Oman aikansa juopottelijat

Venäläinen Barabbas

Valentin Katajev, Hummaajat. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1930. 181 s.

Maailmansotien välisenä aikana ilmestyi maassamme suhteellisen vähän venäläistä kirjallisuutta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa sen kääntäminen olikin ollut niin innokasta, että joissakin piireissä asiaa pidettiin jo huolestuttavana.

Kuitenkin tuolloin käännettiin muutamia erittäin kiinnostavia kirjoja alkaen vaikkapa Dmitri Merežkovskin Antikristus-trilogiasta ja päättyen vaikkapa suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitšin muistelmiin, jotka kuuluvat genrensä ehdottomiin helmiin.

Varsin kelvollinen on myös Valentin Katajevin, mainion ja monipuolisen kirjailijan kertomus Hummaajista (oik. Rastrattšiki -haaskaajat). Katajevia käännettiin sitten suomeksi enemmän tunnetussa Neuvostokirjallisuutta-sarjassa 1970-luvulla. Se on aika hyvä sarja.

Neuvostoajan kirjoista on yleensä helppo päätellä kirjoittamisajankohta. Mikäli tietyt asiat saa mainita, sen täytyy olla ennen tiettyä vuotta, jonka jälkeen epähenkilöiden nimistäkin tuli tabu.

 Sellainen vuosi oli esimerkiksi 1937, jonka jälkeen kaikki muuttui. Sitä kun näet juuri silloin siirryttiin tuohon tunnettuun sosialismiin…  Monet ulkomaalaiset eivät pysyneet kehityksen perässä ja esimerkiksi Olavi Paavolainen olisi halunnut vielä vuonna 1939 tutustua Leningradin suomalaiseen klubiin…

Mahtoipa vieras herättää kauhunsekaista hämmästystä isännissä. Vanhaa ystäväänsä Boris Pilnjakia hän ei sentään halunnut tavata, hienotunteinen kun oli. Näin muistelen.

Mutta ennen viisivuotissuunnitelmia eli siis niin sanotun NEP:in aikana meno oli vielä aivan toista. Paljon rennompaa. Toki esimerkiksi Trotskin mainitseminen kävi mahdottomaksi viimeistään silloin, kun hän lähti maanpakoon vuonna 1929, mutta silloinhan olikin jo siirrytty ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaan, joka oli hyvin monessa mielessä aivan uusi aikakausi.

Hummaajissa mainitaan vielä Trotskin pitäneen puheen ja myös Leninin mausoleumin ohi ajetaan vossikalla, joten 1920-luvun puoliväliähän eletään. Kyseessä siis oli se entinen puumausoleumi.

Teoksen toiminnan ajankohta tarkentuu, kun eräässä pienessä maaseutukaupungissa elämä yhtäkkiä vilkastuu ennennäkemättömästi. Syynä on uuden, nelikymmenprosenttisen vodkan tulo kauppoihin.

 Neuvostovaltahan oli aluksi halunnut suorastaan kieltolakia, jollainen sotaakäyvissä maissa usein olikin koetettu toteuttaa, tietenkin poikkeuksin, mutta kuitenkin. Joku tolkkuhan se pitää olla määräilylläkin, ajateltiin ja ajatellaan yhä monessa maassa, vaikka ei kaikissa.

Niinpä itse suuren Mendelejevin suositteleman -kuten legenda kuuluu- nelikymppisen tsaarin vodkan sijasta pantiin neuvostojen maassa myyntiin edes kolmikymppiseksi laimennettua rykovkaa, joka oli ristitty kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan mukaan.

Lokakuusta 1925 lähtien tuli kuitenkin taas myyntiin tuo venäläisistä venäläisin nelikymppinen, joka herätti myös Nikolajevin kaupunkipahasen täyteen eloon: No ja miksi surra? Mennään juomaan nelikymmenprosenttista viinaa. Luota minuun. Sherry brandy. Elämä on kaunis. Kaksitoistatuhatta juoksevalla tilillä, huvila Suomessa… Lyonin krediitti… Viiniä ja naisia…

Näin järkeilivät kaksi kaverusta, jotka olivat lähteneet Moskovasta keskellä työpäivää ihan vain vakavia työasioitaan hoitamaan. Pankista nimittäin piti hakea viraston palkkarahat, mikä tehtiinkin. Eräs pikkuseikka oli sateen takia poikettava hoitamaan olutkuppilassa, jossa saman tein syötiin ja käytiin myös hakemassa pimeä pullo…

Loppu on yhtä olviretkeä. Paitsi, että oluen lisäksi kirkasta viinaa, sodanedellistä konjakkia ja muuta alkoholia menee kurkusta alas tolkuttomia määriä. Seuraan liittyy tietenkin huijareita, rahan haistavia naisia ja muuta siipiväkeä.

Kirjoittaja tavoittaa aito gogolilaisia tunnelmia kuvatessaan talonpoikia ja nimettömäksi jäävän kääntäjän kieli on hauskasti säilyttänyt alkuperäiset venäläiset rakenteet. Kirjaa ei siis ole niin sanoakseni suomennettu, vaan ainoastaan käännetty. Olisikohan Juhani Konkka asialla?

Parasta kirjassa ovat ihmistyypit ja se useimmiten groteski tapa, jolla kaikki henkilöt yrittävät pitää kiinni arvokkuudestaan, joka koskee niin sikahumalassa sekoilevia päähenkilöitä, ilotyttöjä kuin talonpoikiakin.

Vanhaa venäläistä kansanjuopotteljoiden vakiohokemaa ”kunnioitatkos minua”? ei siinä muodossa esiinny, mutta sen kaltaista käytöstä kyllä sitäkin enemmän.

Kun on liukkaalle tielle lähdetty, päädytään pian Moskovasta Leningradiin ja sieltä sitten toisen sankarin syntymäsijoille erääseen pikku kylään. Koko NEP-Venäjä niin sanotusti halkileikataan. Vain Kaukasus jää käymättä, kun yllättäen huomataan, että rahat ovatkin loppu.

Ryyppäämistä ja törsäämistä ei kirjassa suinkaan ylistetä, se vain esitetään tavallaan loogisena ja ymmärrettävänä käytöksenä tuolla älyttömällä humalaisen logiikalla.

Itse asiassa juoppoputken aiheuttama saastaisuus ja ruumiillinen raihnaus tulee yhä useammin ilmi matkan edistyessä. Loistohotelleista joudutaan kyläteille kiskomaan ja työntämään rekeä lumettomassa liejussa ja niin sanottu rousseaulainen luonnollinen rangaistus seuraa luonnonlain välttämättömyydellä järjettömästä käytöksestä.

Kaikkea voidaan, tai siltä näyttää, kuitenkin parannella viinalla ja niin myös tehdään, mutta laskun aikakin koittaa.

Tarinalla on itse asiassa onnellinen loppu. Vaimo, jonka luota on jouduttu aluksi pakenemaan ja joka on onnelliseen humalaan päässeelle luomakunnan kruunulle edustanut pahan maailman ikävintä puolta, ottaakin hummaajansa vastaan hellästi ja ymmärtävästi kuin tuhlaajapojan. Oikeudessa lätkäistään viisi vuotta ja siinä kaikki.

Vankileirille lähtijöitä saattaa matkaan kyynelöiden kaksi naista, kuin sotaan lähteviä sankareita.

Eiväthän nämä haaskaajat ihmistä pahempia olleet. Aika velikultia, oikeastaan.

Ja kirja on monella tapaa kiinnostava aikansa kuvastimena ja muutenkin.