Oodi Oodille

Oodi käyrälle

Oodia, uutta Helsingin kirjastotaloa katsellessa tulevat mieleen runoilijan sanat: Onhan elon tiemme täällä joskus mutkikasta…

Samalla mielen täyttää kiitollisuus siitä, että suoran kulman diktatuurista on vihdoinkin päästy eroon, ainakin nyt tässä mahtirakennuksessa ja hieman sen naapureissakin.

1950-luvun maantiet ja 1960-luvun kerrostalot kuuluvat ihmisen vastenmielisimpiin luomuksiin. Oikeastaan niissä ei pitäisi olla mitään häiritsevää, nehän ovat täysin rationaalisia ja tavallaan parhaita mahdollisia kahden pisteen yhdistäviä liikenneväyliä ja asiallisia asuntoja.

Mutta kun ne huokuvat jonkinlaista metafyysistä ikävyyttä. Autoilijan ne viivasuorat tiet hypnotisoivat nukkumaan kuin kanan, jonka nokan päästä vedetään maahan viiva. Horisonttiin katoava tie kuuluu merelle, jossa merkitään vain sen reunat, jos niitäkään.

Ajatus ihmisen ja hänen elämänsä maksimaalisesta rationaalistamisesta, koneellistamalla se, kuuluu futurismiksi nimetyn henkisen harharetken tuotoksiin.

Amerikassa oli taylorismi, Neuvostoliitossa Gastev ja Keržentsevin aikaliiga (Лига «Время»), Saksassa Bauhaus vei geometrisen pelkistämisen äärimmäiseen mielettömyyteensä. Sveitsiläinen Le Corbusier, joka lienee ollut oikeasti mielisairas, pääsi vaikuttamaan valitettavan monessa maassa.

Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman vuosina 1928-1932 pääsivät myös Neuvostoliitossa kaikenkarvaiset friikit toteuttamaan tai ainakin nyt suunnittelemaan aivokummituksiaan. Aika jäi toki lyhyeksi.

Neliskanttisuus ja läpinäkyvyys olivat ajan suuria innoittajia. Suunniteltiin asutuskeskuksia, joiden talot koostuisivat siirrettävistä soluista. Vanhat suurkaupungit joutaisi purkaa, ajatektiin ja alkaa sen sijaan asua uudenlaisissa, rationaalisesti suunnitelluissa ihmisyhteisöissä.

Muuan tuttavani, joka on museoalan ammattilainen, sanoi joskus, että 1900-luku synnytti kolme rikollista ideologiaa, jotka ovat natsismi, stalinismi ja funktionalismi.

Luulen, että kaikki kolme myös tavalla tai toisella kuuluvat yhteen, mutta ei tässäkään nyt pidä yksinkertaistaa liikaa.

Yksinkertaistaminen tolkuttomuuksiin saakka oli juuri se funktionalismin ensimmäinen virhe, proton pseudos, josta muut sitten seurasivat.

Eihän ihminen mikään kone ole, eikä hänen pidä sellaiseksi tullakaan. Siksi hänelle ovat ominaisia ja häntä miellyttävät erilaiset paraabelit ja muut käyrät, jollaisia löydämme esimerkiksi -ja tämä on tärkeää- naisellisen hedelmällisistä muodoista.

Toki ihmisellä on taipumusta ja jopa kutsumusta ylittää eläimelliset ja muutkin olemukselliset rajoituksensa. Koneen matkiminen on tässä suhteessa merkittävää toimintaa, ajatelkaamme nyt vaikkapa preussilaista äksiisiä.

Liittymällä koneen osaksi ihminen saattaa päästä osalliseksi suuruuskokemuksista. Siksi paraatimarssi ei ole pelkästään -jos lainkaan- naurettavaa, vaikka elämän orgaanista, jakamatonta luonnetta epäjatkuvuuden vastakohtana korostanut Henri Bergson väittääkin, että koneellisesti käyttäytyvä ihminen on aina naurettava.

Hän otti esimerkkinsä sadan vuoden takaisesta elokuvatekniikasta, jossa ihmisillä oli nykivät liikkeet. Ne Chaplinit ovat kieltämättä aika koomisia.

Sapekas Heinrich Heine ilmeisesti kykeni jo 1800-luvulla näkemään preussilaisen konemaisuuden tavoittelun naurettavana:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,

Noch immer ein rechter Winkel

In jeder Bewegung, und im Gesicht

Der eingefrorene Dünkel.

Moinen luonnottomuus oli tietysti saatu aikaan vain pieksämällä, tuumi runoilija:

Sie stelzen noch immer so steif herum,

So kerzengerade geschniegelt,

Als hätten sie verschluckt den Stock,

Womit man sie einst geprügelt.

Hän oli siinä ilmeisesti oikeassa.

Mutta kulttuurihan on luonnon, tuon ihmisen alkuperäisen, eläimellisen luonnon voittamista. Aikoinaan pieksämistä pidettiin ilman muuta parhaana ja välttämättömänäkin keinona sen saavuttamiseen:

Opin sauna, autuas aina,

koska vitsoin vihdotaan.

ett’ on lyöty, siit’ on hyöty,

seuraa taito, toimikin!

Viimeisten suunnilleen parinsadan vuoden aikana olemme kokeneet vallankumouksen myös kasvatusopin alalla. Jälkijoukotkin täällä pohjoisessa ovat nyt jo hylänneet väkivaltaisen kasvatuksen periaatteet, vaikka ei siitä kovin kauan ole.

 Vain etelässä ja yleensä takapajuisissa maissa ne ovat yhä kunniassa.

Mutta palatakseni paraabeleihin ja muihin käyriin, eihän niiden käyttö arkkitehtuurissakaan koskaan tyystin hävinnyt. Jopa Alvar Aallolla erilainen aaltomainen muoto näkyy monessakin paikassa, vaikkapa nyt Viipurin kirjastossa, joka ei kyllä mikään Oodi ole.

Tämä Oodi on joka tapauksessa ottanut rohkeasti käyrän viivan käyttöön massiivisessa mitassa ja onnistunut luomaan aivan huikean kokonaisuuden. Siinä silmä lepää ja sielu nauttii.

Miellä kun on sitä paljon puhuttua wau-arkkitehtuuria niin kovasti kaivattu, niin siinähän sitä nyt on. Verrattuna siihen kaameaan, tolkienilaiseen torniin, jota eteläsatamaan suunniteltiin, Oodi on aivan eri oopperasta.

Kyllä nyt kelpaa! Voisi nyt esimerkiksi tämä Gehry tulla vaikka katsomaan ja kenties oppimaankin.