Joulusatu II

Joulusatu II. Joulun rappio ja sitä uhkaava vaara edistyksen kehittyessä

Tai niinhän sitä luultiin, että kaikki hyvä tuli joulupukilta ainakin jouluisin. Arkisinhan rahaa ja sähköä otettiin seinästä. Itse asiassa sen sesongin jakeluhommaa oli hoitanut Kelolan ukko jo puoli vuosisataa, varsinaisen pukin siirryttyä Portugaliin.

Pukiksi kaikki häntä kuitenkin nimittivät ja lapsen hyväkkäät yhä vieläkin briljeerasivat sillä, etteivät muka häneen usko ensinkään. He kun muka tiesivät kaiken, vaikka nyt senkin, että ihminen oli tehty kalasta ja siinä oli myös hiiltä ja aika paljonkin ja sitten vielä ihan tavallista vettä. Sellainen oli ukkokin, halvoista aineksista oli hän tehty.

Tuota jankutusta ukko oli saanut kuulla jo kauan ja alkoi pikku hiljaa ajatella, että niinhän se metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Ellei pukkia tai siis oikeasti ukkoa muka ole olemassa, niin eipä nyt sitten edes leikitä, että sitä olisi. Jospas jäisikin vain kotiin ja antaisi kaikkien odotella pukkia kyllikseen.

Ennen pitkää loppuisi sitten sekin touhu, kuten nyt on jo vähissä joululaulujen laulaminen ja tiernapoikiakaan tuskin kukaan esittää. Ellei sitten murjaanien kuningas keksi itselleen omaa mysteerinäytelmää.

Siinähän sitä tulisi rationaalista joulua kaikille ja oikein globalistisessa hengessä, tuumi pukki. Vanha joulu pyyhittäisiin pois kalenterista murjaaneja vähättelevänä ja viherpipertäjiä loukkaavana.

 Joulukinkkujen syömisestä määrättäisiin ankarat sakot tai vankeutta kuritushuoneessa, seinään kytkettynä enintään kuusi vuotta tai enemmän, tuomarin närästystilanteesta riippuen.

 Joululaulujen laulamisesta julkisella paikalla seuraisi sitten ostrakismos tai jopa joutuminen proskriptiolistalle. Bännit nyt ainakin. Asiasta uutisoitaisiin sitten aina kolmen viikon jatkokertomuksella vastuullisessa mediassa.

Näitä kun ukko ajatteli, niin rupesi häntä jo vähän naurattamaan ja mieleen tuli, ettei se maailma kyllä ilman joulua sittenkään taida tulla toimeen. Juuri keskellä talvea on kyllä pidettävä kunnon juhla, jossa rasvaista kinkkua pistellään poskeen lanttulaatikon ja rosollin kera ja graavattua lohta veistellään puukolla paksulti leivän päälle.

Myös lahjat kuuluvat jouluun, etenkin antajien hyvän mielen takaamiseksi, mutta mitäpä olisi joulu ilman sitä maanmainiota tarinaa jokaisen hyvästä mielestä ja joulupukista, joka rakastaa kaikkia lapsia ja jolla on hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan, myös niitä kiittämättömiä.

Vai miten se nyt taas meni. Ukko oli aika huono raamatunhistoriassa ja hän aavisteli, että jotakin hän taisi muistaa huonosti.

 Kirkkoherra Seppänen, jonka habitus muuten jotenkin toi mieleen manalan syvimmän pannuhuoneen konemestarin, oli aina antanut hänelle uskonnosta vitosia todistukseen ja katsonut pahasti. Hänelle oli siitä tullut jotenkin halju olo, jota hän arveli synnin tunnoksi. Sellaisestahan niin paljon puhuttiin.

Mutta kaivettuaan nyt pankon takaa esille valtavan, Gustave Dorén kuvittaman ns. häräntapporaamatun, ukko tavasi taas kerran läpi uuden testamentin puolelta tuon niin sanotun jouluevankeljumin (ευαγγελιον, euangelion eli hyvän uutisen) ja ymmärsi, että juuri sieltähän se joulun kova ydin löytyi.

Ei siellä puhuttu mitään pukista, ei ukosta. Jonkinlaista lahjatouhua kyllä selviteltiin vähän mystillisesti.

