Joulusatu I

Joulusatu I. Kelolan ukon kaamos

Oli synkkä ja syksyinen yö. Kelolan ukko ei saanut unta. Tuuli vonkui savupiipussa ja kolisutteli piisin luukkua. Kiikku narisi pihalla ja hiiret pitivät koloissaan lakkaamatonta vikinää.

Ei nukuttanut tässä talossa oikein ketään.

Ukko vääntäytyi pankolta tyräänsä kämmenellä pidellen. Ei se vaivannut, mutta olisi voinut olla esteettinen haitta, jos olisi ollut katsojia.

No, eihän niitä ollut, paitsi nyt männä jouluna oli käynyt selän pesemässä Laatikaisen muori, joka oli ollut tyrästä aika imponoitu ja vähän ukkoa siitä kehaissutkin.

”Niin, monellahan sitä on ruista ja rahhoo, mutta harvalla on tällasta kellikkamahhoo”, oli ukko siihen vaatimattomasti tokaissut. Vaikka aika runsasmuotoinehan tuo oli ittekkin, Laatikaiska.

Joka tapauksessa on aina mukava kuulla sympaattista palautetta, vaikka nyt ei olisi niin erinomaisia ansioitakaan. Siihenhän jouluntienoo myös hyvinkin sopii.

”Eipä tuo ole pahainen pötsi muorillakaan”, oli ukko vastannut. ”Onpahan siinä Laatikaisvainaalla ollut, mistä kopasta!”

Siitä mummo hekotteli ja oikein moiskautti pusun ukon juhlavaan maharustinkiin, ei sentään tyrän päälle. Vanhan kansan ihmiset säilyttävät säädyllisyytensä melkein joka paikassa ja saunassa nyt ihan erityisesti.

Yleisen hilpeyden vallitessa siinä sitten kaadettiin pienet pontikat löylyn kyytipojaksi ja painuttiin tupaan nauttimaan saunakahveeta voipullan kera. Kukaan ei ahistunut eikä kirjoittanut lehteen että #miituu! Täällä korvessa eleltiin vanhoillaan.

Uuninkielellä oli tirissyt potikka, jossa oli alkuperäisestä määrästä enää vain puolet nestettä tallella. Padan laidoista näki, millä korkeudella sisältöä oli ollut vielä aamutuimaan. Jäljelle jääneet lihat ja neste olivat ikään kuin kuopassa padan pohjalla.

Mutta millaista olikaan neste! Tuntitolokulla hautunutta karjalanpaistia, joka oli tehty siasta eikä vinttikoirasta! Silkkaa rasvaahan siitä suurin osa oli, mutta miten maukasta! Sipulin, pippurin ja suolan ydinmehut ne olivat yhtyneet sian ja naudan lihoihin, olisiko ihan DNA:ta myöten!

Se Kelolan piisi olikin ihan kuin mikäkin atomimiilu: siinä aineita muutettiin toisiksi ja maailmaan ilmestyi sellaista, jota siinä ei koskaan aiemmin ollut.

Vai oliko joku muka nähnyt valmiiksi hautuneen potikan jossakin kannon nenässä? Eipä niitä ollut, ennen kuin ukko teki, ei.

Vaikka akatkin ovat kyllä sitä taitoa oppineet, luoja nähköön, mutta itse luojakaan suuressa viisaudessaankaan ei ollut tätä ruokalajia koskaan valmistanut, vaikka raaka-aineet ja asiaan tarvittavat ihmiset kyllä oli luonut ja yhtä ja toista tehnyt.

Tai kukapa heistä niin tarkoin tiesi. Miksipä nyt rienaamaan. Joka tapauksessa kuului hyvin hautunut potikka, erityisesti lanttukuutioiden kanssa tämän maailman merkittävimpiin anteihin ja siis ihmeisiin, mistä kuuluivat asianomaiselle taholle nöyrimmät kiitokset. Jouluna piti olla siis sitäkin lajia pöydässä.

