Suomalaisten ja venäläisten antautuminen

Suomalaisten antautuminen

Aiemmin mainitussa Volobujevin ym. historian oppikirjassa on kuva (maalaus) ”Suomalaisten antautuminen”, jossa neljä suomalaista nousee kädet pystyssä bunkkerista lumipukuisten puna-armeijalaisten eteen.

 Jälkimmäisistä yhdellä voimme havaita Suuresta isänmaallisesta sodasta tutun kypärän. Niin sanottua piippalakkia eli budjonovkaa ei näy kellään.

No, aivan ilmeisesti osa niistä noin 900 sotavangista, jotka venäläiset talvisodassa saivat, oli antautuneita, vaikka mitään suuria osastoja ei pakotettukaan antautumaan, vaikka yritystä toki oli.

Myös suomalaisten ottamien, talvisodan venäläisten 5700 sotavangin joukossa oli tietenkin antautuneita, mitäpä syntiä salaamaan. Tämä siitä huolimatta, että virallinen venäläinen patriotismi on vuosisadasta toiseen toistanut ajatusta, etteivät venäläiset antaudu.

Sivumennen sanoen, kun muutama vuosi sitten puhuttiin siitä mahdollisuudesta, että Venäjä ja Ukraina joutuvat sotaan keskenään, lohkaisi joku, että miten se voi koskaan päättyä, kun molemmilla puolilla aina sanotaan, etteivät venäläiset antaudu. Myös ukrainalaisia ajateltiin siis venäläisiksi, vähävenäläisiksi, kuten vanha termi kuuluu.

Vaikka venäläisiä vankeja siis oli huomattavan paljon, ei tämä suinkaan todistanut siitä, ettei venäläinen sotilas olisi ollut urhoollinen. Mannerheimin kerrotaan olleen hyvin vihainen niille, jotka rupesivat kuvittelemaan, että venäläiset sai antautumaan hyvin helposti. Itse asiassa he usein taistelivat aivan mielettömissä ja epätoivoisissa oloissa loppuun asti.

Jatkosodassa venäläisten ja suomalaisten sotavankien suhdeluvuksi tuli noin 1/20 (64000 vs. 3400 henkeä). Osa suomalaisista kuten venäläisistäkin oli ns. loikkareita. Sellaisiin suhtauduttiin molemmin puolin hyvin ankarasti ja venäläisillä olikin huomattavasti aihetta yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa, ettei koko porukka ole lojaalia. Ajatellaan nyt vaikkapa noita holodomorin kourista pelastuneita ukrainalaisia.

Koska jatkosodan alku oli Suomen kannalta hyökkäyksellinen, oli suuri sotavankimäärä ymmärrettävä asia, mutta silti sen mittasuhteet yllättivät. Suomalaisten suoritusta myös perääntymisvaiheessa voi pitää paljon onnistuneempana, vaikka ns. paniikkihäiriötä paikoin esiintyikin. Ottaen huomioon tilanteet, voi vankien vähäistä määrää vain hämmästellä.

No, suomalaisia siis antautui talvisodassa. Asia selvä. Ymmärrän hyvin, ettei koululaisille kehdata liittää oppikirjaan kuvaa, jossa aiheena on ”Venäläisten antautuminen”, vaikka tämä olisikin paljon kuvaavampaa historiallisen totuuden kannalta. Oppikirjoilla on oma tehtävänsä eikä se ole isänmaan historian ikävien asioiden nostaminen esille.

Toisaalta meidän oppikirjoissamme ei ole vastaavaa kuvaa venäläisten antautumisesta, mihin lienee hyviä selityksiä. Ensinnäkään meillä ei edes harrastettu tuon kaltaista historiamaalausta, TK-miesten piirroksia lukuun ottamatta.

Muitakin ilmeisiä syitä on, mutta en viitsi niitä luetella. Totean vain, että mielestäni on ihan hyvä, että sellaiset kuvat puuttuvat. Pärjäämme kyllä ilman niitäkin.

Mutta itse Volobujevin kirja on mielestäni aivan kelvollinen, pienistä omituisuuksistaan huolimatta. Kannattaa todeta, ettei siinä ole taruja Suomen provokaatioista, suurvaltojen juonista ja massiivisesta avusta, ei Viipurin valtaamisesta rynnäköllä eikä Suomen antautumisesta.

Kirjassa todetaan vain, että taistelu oli vaikea, mutta ylivoima oli venäläisten puolella.

Taide on sitten taidetta ja mieleen tulee vanha faabeli, jossa mies ylpeänä osoitti leijonalle patsasta, jossa ihminen tappaa leijonan.

Leijona, jolla oli puhelahja, vastasi tähän, että mikäli leijonilla olisi kuvanveistäjiä, he veistäisivät sellaisia patsaita, joissa leijona tappaa ihmisen.

Nykyisenä maailmanaikana toki tulee mieleen, että olisi jo aika lopettaa taiteileminen tuosta aihepiiristä. Leijonia tarvitaan täällä siinä kuin ihmisiäkin. Tappaminen sen sijaan on syytä korvata ehkäisyllä, mikäli populaatioita on pidettävä kurissa.