Siivottomuuden psykologiaa

Lannan levittely kaupungeissa

Kuten jossakin yhteydessä tuli jo mainittua, Jätkäsaaren miljöö vaikuttaa harvinaisen onnistuneelta ja kerrotaan, että sen suunnittelussa onkin otettu oppia menneiltä sukupolvilta ja unohdettu se hybris, jota Le Corbusierin ja Alvar Aallon tapaiset arkkitehdit edustivat ja joka tuotti yleensä kaameita ympäristöjä.

Muistelen, että Erich Fromm otti funktionalismin esimerkiksi ns. kuolemanvietistä, joka muutenkin oli pahoin pesiytynyt futurismiin.

Psykoanalyysiä ei kenenkään ole pakko ottaa vakavasti, mutta joskus -ei aina- se tuottaa intuitiivisen tunteen siitä, että jotakin oleellista on ihmismielen syövereistä, niitä ahkerasti nuohotessa sentään löydetty.

Rationaalisuus on tässä maailmassa yhtä vähän ihmisen käytöstä selittävä asia kuin se kelpaa kaiken kattavaksi osviitaksi ihmiselämän suunnitteluun. Neuvostoliitossa muuan Gastev otti tavoitteekseen elämän koneellistamisen ja tässä asiassahan hänellä oli myös läntisiä aateveljiä.

Aikaansaannokset olivat lähinnä huvittavia, mutta monet niistä, siis nuo laatikkotalot, valitettavasti seisovat paikoillaan sata vuotta ja kauemminkin. Niitäpä siis joudumme niin sanoakseni ihailemaan.

Kuljeskelin eilen taas hotelli Clarionin lähituntumassa, jossa viehättävien kujien keskellä nousi päällimmäiseksi yksi asia.

Se oli tolkuton roskaisuus. Kahvimukeja, sätkiä, kaljapurkkeja ja epämääräisiä muita jätöksiä oli katu kirjavanaan. Ei siellä tainnut olla roskiksiakaan, mutta oli selvästi nähtävissä, että jotkut asukkaat (vai ohikulkijat?) eivät vähääkään välittäneet siitä, millaisessa ympäristössä joutuivat elämään.

Pohdiskelin, oliko kyseessä kenties se sama feministinen ote arjen haasteisiin, jollaista löytyy nykyään kaikkien naistenlehtien, mukaan lukien hesarin, sivuilta, enkä löytänyt selvää vastausta. Ehkä sillä on asiassa osansa.

Samana päivänä satuin vielä Narinkkatorille, jossa kyllä löytyi roskakoreja, mutta aivan niiden vieressäkin oli myös sadoittain sätkiä, kaljapurkkeja, ruoka-annosten kääreitä ja niin edelleen. Yhtään kadunlakaisijaa ei näkynyt enkä muista sellaisia nähneenikään enää herran aikoihin.

Miten moinen leväperäisyys on selitettävissä?

Kyse ei voi olla pelkästä laiskuudesta ja saamattomuudesta. Kun sätkä heitetään metrin päähän tuhka-astiasta, on kyseessä jonkinlainen aktiivinen teko. Täytynee päätellä, että tekijä haluaa pakottaa muut ihmiset katsomaan kättensä töitä.

Joissakin tapauksissa, etenkin nuorisolla, asia on tavallaan ymmärrettävä. Kun on joutunut niin sanoakseni maailmaan heitettynä keskelle käsittämätöntä ja mahtavaa koneistoa, voi tuntea tarvetta edes jollakin tavalla osoittaa voivansa vaikuttaa ympäristöön.

Nuo vaikutuskeinot ovat hyvin rajalliset sillä, jolta puuttuu henkisiä ja sosiaalisia resursseja. Niinpä oman merkityksen todistaminen tekemällä edes jotakin vahinkoa, voi tuntua houkuttelevalta. Se niin sanottu anarkismi, jollaista nuoriso kannattaa, lienee juuri tätä kantaa.

Psykoanalyysi on selittänyt asian liittyvän siisteyskasvatukseen. Ulosteet ja niillä tuhriminen ovat vauvalle alkeellisen ylpeyden aihe ja lahja, jota hän haluaa antaa vanhemmilleen.

Jos se torjutaan ja lasta jopa sen johdosta nöyryytetään, syntyy ylitsekäymätön trauma, jota puretaan vielä aikuisenakin.

Onkin helppo ymmärtää, että vaikkapa hienon patsaan tuhriminen tussikynällä on eräänlainen vastine sen tuhrimiselle ulosteella. Siinä vähävoimainen yhteiskunnan osanen pakottaa kaikki, mahtavimmatkin, katselemaan ja ikään kuin haistelemaan omia tuotoksiaan, joista hän on ylpeä, koska ne ovat hänen.

Kapinaahan se on, vulgaarianarkistisessa mielessä ja siis toimintaa, jota poliittisessa vasemmistossa nykyään selkärankareaktiona aina periaatteessa kannatetaan.

Tuntuukin siltä, että tuo julkinen sikailu olisi tuskin mahdollista, ellei sillä olisi myös jonkinlaista tukea myös päätöksentekijöiden keskuudessa.

Muuan aikakautemme erikoisuus on se, ettei talonmiehiä eikä kadunlakaisijoita enää palkata. Sen sijaan jokin yhtiö käy, jos käy ja milloin käy, ajelemassa paikalla lakaisukoneella. Roskien heittely kadulle on tavallaan normalisoitu luvalliseksi toiminnaksi. Sen seuraukset hoidetaan sitten yhteiskunnan puolesta.

Vanhan ajan keppiä käyttävää talonmiestä tai edes kadunlakaisijaa on kuitenkin vaikea korvata.

Arvaan, että jossakin vaiheessa Jätkäsaarenkin kujat asutulla alueella ovat sitten hetken verran siistejä. Clarionin ohi kulkevan kadun vartta ei kuitenkaan siivoa kukaan, ainakaan meren puolelta.

Se saa vapaasti kehittyä sellaiseksi kuin Amerikassa on tapana esimerkiksi Washington D.C.:n tummaihoisten asuinalueella. Mutta Amerikkahan lienee useiden ihanteena joka tapauksessa ja joka suhteessa.

Toki Venäjälläkin, etenkin maaseudulla, oli jätteiden heittäminen ympäristöön ollut maan tapana. Ja mitä vaikkapa sätkiin tulee, kerran maailmassa ne heitettiin ehdottomasti sammuttamattomina roskikseen, papereiden sekaan. Eleen lienee ajateltu olevan niin sanotusti cool.

Mutta tilanne on sielläkin muuttunut. Ja mitä ympäristön roskaamiseen tulee, ovat monet Aasian maat siinä suhteessa mallikelpoisia, niin modernisoituneita kuin ovatkin. Kunnon sakot roskaamisesta taitavat saada ihmeitä aikaan.

Tätä mietin, kun suomalainen opas johdatti jotakin aasialaista ryhmää Jätkäsaaressa, kohti roskilla saastutettua aluetta, joiden asukkaiden tavoista ja tasosta heillä epäilemättä muodostui tietty, hyvin perusteltu käsitys.