Modernisaatioloikka

Modernisaatioloikka eli Marx taigan uumenissa

Fjodor Abramov, Koti. Kirjayhtymä 1979, 324 s. (1978). Suomentanut Ulla-Liisa Heino.

Pietarin Venäläisessä museossa on nyt suuri Marx-näyttely filosofin syntymän 200-vuotispäivän kunniaksi.

Kuten arvata saattaa, suurella osalla eksponaatteja on ironinen luonne, tyyliin Mitkat yrittävät estää Karl Marxia kirjoittamasta Pääomaa. (Mitkat ovat neuvostokäsitteillä hullutteleva taiteilijaryhmä).

Joukosta puuttuu klassikko: Kaikkien maiden proletaarit: antakaa anteeksi…

Kaiken kaikkiaan näyttely on toki luonteeltaan vakava ja vakava asiahan tuo ironiakin on. Marxin vaikutus maailmanhistoriaan oli ja on veristä totta ja usko häneen on ollut hyvinkin verrattavissa siihen uskoon, joka 1600-luvun Saksassa johti koko kukoistavan maan hävittämiseen tulella ja miekalla.

En tarkoita, että Marxin ajattelu sinänsä oli syy tapahtuneeseen, enempää kuin Lutherin ”vihapuhe” olisi ollut Saksan hävittämisen syynä. Moinen olisi kovin naiivia. Tietysti syyt ovat syvemmällä.

Nuorukaisten, Marxin ja Engelsin nerokkuuden voi yhä todeta lukemalla uudestaan Kommunistisen manifestin (Kommunistisen puolueen manifesti) vuodelta 1848. Sen tavaton tarkkanäköisyys ja suurien linjojen taju hämmästyttävät yhä.

Mutta samaan aikaan pistävät silmään myös uskonnollista muistuttava fanaattisuus ja radikalismi, ikään kuin olisi itsestään selvää, että vain hävittämällä totaalisesti se, mikä on tai minkä luullaan olevan vanhentunutta, voitaisiin luoda uutta ja arvokasta.

Vaikka kukaan tuskin oikein tiesi, mitä marxilaisuus kussakin tapauksessa merkitsi, halusi kovin moni väittää sen tietävänsä ja sitä paitsi uskoi vuorenvarmasti, ettei kyseessä ollut enempää eikä vähempää kuin se ainoa, oikea totuus.

H.G. Wells, joka vieraili Venäjällä, kirjoitti joskus, että haluaisi ajella Marxin kaljuksi. Tuo tahallaan kasvatettu valtava karvapöheikkö, joka peitti Marxin kasvoja, oli vastine sille epäselvyydelle, joka vallitsi dialektiikan mestarin ajattelussa.

On usein osoitettu, että ne marxilaisiksi väitetyt käsitteet, joiden varassa Neuvostoliittoa hallittiin, olivat joskus aivan mielivaltaisia ja usein vailla kaikkea todellista suhdetta Marxin ajatteluun.

Niinpä esimerkiksi luokasta tuli käsite, joka todettiin tietyillä menetelmillä myös yksilöiden kohdalla ja jonka mukaan ihmisiä sitten mielivaltaisesti jaettiin vuohiin ja lampaisiin. Dialektiikalla taas käännettiin ketterästi asioiden merkityksiä päälaelleen, aina kun tarvittiin.

Se, mitä marxilaisuus Venäjällä tosiasiassa oli, voidaan kiteyttää siihen, että se oli totalitaarisen vallan eli valtion loputtoman taipuisa työkalu.

Tämä ei muuta sitä, että siihen usein uskottiin mitä suurimmalla fanaattisuudella. Sellaistahan se meno oli myös 1600-luvulla, huomattakoon.

Pinega-joen yläjuoksulla, jossakin kaukana Arkangelin takana Marxilla ei oikeastaan olisi pitänyt olla mitään virkaa. Siellä pienviljelijät raapivat suurella vaivalla elantonsa vastahakoisesta maasta aina lähes samaan tapaan vuosisadasta toiseen, eikä pääomien kasaantumisesta ollut puhettakaan.

