Naapurin Linna

Naapurin Linna

Fjodor Abramov, Teitä ja risteyksiä. Gummerus 1978 (1973), 326 s., suom. Ulla-Liisa Heino

Muistan, että Fjodor Abramovin tetralogian uuden niteen ilmestyminen oli aikoinaan aina merkkitapaus. Tiedossa oli, että kirjailija aikoo taas kertoa meille jotakin erittäin kiinnostavaa ja -mikä tärkeintä- totta.

Vastaavalla tavalla muistan aikoinaan odotetun Väinö Linnan uusia teoksia. Totuus haluttiin kuulla niin kuin se on, eikä niin kuin se joidenkin mielestä oli sopivaa kertoa.

Meillä ja venäläisillä on paljon yhteistä historiassamme. En tarkoita pelkästään sitä, että olemme molemmat olleet talonpoikaiskansaa, joka on sitten tavallaan yhtäkkiä hypännyt uuteen urbaaniin maailmaan ja saanut kokea niin suuren muuton kuin monien siihen liittyneiden ilmiöiden sokkivaikutuksen.

Vaikka se saattaa kuulostaa oudolta, on molemmissa maissa, myös meillä nimenomaan kirjailija ollut se, jonka tehtävänä on ollut kertoa elämän totuus (ven. pravda žizni). Älymystö on nähnyt asiat toisin kuin kansa ja se on kirjoittanut historiaa omasta näkökulmastaan.

 Niin sanotun ruohonjuuritason kokemuksia se ei ole pitänyt huomion arvoisina eikä edes niitä tuntenut.

Nythän tilanne on sitten muuttunut siinä määrin, että ruohonjuuritason idiotismista on haluttu tehdä kaiken mitta, mikä on tietysti myös kohtuutonta. Sammakkoperspektiivillä on oma oikeutuksensa, mutta eihän se omaa aluettaan laajemmin päde sekään.

Joka tapauksessa ns. maaseutuproosan ilmestyminen venäläiseen kirjallisuuteen oli erään aikakauden merkittävimpiä ilmiöitä monessa suhteessa. Kylissä moni arveli vielä näkevänsä sen alkuperäisen Venäjän, jota kommunismi ei ollut turmellut.

 Arkangelin takana sijainneissa metsissä, Pinega-joen varrella elettiin kuitenkin vahvasti totalitaarisen hallinnon otteessa.

 Mitä totalitaarinen tarkoittaa, on taas asia, jota ei kannata määritellä ennalta, vaan vasta todellisuuden perusteella. Syrjäisissä kylissä se saattoi tarkoittaa myös sellaista esimodernia elämänmuotoa, jossa akat vielä olivat jumalisia ja vanhauskoisuuskin vaikutti.

Mutta ennen muutahan kyse oli hallinnosta, joka pyrki mobilisoimaan kansan palvelukseensa sen omilla voimilla ja puristamaan sen heikosti tuottavasta työpanoksesta valtiolle kaiken, mitä saatavissa oli.

Niin sanotun täysstalinismin vuosina, sodasta diktaattorin kuolemaan, elettiin koko Venäjällä nälkärajan tuntumassa ja vaivuttiin ajoittain sen allekin.

Sen luokan tuhoa ei syntynyt kuin vuosien 1932-1933 nälänhädässä, mutta absoluuttisen toimeentulominimin tuntumassahan sitä jouduttiin olemaan.

Valtio priorisoi saatavansa siekailematta ja ihmisistä välittämättä, eikä kolhoosilaisilla ollut koskemista itse tuottamaansa viljaan, ennen kuin valtio oli ottanut omansa. Rankaisuelimetkin puuttuivat peliin, jos ja kun tarvetta ilmeni.

Mutta enimmäkseen ne pysyttelivät kaukana taustalla, sillä normaalissa elämässä keskinäiset suhteet ja hierarkiat riittivät hyvin myös valtion intressien turvaamiseen. Lyhyesti sanoen, ihmiset elivät normaalia maalaiselämää.

Mutta mitä tämä merkitsi, onkin se kiinnostava kysymys.

Suomalaiselle sivistyneistölle elämä Pentinkulmassa oli varmasti ollut varsin tuntematonta ennen Linnan teoksia. Olihan sitä tarkkailtu pappilan verannalta ja vähän muualtakin, mutta harvalla taisi olla mitään aavistusta kylien sisäisestä dynamiikasta ja kansan keskinäisistä menoista.

Neuvostoliitossa asia oli enemmän tai vähemmän samalla tavalla. Toki totalitaarisella hallinnolla oli omat erityispiirteensä ja esimerkiksi sensuuri-instituutiot toimivat aktiivisesti estääkseen valtiosalaisuuksien paljastumisen.

Näihin salaisuuksiin kuului ilman muuta myös se, miten kansa siinä reaalisosialismin maassa todella eli ja miten se suhtautui valtaan.

Jälkimmäinen asia ei välttämättä ollut tulehtuneessa tilassa, vaan esivaltaa pidettiin yhtenä annettuna olosuhteena siinä kuin luontoakin. Molemmilla oli vitsauksensa, mutta myös valoisina koetut puolensa.

Kuitenkin tarinat uudesta sosialistisesta ihmisestä, hänen kollektivismistaan ja aatteellisuudestaan muistuttivat korkeintaan vain kaukaisesti sitä, mikä oli maassa vallitseva todellisuus.

Vain joskus poikkeuksellisesti saattoi talonpoika ryhtyä aktiiviseen vastarintaan havaitsemaansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kuten päähenkilö Mihail Prjaslin, kerätessään adressia syyttömän kolhoosin puheenjohtajan vapauttamiseksi.