Jouluhan nimittäin oli erään vaatimattoman nasaretilaisen poikalapsen, Jeesuksen syntymäpäivä ja samalla hyvin oudon tapahtuman merkkipäivä. Lastensuojeluikäinen tyttö oli näet synnyttänyt tuon lapsen noin vain, mikä jo sinänsä oli ennen kuulumatonta. Pojan nimiseksi tuli Jeesus eli Jeshua.

No, Jeesuksiahan oli maa väärällään, mutta juuri tuo vähäinen nasaretilainen vauva oli jo syntyessään kristus (Χριστός) eli messias (מָשִׁיחַ, mashiach), Herran voideltu eikä siis mikään tusinajeesus.

Jumalan pojasta, joka oli itse asiassa vielä peräti se sama Jumala, siis oli itse asiassa kysymys. Siitä siis se juhlimisen ylenpalttisuus. Olipas tainnut ukolta jo sekin unohtua.

Mutta niinhän se oli unohtunut kaikilta muiltakin. Kukaanhan ei tuollaista asiaa ymmärtänyt eikä voinutkaan. Niinpä ei sitä monikaan sen takia tietysti uskonut. Jotkut suorastaan loukkaantuivat sellaisen väittämisestä, ikään kuin katsoen sen heidän viisauttaan aliarvioivan.

Jotkut sitten taas vaativat, ettei nyt sellaista asiaa saanut juhlia, kun se ei kerran tottakaan ollut. Mutta olihan nyt pukkia ja lajoja ainakin saanut juhlia, näihin asti.

Ukko oli kuitenkin viime vuosina huomannut, että edistyksellisiksi itseään nimittävissä piireissä oli ilmaantunut yleistä taipumusta kieltää kaikki sellainen, mitä se ei ymmärtänyt ja sitähän kyllä riitti.

 Syyksi oli alettu esittää paremman puutteessa jopa sitäkin, että jostakin hevon kuusesta maahan viime aikoina saapuneet takapajuiset ainekset olisivat voineet loukkaantua siitä, mitä maan kanta-asukkaat tekivät.

Tästähän voisikin loogisesti seurata se, että joulun viettäminen kokonaan kiellettäisiin. Ensi askeleena voisi olla vaikkapa sen vieton kieltäminen kouluissa, kinkun syönnin paneminen rangaistusverolle ja sitten sen kokonaan kieltäminen, lopulta joulupukkiin uskomisen kriminalisointi.

Näin pelastuisi maailma, etenkin, jos lannan levitys pelloille kiellettäisiin. Sehän muuten haisikin. Näin ajattelivat yksinkertaiset, mutta vähänkö heitä nykyään maailmassa oli.

Asiaa, siis jouluun uskomisen levinneisyyttä tutkittiin jo erityisen inkvisition toimesta erityisissä kvestuureissa, jollaisia oli tutkintovankiloissa. Niitähän oli nyt poliisilaitosten sijasta perustettu kaikkiin kihlakuntiin tehtävänään aluksi vihapuheen ja kriittisten ajatusten kartoittaminen ja tuhoaminen.

Kaikille ja etenkin älymystölle moraaliseksi esikuvaksi valittiin muuan Patrik Pakkanen, joka oli ilmiantanut isänsä kinkun syömisestä ja joulupukkina esiintymisestä. Hänen kuviaan oli joka paikassa. Kukaan ei voinut viettää päivääkään julkisessa tilassa tuota imelän valheellista pärstää näkemättä.

 Ennen pitkää vuorossa olisi sitten kirkkojen sulkeminen, aluksi joulun aikaan ja sitten viimein lopullisesti. Tätä kaikkeahan oi jo kokeiltu Neuvostoliitossa. Sopivalla hetkellä likvidoitaisiin myös tuhansia joulunviettäjiä ja pukkeja vastaan lavastettaisiin suuri näytösoikeudenkäynti.

 Lopulta myös valmistuisi myös kokonaan uusi historiankirjoitus, jossa kerrottaisiin, että oikeasti Allah oli ihan tavallisilla metodeillaan luonut myös Jeesuksen, joka oli aivan tavallinen läpsyttelijä eikä sitä paitsi edes koskaan syönyt kinkkua.