Mutta jokin toinen logiikka sai aikaan sen, että valtion rautainen käsi ulotti otteensa myös Pinegan varsille ja puristi sieltä kaiken, mitä puristettavissa oli.

Veljet ja sisaret, kuten Stalin heitä nimitti kuuluisassa puheessaan Suuren isänmaallisen sodan alkaessa, joutuivat antamaan kaikkensa voiton hyväksi. Maa pidettiin sotavuosina pystyssä akkojen ja lasten työpanoksella, jonka oli venyttävä äärirajoille. Vielä sittenkin siitä kiskottiin ylijäämiä eikä riisto hellittänyt edes sodan jälkeen.

Kummallista kyllä, tuota aikaa muistelee muuan kirjan henkilö hyvällä, vaikka 1970-luvun elintason nousu on vihdoin ja viimein tavoittanut myös kaukaiset syrjäkylät. Nykyaika ei tyydytä.

Miten sanoikaan muuan haastateltava Hedrick Smithin klassikkoteoksessa The Russians 1970-luvulla: sota oli meidän parasta aikaamme…

Sota-aikana puute ja kurjuus saavuttivat äärimmäiset mittasuhteet, mutta ihmisten elämällä ja kuolemalla koettiin olevan hyvin selkeä ja todellinen tarkoitus. Ei tarvinnut elää valheessa.

Abramovin kuvaamalla 1970-luvulla tilanne oli muuttunut, vaikka tuskin voisi sanoa, että kaiken ajateltaisiin nyt olevan hullusti.

Päinvastoin. Monet ottavat kaiken irti uusista hyvinvoinnin versoista. Kaikkialla rakennetaan, ruoka ja kaikkialla tarvittava vodka riittävät hyvin. Työtä eri tarvitse tehdä näännyksiin saakka.

Mutta jokin tuntuu olevan vialla, kokee lukija. Koska kirja aikanaan kuvasi neuvostonykyisyyttä, asia oli sangen vakava. Se nykyisyys oli nimittäin virallisesti kaikkein korkeimman asteista elämää, mitä ihmiskunta oli tähän mennessä saanut kokea.

Mutta jokin tuntui olevan vialla ja se ainakin osittain perustui marxilaiseksi oletettuun tulkintaan yhteiskunnasta.

Kolhoosit oli nimittäin muutettu sovhooseiksi. Tämä merkitsi talonpojille suurta periaatteellista nousua maalaiselämän idiotismista ja yksityisomistuksen alentavasta vallasta kohti tietoisen työläisen, uuden maailman ehdottoman valtiaan statusta ja tajuntaa.

Vielä maan siirtyessä sosialismiin, mitä vuoden 1936 perustuslaki edellytti, oli maassa kaksi luokkaa: työläiset, joka oli johtava luokka ja talonpoikaisto, joka omisti itse tuotantovälineensä, kollektiivisesti tosin, mutta omisti kuitenkin. Näiden lisäksi oli älymystö.

Mutta nyt, kun kolhoosista siirryttiin sovhoosiin, vapauduttiin samalla yksityisomistuksesta. Tässä suhteessa ei henkilökohtaisia aputalouksia eli taloja ja yhden lehmän karjoja tarvinnut eikä saanutkaan huomioida.

 Sovhoosityöläinen joka tapauksessa oli valtion eikä oman osuuskuntansa palveluksessa ja teki normaaleja työläisen työpäiviä.

Abramovin kertoja huomaa paheksuen, että tämä ei merkinnyt entisestä tolkuttomuudesta vapautumista, vaan päin vastoin.

Niityt pusikoituvat, isännättömiä peltoja käsitellään kuin mitäkin vierasta omaisuutta, vastuuta ei ole kenelläkään, yksityinen karja häviää pikkuhiljaa kokonaan.

