Katajaisen kansan parista

Jalojen villien keskellä

Joel Lehtonen, Markkinoilta. ”Rakkaiden muistojen sarjaa”. Sisältää kuvaukset Markkinoilta maalle, Nurkka-Massin kuuliaiset ja Kevät-Simfonia. Otava 1912, 171 s.

Joel Lehtonen oli myös verrattoman taitava runoniekka. Matkakirja Puolikuun alla. Matka-ja mielikuvia murjaanien maasta (Karisto, 1919, 177 s.) on edelleenkin hyvin lukukelpoinen, eksotiikkaa tihkuva kuvaus Välimeren etelärannalta.

Markkinoilta-teoksen sävy on vallan toinen.

Markkinoilta on itse asiassa jonkinlaista eksotiikkaa sekin. Sen ihmiset elävät tyystin toisenlaisessa maailmassa kuin ne Helsingin herrat, jotka kertoja sitten kirjan lopussa kohtaa.

Miljöö, Mäkkyiskylä lienee kuvitteellinen, mutta näyttää sijaitsevan jossakin Mikkelin ja Savonlinnan välissä, ehkäpä Puumalassa. tai Sulkavalla Nimet tuntuvat tutuilta ja esiintyvät osittain myös Lehtosen muissa teoksissa (Ienokki Maljanen).

Kapakan tila on oikeasti olemassa ja ehkäpä myös erään laulun henkilö Palapan Killi on kaiketi joskus elänyt ja hengittänyt. Tässä kirjassa hän ainakin figureeraa siinä kuin Kustaa Mulli, Lieppo, Luara ja Rietukka.

Mikkelin markkinoita kirjailija kuvaa rehevästi monine hoijakoineen, leluryssineen, kankaita myyvine tattareineen ja rinkelikuormineen. Ukkojen piiput on tehty Rantasalmella ja ajan tupakkamerkit kerrataan pariinkin otteeseen, kuten myös miestä väkevämmän laadut.

Hevoskulkue, joka lähtee markkinoilta, on kirjailijan mielestä kuin suoraan kreikkalaisesta reliefistä ja tämän tästä hän vieraannuttaa katsojaa savolaisista kansantyypeistä vertaamalla niitä antiikin hahmoihin tai etelän ihmisiin, niitähän hän tunsi.

Kirjan päätapahtumat sijoittuvat kuitenkin Mäkkyiskylään, jossa vietetään kuuliaisia eli juhlitaan sulhasparin (vanha termi heteroparista) kirkossa saamia kuulutuksia.

Juhlat eivät suju ylevän klassisin muodoin kuin Runebergin Hirvenhiihtäjissä. Itse asiassa Bacchus on täällä päästetty irti ja hänen seurassaan erinäisiä epämääräisiä jumaluuksia, seileenejä ja mitä lienee.

Kirjailija joka tapauksessa aivan ilmeisesti viihtyy seurassa mainiosti ja ilmoittaa siellä olleensakin. Vasta aamulla hän lähtee suksilla sujuttelemaan Savonlinnan suuntaan. Savonlinnalaisia tyyppejä muuten käsitelläänkin monessa kohtaa, vaikka he eivät ole fyysisesti läsnä.

Tuntuu aika hurjalta ajatella, että tämä kuvaus on vuodelta 1912, eli julkaistu vain kolme sukupolvea sitten. Kyseessä on tietenkin fiktio, mutta niin erilainen maailma nykyiseen verraten.

Entäpäs, jos joku tekisi vastaavan runoelman samasta teemasta, mutta nykyisyydessä?

Jotakin eksotiikkaa siis tuossa metsäkylässä on myös aikalaisille. Kirjailijan mukaan tääll on paikka, jossa viel’ on rauha, pitkät iltapuhteet,/ täällä, -tääll’ on jumal-hämärä,/ jossa tähdet välkkyy niinkuin muinen/ tähdet taivaalla Tessalian… Tähdetkään eivät sivumennen sanoen missään muualla ole yhtä kauniit kuin täällä, eivät Toscanankaan taivalla.

Eivät nämä mitään luonnonlapsia ole. Maailmanpolitiikasta ollaan enemmän tai vähemmän perillä, Japanin sota on tuttua ja venäläisiin nähden on erilaisia mielipiteitä, kuten tuon ajan puolueilla oli. Sivumennen sanoen, kirjailija mainitsee Uspenskin katedraalin sipulien olevan ”barbaarisia”…

Turmeltumattomuudesta ei kannata puhua, mikäli sisällyttää turmelukseen juoppouden, petollisuuden ja irstauden. Siisteys tulee viimeisenä mieleen tähän seurakuntaan sopivista epiteeteistä.

Mutta eksotiikan taitaa ennen muuta antaa primitiivisyys. Tämä kansa on tavattoman köyhää ja vaikka tässä nyt juhlitaankin ja läskin ja muikun tuoksut kertovat herkullisesta ateriasta, käy ilmi, että se on monelle kovin poikkeuksellista, kuten on myös kahvin nauttiminen.

Joukossa on parisniekkoja ja metsän myyjiä, joilla rahaa on, mutta se vain korostaa köyhemmän väen köyhyyttä, joka ulottuu myös opettajattareen. Liekö tuokaan oikein ryökkinäkään? Rikkinäiset alusvaatteet kuuluu olevan…

Mutta varsinaiseksi oodiksi Savon sydämelle kirja muuttuu loppupäässään, kun kirjailija selostaa maalla oloaan toiselle Helsingin herralle.

Innostus tulee niin ylenpalttiseksi että se kaipaa jo selitystä: Noh, anteeksi dityrambini mulle./ Sen aiheutti puoleksi viina,/ Fennia tuo, joka välkkyilee / kuin templissä kristallisessa… Omaa jokainen kiittelee/ syntymämaataan.

Nyt saa tuo toinen herra puolestaan kiitellä omaa seutuaan: Kas tuossa jo viinuri-tyttö, /tämä korinttolainen colonna,/ tämä ardennilainen muhkea tamma, /tuo kiiltävän Palmroosin punssin/ vihrehin kapselein…

Saattaapa tuo olla, että ilman viinaa olisi tämänkin maan kirjallisuus aika yksitotista. (Yksitotinen= en som dricker bara ett glas toddy, Lönnrotin sanakirja).