Näin tuumi ukko ja huomasi, että muistojen tulviessa mieleen nälkä alkoi yhä vaativammin kurniskella mahalaukussa ja tyhjissä suolissa.

Hiiret hän sai heti hiljaisiksi ruokkimalla parilla leivänpalalla ja viimevuotisella juustolla, mutta ihminen, jollainen ukkokin sentään oli, tarvitsi toisenlaiset eväät. Siinä tehdessä meni tunti jos toinenkin.

Tosiasia oli, että nyt oli nälkä. Lisäksi oli kylmä ja ikäväkin. Myrsky sen kuin vihelteli puissa ja katossa rääkkäsi peltistä tuuliviiriä. Se äänihän olisi voinut olla hyvinkin viihdyttävää, mutta kun ei ollut. Saisikohan tuon haulikolla alas kitisemästä?

Nyt olisi tarvittu heti uunin lämpöä ja sitten kuuman potikan luihin ja ytimiin saakka valamaa ravintoa, jotta jaksaisi taas tulla tyytyväisenä kellahtaa vielä pariksi päiväksi odottamaan joulun tuloa ja niitä kaiken maailman pukkitouhuja.

Eipä siinä sitten muuta voinut kuin mennä hakemaan puita saranista ja virittelemään tulta piisiin. Ukko ajatteli, että tataarin kielessä se saranikin tarkoitti palatsia, mikä oli omituista. Toisaalta jossakin päin korsuja käytettiin sotimiseenkin. Ei tätä ukon heinäkorsua kuitenkaan.

 Halkojen palamisen ropsetta kuunnellessa alkoi tunnelma palautua ja ukko muisteli uraansa joulupukin tuuraajana ja sittemmin seuraajana.

Asiahan oli niin, että Markus-sedän 1930-luvulla Korvatunturille siirtämä joulupukki oli jo joskus 1960-luvulla menettänyt uskottavuutensa lähes kaikkien silmissä. Siis hyvin pian. Ei siinä auttaneet helikopterit, ei pohjoisesta tuodut porot.

Vain kaikkein takapajuisimmat ja lisäksi myös moraalisesti rohkeimmat ainekset uskalsivat reippaasti sanoa uskovansa joulupukkiin. Kaiken maailman hölmöt ne nykyään oikein briljeerasivat sillä, etteivät uskoneet yhtään mihinkään. Kymmenvuotiaat kakarat olivat pahimpia ja siis mielestään fikusimpia.

Kiittämättömien pentujen antamasta palautteesta loukkaantuneena joulupukki oli muuttanut maasta ja asui nyt verottomasti Portugalissa.

 Aina jouluisin hän pani ovet lukkoon ja katsoi kiukkuisesti ovenraosta maailman menoa. Hän kieltäytyi avaamasta kaiken maailman santaklauseille, jotka nykyään elävinä coca-colan mainoksina olivat kaikkialla maanvaivana ja pyysivät joskus, muka kunnioittavasti, konsulttiapuakin.

Eihän Markus-setäkään ollut joulupukkia keksinyt, kyllä sellainen vieraili Suomen kodeissa jo 1700-luvulla, mutta yleensä pukin virkaa hoiti tosiaankin pukki. Tai oikeastaan se oli valepukki, sillä se oli kyhätty vilteistä. olkilyhteistä ja keritsimistä, mutta lahjoja sekin toi eteiseen, ja sitähän pidettiin tärkeimpänä.

Sitten tuli joulu-ukko, jolla oli nurin käännetty harmaa turkki päällä ja päässä puuhkalakki. Pitkät piiskat kuuluivat rekvisiittaan ja siksipä moni lapsi, tietenkin omantunnon soimatessa, alkoi itkeä ne nähdessään. Pukiksi sitä ukkoakin nimitettiin, vanhasta muistista ja Markus-setä vain virallisti asian Yleisradion kautta.

Mutta eihän pukki ketään roiminut, paitsi nyt joskus jotakuta koiran kutaletta, joka alkoi kiivetä pukin karvaista polvea kohti ja yritti niin sanotusti leikkiä kengurua. Se ei oikein sopinut kaiken juhlan keskellä.

