Apologia pro vita sua
Keisari Wilhelm II. Tapauksia ja henkilöitä
vuosilta 1878-1918. WSOY 1922, 346 s.
Saksan keisari Wilhelmi oli suuri
tappelusankari/ ei luottanut ryssän muiskuhun, vaan tykkiin ja kuularuiskuhun,
laulettiin Suomessa joskus sata vuotta sitten.
Kaiserin jälkimaine on ollut aika ankea,
kuten historian häviäjillä yleensä. Ympärysvalloissa hänet leimattiin
sotaansyylliseksi ja hunniksi, mutta
ei myöskään Hitler suostunut osoittamaan huomiota Hollannissa asuvalle
maanpakolaiselle tuon maan valloitettuaan. Keisari kuoli vuonna1941.
Muistelmat ovat
hyvin mielenkiintoinen kirja ja antavat lisää sävyjä siihen kuvaan, joka
keisarista on historiassa muodostunut.
Epäilemättä
sotalaitos oli Wilhelmin silmäterä, kuten preussilaisen Hohenzollern-suvun
edustajalle sopikin. muistelmistaan päätellen hän ei kuitenkaan halunnut olla
pelkkä paraatikenraali, vaan pikemminkin jotakin Fredrik Suuren kaltaista.
Asevelvollisuusarmeija oli tärkeä myös kouluna.
Wilhelm oli myös
uskonnollisesti suvaitsevainen ja korjasi Bismarckin aikana tulehtuneet suhteet
paaviin. Koululaitoksessa hän kannatti modernisoimista ja klassisten kielten
vähentämistä englantilaiseen malliin. Pariinkin otteeseen hän toteaa aina
kannattaneensa sukunsa tunnuslausetta: Suum
cuique -jokaiselle omansa.
Laivasto oli
Wilhelmin todellinen silmäterä ja hän harrasti myös purjehdusta. Laivaston
rakennusohjelma ärsytti tunnetusti englantilaisia, mutta Wilhelm todistelee,
ettei Saksa koskaan pyrkinyt laajentamaan laivastoaan Englannin laivaston tasolle.
Valtakunta nyt vain tarvitsi ajanmukaisen laivaston itseään suojellakseen.
Kyseessä oli suojelulaivasto.
Englantiin
Wilhelmillä oli läheiset suhteet myös sikäli, että kuningatar Viktoria oli
hänen isoäitinsä, joka muuten pyrki aluksi jopa määräilemään nuorta keisaria
tämän oman valtakunnan hallintoasioissa…
Englannissa
Wilhelm vieraili useasti ja myös puhui niin hyvää englantia, että joutui itse
kääntäjäksi, kun oli formuloitava tärkeä nootti Englannille.
Muuten
kansainvälinen kommunikaatio sujui tietenkin lähes aina ranskaksi, kuten
lukuisat ranskankieliset sitaatit muun muassa keskusteluista venäläisten kanssa
osoittavat.
Poliittisesti
Venäjä oli Wilhelmille ja Saksalle keskeinen tekijä ja mieliharmi. Bismarck oli
pyrkinyt aina vaalimaan Venäjä-suhteita, mutta Wilhelmin mielestä hän oli
tehnyt yhden virheen, joka osoittautui korjaamattomaksi.
Kysymys oli Berliinin
kongressista vuonna 1878, jossa Saksa toimi ”rehellisenä meklarina” Turkin ja
Venäjän välillä.
Seurauksena
nimittäin joka tapauksessa oli, että Venäjä menetti Turkin salmet, jotka se oli
jo saavuttanut. Tämä miellytti suuresti Englantia, mutta ärsytti venäläisiä.
Mikäli Venäjän
olisi annettu mennä Välimerelle, olisi syntynyt pysyvä Venäjän ja Englannin
vastakohtaisuus, joka olisi ollut Saksan mitä suurimmissa intresseissä, toteaa
Wilhelm oikeutetusti.
Wilhelm ylistää
sanoissa Bismarckin jättiläishahmoa, mutta toteaa, että tämä teki muutamia
pahoja virheitä, joista hän oli eri mieltä. Yksi niistä koski työväenkysymystä.
