaan vuoden 1791 perustuslakia ja sen rinnalla vuonna 1918 tapahtunutta Puolan valtion kuolleista heräämistä.

 Italiankaan kansallispäivä ei viittaa muinaiseen Roomaan eikä edes 1800-luvun risorgimentoon, vaan vuonna 1946 pidettyyn kansanäänestykseen maan valtiomuodosta.

Tässä seurassa Ranskan kansallispäivä, jota vietetään vuonna 1789 tapahtuneen Bastilijin valtauksen kunniaksi, kuuluu vanhimpiin.

Venäjän Kansallisen yhtenäisyyden päivänä toki juhlistetaan Nižni Novgorodin nostoväen voittoa puolalaisista vuonna 1612, mutta vasta pari vuosikymmentä sitten se korvasi niin sanotun Lokakuun vallankumouksen merkkipäivän, joten juhlana se on aivan uusi.

Vanhimpia aiheeltaan on Espanjan kansallispäivä, joka liittyy Amerikan löytämiseen 1492. Sitä on kuitenkin vietetty vasta vuodesta 1935 saakka.

Ruotsissa juhlan aihe on niinkin kaukaa kuin Kustaa Vaasan kruunajaisista vuonna 1523, eli siis itsenäisyyden symbolisesta saavuttamisesta. Unionithan ovat yleensä itsenäisyyden vihollisia ja jättävät itsestään huonon muiston. Sellainen oli myös Kalmarin unioni.

Mutta myös Ruotsissa kansallispäivä on aika uusi instituutio. Itse asiassa sitä vietettiin aiemmin Ruotsin lipun päivänä ja vasta vuonna 1983 siitä tehtiin kansallispäivä ja vuonna 2005 kansallinen vapaapäivä.

Itsenäistyminen on hyvä aihe kansallispäivälle. Sellaisen päivän ideanahan näyttää olevan yleensä koota koko kansa yhteisten tunnusten alle. Venäjällä myös päivän nimi kansallisen yhtenäisyyden päivä, viittaa tähän hyvin suoraan. Ranskassakin kansallispäivän -Bastiljin päivän- juhlallisuudet taitavat pikemmin yhdistää kuin jakaa kansaa, vaikka juhlassa muistellaankin vallankumousta.

Espanjassa kansallispäivän nimi on espanjalaisuuden päivä, Día de la Hispanidad tai myös Fiesta Nacional de España. Nimikkokansallisuus siis julistaa juhlivansa itseään. En tiedä, miten päivään suhtaudutaan Kataloniassa, Baskimaassa tai Galiciassa.

Joka tapauksessa Suomen kaltaisessa kansallisesti homogeenisessa maassa itsenäisyyden valitsemista juhlinnan kohteeksi voisi prima facie pitää aivan ongelmattomana.

 Meillä on tosin ruotsinkielinen vähemmistömme, mutta vähissä ovat ne, jotka haluaisivat väittää sen merkitsevän, että maassamme asuisi kaksi kansakuntaa. Toki sellaisiakin aina jokunen löytyy kielirajan molemmin puolin, mutta ei ainakaan nykyään ihan riidaksi asti.

Itsenäisyyspäivän valitseminen kansallispäiväksi ei kuitenkaan ollut meillä suinkaan itsestään selvää.

Sattuihan olemaan niin, että joulukuun 6. päivänä suoritettu äänestys eduskunnassa, jonka muistoksi päivää juhlitaan, oli harvinaisen riitainen. Äänethän jakautuivat miltei tasan: 100-88. Minkäänlaista määräenemmistöä ei siis ollut eikä määrävähemmistöä tässä tapauksessa jostakin syystä vaadittu.

Kun presidentti Ståhlberg asetuksellaan vuonna 1919 määräsi tuon päivän itsenäisyyspäiväksi, löytyi tyytymättömiä sekä oikealta että vasemmalta. Tässä tapauksessa asenteet nimittäin määräytyivät luokkapohjalta eikä kansallisuuksien mukaan.

Vuoden 1918 sodan perinteitä kunnioittavat voittajat olisivat halunneet kansallispäiväksi -itsenäisyyspäiväksi- toukokuun 16.päivän. Silloinhan pidettiin Helsingissä Mannerheimin johdolla Vapaussodan päättymisen paraati.

Vasemmalla taas oli aineksia, jotka eivät halunneet tunnustaa ”porvarillisella” itsenäisyydellä olevan mitään arvoa.