Ja missä mahtanee olla se entusiasmi tuota suurta päämäärää kohtaan? Kommunisminhan oli julistettu koittavan vuoteen 1980 mennessä, vaikka juhlallinen lupaus oli myöhemmin peruutettu vuosiluvun osalta. Se suuri tulevaisuus oli joka tapauksessa rakenteilla, mutta arkielämässä siitä ei näy merkkiäkään.

Kuitenkin on parissa kymmenessä vuodessa suoritettu suuri modernisaatioloikka. Stalinin loppuvuosien absoluuttisesta nälästä ja puutteesta on siirrytty suhteellisen hyvinvoinnin aikaan, jolloin nuoriso ajelee moottoripyörillä ja kaupungissa kasvaneet sukulaistytöt tulevat lomailemaan farkuissa. Matkustaminen Moskovaan ei ole enää mahdottomuus kyläläiselle.

Itse asiassa maalaisten tosiasiallinen turpeeseen kiinnittäminen eli toinen maaorjuuskin lakkasi uuden perustuslain myötä vuonna 1977, kun jokaiselle annettiin kotimaanpassi. Siitä ei kirjoittaja tosin mainitse.

Hän ei myöskään mainitse sitä, että nuo kuvatun kaltaiset kylät alkoivat pahoin kuihtua juuri tuossa 1970-luvulla. Kirjoitus oli seinällä.

Pekašinossa kyllä oli jopa teollisuutta, pieni saha ja vastaavaa näpertelyä, mutta kapitalismi tai mikä se nyt olikaan, oli jo parhaimmillaan luomassa maailmaa, jossa pärjäävät van kaikkein suurimmat ja edistyksellisimmät.

Ne Pekašinon uudet talot, joita tässä niteessä touhulla rakennetaan, ovat nyt luultavasti jo jääneet kaupunkilaisten kesämökeiksi. Sellaista alkoi tapahtua jo tässäkin kirjassa.

Kuitenkin koko Venäjä koostuu puisista taloista, joita asukkaiden kädet ovat rakentaneet, tuumailee muuan kirjoittajat. Siitäpä kai myös kirjan nimi Dom, joka tarkoittaa paitsi kotia, kuten se on suomennettu, myös taloa.

Joka tapauksessa yhden päähenkilön talo tässä puretaan ja rahat ryypätään. Hän itse kuolee yrittäessään saada vanhan talon harjakoristetta siirrettyä uuteen.

Tässä kai sitä symboliikkaa lienee. Vanha puinen Venäjä ja uuden maailman julma logiikka eivät sovi yhteen. Karl Marx kuvitteli naiivisti kesyttävänsä talouden lait ja Venäjällä noidan oppipojat järjestivät kerrassaan mielettömän näytelmän asian todistamiseksi käytännössä ja kansan onnellistuttamiseksi.

Muistan, miten Neuvostoliitossa käydessä 1970-luvulla tunsi aina tekevänsä aikamatkan jonnekin parikymmenen vuoden taa, eli nostalgiselle 1950-luvulle.

Kuitenkin myös siellä ne samat talouden lait olivat samaan aikaan modernisoimassa yhteiskuntaa kuin meilläkin, vaikka marxilaisuuden nimeen vannova järjestelmä pani kapuloita rattaisiin.

1970-luvulla sovjetologit saattoivat sanoa, ettei kollektivisointi merkinnyt modernisaatiota, vaan oli sen merkittävä jarru. Samaa vois sanoa myös sovhoosien muodostamisesta.

Paradoksaalisesti se arkaainen agraarimiljöö, joka oli 1930-luvulla haluttu modernisoida kertaheitolla, olikin tullut säilötyksi pikku aputalouksiin, jotka tosiasiassa joutuivat paljolta pitämään marxilaisuuden runtelemaa Venäjää pystyssä.

Mutta nythän se Marx jo sitten on museossa. Saa nähdä, pysyykö siellä.