Wilhelm halusi riittäviä reformeja ja työmiehen kasvattamista saksalaiseksi
patriootiksi, kun taas Bismarck halusi jopa turvautua väkivaltaan työläisiä
vastaan, vaikka toki oli myös reformien kannalla.
Wilhelmin
kontolle on sälytetty paljon ulkopoliittisia syntejä, joista Agadirin selkkaus
vuonna 1911 antoi suorastaan nimen moukkamaiselle tykkivenediplomatialle.
Wilhelm osoittaa
olleensa syytön sekä tähän selkkaukseen että myös esimerkiksi niin sanottuun Krüger-sähkeeseen
eli kannanottoon buurien puolesta Buurisodan aikana, joka raivostutti
englantilaiset.
Asia nyt vain
oli niin, että perustuslaillisen hallitsijan oli alistuttava kanslerin tahtoon
ja sitä paitsi kansleri ilmoitti aina ottavansa asioista vastuun, mitä
käytännössä ei tapahtunut. Allekirjoittaja eli keisari sai myös allekirjoituksestaan
vastata.
Tähän
perustuslaillisen keisarin voimattomuuteen oli tultu siksi, että kanslerin
johtama byrokratia oli paisunut valtavaksi ja pelkällä painollaan esti keisaria
saamasta ratkaisevaa ääntä valtakunnan asioissa.
Mutta paljon ja
hyvää sai keisari toki aikaan, ainakin omien muistelmiensa mukaan. Yksi niistä
oli Tšingtaon
tukikohdan perustaminen, josta kasvoi vilkas kaupan keskus, jossa sivumennen
sanoen yhä tehdään Kiinan parasta olutta.
Wilhelm katsoo
itse olleensa aina rauhan kannalla silloinkin, kun hänelle esimerkiksi Venäjän
ja Ranskan taholta tehtiin kyynisiä ehdotuksia Euroopan poliittisesta
uudelleenjaosta. Vanhaa ystävyyttä Venäjän kanssa varjeltiin kaikin tavoin,
eikä sillä ollut mitään syytä pelätä Saksaa.
Vasaran ja alasimen
eli Venäjän ja Ranskan väliin jääneellä Saksalla sen sijaan oli paljonkin syytä
pelkoon. Wilhelmhän yritti vaikuttaa asiaan muun muassa saksalais-venäläisellä
Koiviston sopimuksella vuonna 1905, mutta turhaan.
Muistelmissaan
Wilhelm ei käsittele Koiviston sopimusta, vaan ainoastaan mainitsee sen
esimerkkinä sopimusten toimimattomuudesta. Muitakin kiinnostavia asioita jää
muistelmissa käsittelemättä ja yksi niistä on vuosisadan vaihteessa tapahtunut
Boksarikapinan tukahduttaminen.
Sitä suorittanut
kansainvälinen retkikuntahan oli saksalaisen kenraali Walderseen johdossa ja
tämän lähtiessä matkaan, Wilhelm piti kuuluisan hunni-puheensa. Tätä hän ei kirjassaan muistele.
Sodan syttyminen
ja itse sota olivatkin sitten se kaikkein kohtalokkain tapahtuma niin Saksalle,
Wilhelmille itselleen kuin koko Euroopalle. Siitä toiste.
Ei Wilhelm II voi pestä itseään puhtaaksi siitä, että hänen öykkäröivä esiintymisensä lisäsi pelkoja muissa maissa ja provosoi kärjistyviä tilanteita. Erityisesti tämän Englannin vierailu oli viimeinen niitti tämän liittoutumisessa Saksaa vastaan. Jos Englanti olisi pysynyt puolueettomana lopputulos olisi voinut olla toinen, koska sukellusvenesota veti USA:n mukaan. Pelkkä Ranskan ja Venäjän kaksiliitto olisi hävinnyt tai sota päättynyt rauhaan molempien osapuolten nääntyessä.
VastaaPoistaEi tässä kyllä mikään osapuoli voi pestä itseään puhtaaksi.
VastaaPoista