Sitkeä vastarinta epäonnistuneeksi leimatun vuoden 1917 äänestyspäivän muistelemista vastaan säilyi suhteellisen kauan, ilmeisesti aina talvisotaan saakka.

Talvisota oli kuitenkin sen luokan kansallinen kokemus, että se syrjäytti pitkäksi aikaa jopa vuoden 1918 veriset muistot. Se oli käsittämätön kansallinen ihmepelastuminen, johon saattoi sanoa koko kansan myötävaikuttaneen.

Sen jälkeen ei enää tarvittu saarnoja kansallisesta eheytymisestä, sellainen oli jo tapahtunut. Ainakin joksikin aikaa.

Olisi kukaties ollut mahdollista ajatella myös talvisodan päättymispäivän valitsemista kansallispäiväksi, mutta sehän oli surujuhla, todellisen kansallisen tragedian päivä, jollainen sopii tuollaiseen rooliin hyvin huonosti. Ja olihan asialla myös ulkopoliittinen ulottuvuutensa.

Siitä huolimatta näyttää asiallisesti siltä, että itsenäisyyspäivänä muistellaan ennen muuta sotia eikääänestyksiä. Ei muistella pelkästään talvisotaa, vaan myös jatkosotaa, joka tosiaan koetaan talvisodan jatkoksi

Tätä on nyttemmin joskus kritisoitu ja puhuttu militarismista ja ties mistä vääristä asenteista. Muualla kun, katsokaas, itsenäisyyspäivänä riemuitaan ja tanssitaan. Meillä viedään kynttilöitä sankarihaudoille ja seistään siellä kunniavartiossa.

Luulenpa, että tämä on väistämätöntä. Sodat olivat kansallisena kokemuksena aivan omaa luokkaansa. Suomalaista kansakuntaa rakennettiin alun perin hyvin rauhanomaisessa hengessä ja kun maa itsenäistyi, ei kansalla sitten ollutkaan mitään sotilaallisia valmiuksia, mikä osaltaan saattoi lisätä tapahtumien barbaarisuutta.

Mutta kun ulkoinen hyökkäys sitten tuli, koki suomalainen isänmaansa puolustaja olevansa ehdottoman oikealla asialla valheellista väkivallan tekijää vastassa. Huolimatta siitä, että asia hyökkääjän propagandassa toisin esitettiin, luokkataistelulla ei ollut tässä sodassa mitään roolia.

Voidaan sanoa, että jatkosodan luonne olikin jo toisenlainen, mutta tämä näkökulma ei tavoita kansan syviä rivejä. Sodat olivat kuin olivatkin ne todelliset itsenäisyyssodat ja on luultavasti väistämätöntä, että niitä muistellaan itsenäisyyspäivänä, vaikka se onkin aivan erilaisen tapahtuman muistopäivä.

Hullunkurista on, että järjestäytyneen yhteiskunnan ja valtion vastaisuudella briljeeraavat huligaanijoukkiot ovat valinneet juuri itsenäisyyspäivän toimintapäiväkseen.

Tavallaanhan se on loogista, kun näet itsenäisyys sinänsä yhdistää koko kansaa kieli- ja luokkaeroista huolimatta ja tuon päivän muistokin liittyy valtiolliseen äänestykseen, jolla oli tärkeät seuraukset.

Absurdia kuitenkin on esimerkiksi tulkita kansallismielisen nuorison kerääntyminen itsenäisyyspäivänä kansallisten tunnusten ympärille jonkinlaiseksi äärioikeistolaisuudeksi.

Mikäli joulukuun kuudes vuonna 1917 ja sen juhliminen jotakin asiaa historiassamme symbolisoi, niin ennen muuta ajatusta siitä, että suuret poliittiset kysymykset on ratkaistava rauhanomaisesti, parlamentaarista tietä. Siitä oli kysymys, kun tästä juhlapäiväasiasta päätettiin.

Vuonna 1917 rauhanomainen asioiden hoitaminen vielä onnistui. Maa itsenäistyi parlamentaarisen äänestyksen tuloksena. Vaikka surkeat johtajat veivät pian laumansa onnettomaan verenvuodatukseen, nousi vanha laillisuuteen ja rauhanomaiseen kehitykseen uskova aines pian jälleen johtoon ja maa palasi normaaliin elämään.

Juuri sen seurauksena me tuota joulukuun 6.päivää yhäkin vietämme itsenäisyyspäivänä. Ei sen sijaan toukokuun kuudettatoista.