 Joulupukki kuvattaisiin hirviönä, jolla lapsia peloteltiin ja joka heitä piiskasi patriarkaatin nimissä ja sen diskurssia vahvistaakseen.

Tämän uuden totuuden valossa oli sitten tietenkin myös lakattava juhlimasta pukin käynnin yhteyteen sattuvia Jeesuksen syntymäpäiviä. Uuden, edistyksellisen asenteen merkiksi joulusta tehtiin tuiki tavallinen arkipäivä ja sianlihan tuottajat ajettiin konkurssiin rangaistusveroilla.

Uusi maailma olisi pukiton ja ankea. Kukaan ei viitsisi enää koskaan edes leikillään esittää pukkia ja harva uskaltaisikaan.

Joissakin perheissä sentään toisi lahjoja Etiopian ja Nubian kuningas Balthasar, joka oli murjaani ja jotenkin tavallista parempi ja sopivampisymbolinen hahmo kaiken hyvän lahjoittajaksi. Sitä paitsi oli päätetty, että Balthasar oli nainen, koska hänellä näytti olevan kuvissa hame päällä.

Tämä oli kaamea tulevaisuudenkuva ja ukko tunsi, että sen toteutuminen oli estettävä, mikäli asia hänestä riippui.

Kuten aikoinaan nuori Runeberg, hän luki vielä kerran häräntapporaamatustaan nuo sinänsä älyttömät jouluevankeljumin sisältävät kohdat ja alkoi lämmetä:

luin rivin, luin kaks,

vereni tunsin kuumemmaks’!

Testosteronin alkaessa tuimasti lämmittää hänen toksista maskuliinisuuttaan, ukko ponnahti seisomaan ja läpsäytti koirannahkarukkasensa yhteen: hän lähtisi kuin lähtisikin siis vielä kerran kierrokselle noiden kaiken maailman fariseusten joukkoon jakamaan lapsille ja muillekin toisten hankkimia lahjoja. Nolens, volens!

Hän myös sitten taas valehtelisi olevansa tulossa Korvatunturilta. Tai olisiko se nyt mitään valehtelemista? Henkisesti ukko tunsi joka tapauksessa levittävänsä Korvatunturin sanomaa juuri tuon Nasaretin pojan syntymäpäivän hengessä.

Jokaisellehan oli puhuttava juuri sellaisella kielellä, jota hän pystyi ymmärtämään. Ei siitä mitään tulisi, jos hän alkaisi joka tuvassa lehteillä häräntapporaamattuaan ja näytellä juhlakansalle sen kuvia. Kaikki vain vaivaantuisivat.

Oikeaa joulumieltä hän ei pystyisi kaikille taikomaan, mutta olihan ainakin yritettävä niillä keinoilla, joita oli käytettävissä.

Joulun ihmeen simulointi ja tavallaan profanointi pukkikeskeiseksi lahjaorgiaksi oli sallittava, ettei sen tilalle tulisi vielä hullumpia rituaaleja. Tämä maailma tarvitsi yhä ihmeitä, erityisesti näin oli pohjolassa silloin, kun auringon kierto oli alimmillaan ja kylmä vaivasi.

Niinpä ukko pisti huulet tiukkaan mutruun ja siirtyi päättäväisin askelin liiteriin kaivelemaan rekeä ja valjaita kaikkien kesätarvikkeiden alta, ruohonleikkurien, risukarhien, heinähäkkien ja sontakärryjen takaa.

 Ja mitenkäs se muuten oikein olikaan sen sikapossun kanssa, joka yleensä oli asunut Kelolan sikopahnassa? Kuuluikos sieltä kotoista röhkinää? Kuinka kauan? Tarvittiinkos tähän vielä tragediaakin?

Mutta sitä ehti ajatella myöhemmin. Ukko tunsi, että joulun henki alkoi täyttää hänet ja nälkäkin unohtui, kun piti taas alkaa suunnitella sitä erittäin monimutkaista ja vaativaa logistista operaatiota, jota miljoonien ja jopa miljardien lahjojen jakaminen merkitsi. Olkoonkin, ettei lahjoja enää itse tarvinnut tehdä, luoja nähköön…