Ja pukin työmaa kasvoi vuosien varrella kasvamistaan ja lahjojen lisääntyessä lisääntyi myös lasten, ettei sanoisi pentujen, kiittämättömyys ja jopa röyhkeys. Olihan kyllä poikkeuksiakin

Pukki sai yhä useammin kuulla lasten laulavan renkutuksia, joissa uhattiin puhkaista pukin silmät ja ripustaa hänet kuuseen kaulastaan roikkumaan.

Siinäpä sitä oli kiitosta kerrakseen! Niinpä pukki siis jätti hommansa ja matkusti Portugaliin, jossa häntä ei tunnettu ja jossa lahjojen jaon hoitivat kolme kuningasta, Caspar, Melchior ja Balthasar.

Ja eihän niitä kaiken maailman lahjoja kukaan enää olisi ehtinyt Korvatunturilla valmistaa, joka penskalle kun piti tuoda oma säkillinen tai peräti kaksi!  Kas kun ei kolme, neljä tai viisi…

Kilttejähän nyt sekä lasten että aikuisten piti joka tapauksessa olla, eikä niitä lahjoja sillä konstilla ansaittu. Nehän olivat vain tunnustus: ikään kuin ritarikunnan tähti itsenäisyyspäivänä tai jotakin sellaista, symbolista.

Mutta lahjat oli ennen pitkää ollut pakko valmistuttaa kaupallisilla toimijoilla. Kuinkas nyt miljoonia ja miljardeja leluja ja hetaleita olisi saatu tehtyä yhden tunturin kupeessa? Ja kun kilpailu tarpeeksi kiristyi, oli ollut pakko panna pillit pussiin.

Korvatunturin pajat siinä sitten pysähtyivät ja hihnakuljettimet käytön puutteessa repsahtivat, kun kumi alkoi pykiä ja viimein sieltä ja täältä repeili. Verstaiden seinät alkoivat rakoilla ja lumi pyrytti sisään maalaamoon ja kutomoon. Hong Kongista hankittu peltilelupaja joutui täysin ruosteen valtaan.

Karamellitehdas haisi kuin likasanko aamutuimaan ja siellä taisi asua peri perhettä kettujakin.

 Koko mahtava Korvatunturin teollisuuskompleksi oli täysin rappiolla jo 1980-luvulla. Sitten, 2000-luvun alussa oli savupiippukin ollut pakko purkaa romahdusvaaran takia. Tontut seisoskelivat kulmilla tyhjän panttina ja alkoivat kuka ryypiskellä, kuka mässätä puuroa päivät pitkät jotakin tehdäkseen.

Yhtä suurta ruostevyöhykettä alkoi jo olla kaikki muukin tuo kerran niin kukoistava jouluinen savupiipputeollisuus pohjoisessa, eikäpä sitä etelään koskaan edes perustettu.

 Idässä, tuhansien kilometroien päässä sen sijaan ankeat automaatit ja pöllöinä tuijottavat robotit suoltivat rihkamaa päntiönään. Sitä kertyi sellaisia vuoria, että se jo monessa paikasa esti normaalin liikkumisen ja muun elämänmenon. Voisiko tätä jatkua loputtomasti. Kuinka kauan?

 Ihmiset koko maailmassa keskittyivät nykyään vain olla möllöttämään ja odottelemaan, miten robotit heitä palvelisivat. Aina muutaman kerran päivässä joku kantoi ovelle sen, materian mitä kulloinkin vegetoimiseen ja sosiaaliseen yhteiseloon tarvittiin.

 Mutta eihän ihminen ainoastaan leivästä elänyt. Jouluisin tarvittiin myös joulumieltä, ja sitä toi mukanaan vain joulupukki, ei mikään robotti eikä silikoninukke. Jouluisin oli useimmissa maissa hyödykkeitä kuljettamassa joulupukki tai siis joku helkkarin santa, tonttuineen tai ilman.