Mutta kansa on oppinut läksynsä. Allekirjoituksia ei tule, vaikka kaikki Uusi elämä-kolhoosin osakkaat myöntävät asian oikeaksi.

Stalinin kausi, jota tämä teos kuvaa, oli 1970-luvulla, teoksen ilmestyessä, vielä tuoreessa muistissa. Sen erikoisuutena oli, että toisin kuin nykyisyyttä, sitä oli lupa arvostella, vaikka kukaan ei tarkoin tiennyt, millä tavalla ja missä määrin.

Minusta on joka tapauksessa ilmeistä, että niin Abramov kuin vaikkapa Rasputinin ja Belovin kaltaiset muut maaseutuproosan edustajat, saivat nyt puhua suunsa puhtaaksi lähimenneisyydestä. Siksi nuo romaanit herättivätkin niin valtavan mielenkiinnon.

Teatterissa ja erityisesti Leningradin Pienessä draamateatterissa (MDT), jota on maailman parhaaksikin sanottu, ovat nimenomaan Lev Dodinin suorittamat Fjodorovin teosten dramatisoinnit olleet sen historian huippukohtia.

Talon (Dom) kävin itsekin katsomassa. Sen käsittelemä aikakausi ulottui jo ns. kehittyneeseen sosialismiin saakka, joten se oli hyvin arkaluontoinen ja talloi monia varpaita.  Se loppui romahdukseen.

Perestroikan aavistus oli kukaties jo ilmassa, paitsi Suomessa, jossa Abramovin ja muiden proosa ei lainkaan kyennyt avaamaan ns. sarvikuonojen silmiä. Sitä nyt vain pidettiin sosialismin voiman osoituksena, se kun kykeni käsittelemään arkojakin aiheita ja suosi itsekritiikkiä…

Olen huomaavinani, että Fjodorovin teokset ovat meillä vaipumassa unhoon. Se on vahinko, sillä ne avaavat erittäin kiinnostavan vertailevan perspektiivin myös sosiologisessa mielessä.

Pekašinon kylä on epäilemättä syrjäisempi kuin rintamailla sijaitseva Pentinkulma ja sosiaaliselta rakenteeltaan se on myös tasa-arvoisempi. Molemmissa tuotantomenetelmät joka tapauksessa ovat lähellä toisiaan ja modernisointi vasta aluillaan. Toki niittokone raksuttaa ja puimakonekin löytyy.

Osittain pekašinolaiset kuitenkin elävät paljon arkaaisemmin, vaikka koulujakin jo käydään. Kylän intelligentsijasta tuskin voi puhuakaan.

Muuan erityinen seikka toki nousee voimakkaasti esille ja se johtuu sodan läheisyydestä: miesten puute.

Suomalaisessa kylässä puuttuu nykyään naisia ja Venäjän tilanne on epäilemättä samanlainen, mutta sodan jälkeen olivat miehet, täyskuntoiset nuoret miehet suuri harvinaisuus.

Niissä oloissa heitä myös arvostettiin kuin aarretta. Päihtyneet naiset saattoivat lähteä kiimaisina kiertämään kylää laulaen hävyttömiä tšastuskoita ruumiin ikävästään.

Ne harvat naiset, joiden onnistui saada vakituinen aviomies, palvoivat tätä kuin puolijumalaa, vaikka olisivat tottuneet saamaan armaaltaan kuritusta jopa päivittäin (se oli kuin aamuvoimistelu).

Seksi ja ruoka ovat ymmärrettävästi suuressa roolissa Pekašinon kylässä, kuten ne ovat kaikkialla maailmassa. Lisäksi tulee vodka. Tässä niteessä on luultavasti yli sata kuvausta vodkan juonnista. Se oli kallista, mutta ei säännösteltyä ja se tuotti valtiolle suuria verotuloja.

Vaikka tuon ajan köyhissä oloissa ei tilastojen mukaan voitu juopotella kovinkaan paljon, oli vodka kaikille juhlan juhlistaja ja monessa tilanteessa tarpeellinen pieni ylellisyys. Joillekin siitä tuli jokapäiväinen tarve.

Ei voi sanoa, että kirja kuvaisi maalaiselämän idiotismia, kuten Marx asian ilmaisi, luonnon sanelemat elinehdot jäävät vain taustaksi. Pikemmin kohteena on ihmissuhteiden, valtapelien ja intohimojen verkko, jollaisista kirjallisuus on ollut kiinnostunut Shakespearesta lähtien ja paljon aiemminkin.

Tavallisten ja hieman epätavallistenkin ihmisten kohtalot kehdosta hautaan, heidän hyveensä ja paheensa, sosiaaliset suhteet, johtamisen ongelmat ja joukkokäyttäytyminen… Siinä sitä on aineistoa tarkkasilmäiselle kertojalle, joka tuntee pappenheimilaisensa ja jolla on aihettaan kohtaan myös aitoa sympatiaa.

Abramovilla oli suhteita Suomeen ja hän kuuluu kovasti pitäneen Väinö Linnan teoksista, joihin oli tutustunut ns. epävirallisina käännöksinä. Eihän niitä voitu kaupassa myydä.

Vaikka nykyinen Venäjä eroaa Abramovin kuvaamasta kuin yö päivästä, luulen, että hänen kirjansa auttavat sekä meitä että venäläisiä paremmin ymmärtämään sitä, mistä olemme tulossa.

Tietty osa kansaa eli molemmissa maissa vielä aivan hiljattain sellaisessa maailmassa, joka nyt on hävinnyt. Se ei kuitenkaan ole hävinnyt jälkiä jättämättä.