maanantai 3. helmikuuta 2020

Lapsellisuus on kunniamme


Lapsellisuuden hinta

Amerikassa on jo jonkin aikaa tunnettu termi kidult -lapsiaikuinen. Itse ilmiö on tietysti ikivanha, eikä se alkanut Peter Panista saati Michael Jacksonista.
Lapsenmielisyydessä on oma charminsa. Kukapa ei olisi ihastunut lasten kykyyn leikkiä esineillä ja asioilla ja kuvitella maailmaa mielensä mukaiseksi, joskus ihanaksi ja joskus pelottavaksi.
Lapset ota tietyssä iässä myös suuria filosofeja. Joskus kirjoittelinkin eräästä opuksesta jonka nimi on Philosophy and the Young Child (G.B. Matthews, 1980). Lapset saattavat asetella aivan samoja kysymyksiä kuin suuret filosofit ja niitä kannattaa todella kuunnella.
Mutta, kuten Paavali ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä sanoo: Kun minä olin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun minä mieheksi vartuin, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.
Kaikesta lapsenomaisuuden viehätyksestä huolimatta yhteiskunnan on toimittava terveen aikuisuuden ehdoilla ja se tarkoittaa, että on ymmärrettävä ja otettava huomioon se ero, mikä on leikin ja toden välillä. Edellistä sopii aina harrastaa siinä elämänpiirissä, johon se sopii. Ankaran todellisuuden merkitys on kuitenkin kyettävä hyväksymään.
Lapselliselle psyykelle on ominaista suuri emotionaalisuus, itkuun pillahtaminen näennäisesti olemattomasta syystä, lyhytjännitteisyys ja kuvitelmat omasta kaikkivoipaisuudesta.
Lapsi kuvittelee aina olevansa maailman napa ja on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, elleivät muut asiaa tunnusta. Niinpä hän projisioi omat siisteysharjoituksensa, syömisensä ja muun puhtaasti henkilökohtaisen toimintansa eräänlaiseksi politiikaksi, jonka rajoja ei kyetä ymmärtämään. Henkilökohtainen on poliittista, hänen kuvitelmissaan.
Poliittisissa massaliikkeissä taantuminen pikkulapsen tasolle on tyypillistä, kuten noiden ilmiöiden tutkijat ja ammoin ovat havainneet. Sivumennen sanoen, totalitarismi, joka tuntee vain yhden elämisen tason, nimittäin poliittisen, panostaa juuri yksilön lapsellisiin vaistoihin ja tarpeisiin.
Kuten vanhat psykologian oppikirjat todistavat, naisen psykologialle on tietty lapsenmielisyys ominaista, mikä on sosiobiologisesti välttämätöntäkin. Se, jonka tehtävänä on lapsen hoivaaminen, joutuu myös sen mielenliikkeitä ymmärtämään, muuten syntyy tuhoisa konflikti.
Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa vallitseva yleinen lapsenmielisyys on tietenkin jo kauan ollut sen tarkkailijoille selviö.
Mihin asia perustuu, on vaikeampi kysymys. Kun aikuiset eivät enää tee lapsia, ei myöskään lasten kasvattaminen ja niistä huolehtiminen tee heistä itsestään aikuisia.
Sen sijaan syntyy tietty Peter Pan-ilmiö, joka erityisen selvästi ilmenee naisten lähes uskomattomissa ponnisteluissa näyttää puberteetti-ikäisiltä vielä eläkkeellä ollessaan. Toki miehet ovat myös omalla tavallaan lapsellisia. Tämä näkyy jokapäiväisessä elämässä kuolemanvakavana suhtautumisena pallopeleihin, valtavana panostuksena esimerkiksi muutaman kalan pyydystämiseen ja niin edelleen, ad nauseam.
Vielä puoli vuosisataa sitten asiat olivat aivan toisella kannalla.
Yksilöpsykologiasta tuskin kannattaa ilmiön juurisyitä etsiä, vaikka sen merkitys onkin suuri. Epäilemättä kaiken taustalla on uusi kulttuurinen malli, joka saa pontta huviteollisuudesta, joka ympäröi massoja aamusta iltaan.
On tunnettua, että sellainen huviteollisuuden tuote, joka on viritetty 11-vuotiaan tasolle, saa suurimman mahdollisen yleisön. Se kulttuuri, jonka ainoana kunnianhimona on tehdä mahdollisimman paljon rahaa, ei voi sivuuttaa tätä tosiasiaa.
Yrittämättä syventyä tähän munan ja kanan ongelmaan, voidaan todeta, ettei ole todennäköistä, että niin valtavaa ilmiöt kuin kulttuurin kehitystä voitaisiin johtaa yhdestä tai edes muutamasta alkusyystä. Ilmiöiden redusoitavuudella on rajansa, mitä lapsellisen mielen on vaikea käsittää.
Muutamat ilmiöt joka tapauksessa näyttävät kertovan paljon ainakin siitä, miten suuri lapsenomaisuuden valta on ympärillämme.
Kulttuurin flagellantismi, joka ilmenee koko länsimaiden historian tuomitsemisena ja menneiden aikakausien mittaamisena kaikkein uusimpien muotiaatteiden avulla, on ilmeisen infantiili tapa suhtautua historiaan ja siinä hallitsevalla sijalla on lapselle ominainen kykenemättömyys suhteuttaa asioita.
Sen sijaan, että pohdittaisiin vakavasti aikakausien välisiä eroja, kilpailevat johtavat intellektuellit osoittamansa itkuherkän sensitiivisyyden määrässä
Äärimmäinen herkkyys loukkaantua toisten ihmisten puheista, ei pelkästään moitteista tai arvostelusta, vaan ihan pelkistä sanoista, on myös eräs syvästi lapsellinen piirre.
Sivumennen sanoen, kun se ilmenee poliisikomisarion titteliä kantavalla aikuisella miehellä ja otetaan viranomaisten taholla vakavasti, on jo ylitetty parodian rajat.
Koko valtava metoo-kohu, joka lienee alkanut ymmärrettävästä tuohtumuksesta sen johdosta, että eteenpäin pyrkivät naiset joillakin aloilla olivat joutuneet hyväksymään maksun seksillä, sai nopeasti täysin infantiileja piirteitä, kun vuosien ja vuosikymmenten takaisia kähmintöjä alettiin avuttomasti itkeä suuren yleisön edessä.
Kun aikuiset naiset alkoivat suureen ääneen valittaa joutuneensa kauheisiin kärsimyksiin sen takia, että miehet osoittivat heitä kohtaan seksuaalista kiinnostusta, oli jo siirrytty kauas orwellilaiseen maailmaan.
Tunnettu historioitsija Gertrude Himmelfarb kiinnitti asiaan huomiota jo pari vuosikymmentä sitten, jolloin se oli vasta niin sanoakseni oraalla: kun samaan aikaan työnnettiin kaupallista seksiä joka tuutista aivan käsittämättömiä määriä ja ruikutettiin sitten, miten kauheaa oli, että miessukupuolellakin oli asiaan kiinnostusta, oli koko asetelma läpikotaisin falski.
Kun nyt eräät poliisiksi opiskelevat naiset ovat nostaneet oikeusjutun sellaista kouluttajaa vastaan, joka osoitti heitä kohtaan, sanoisinko, ylenmääräistä seksuaalista huomaavaisuutta muun muassa koulutustilanteessa(!), tulee mieleen, että heidän olisi sen sijaan kannattanut vakavasti pohtia ammatinvalintaa.
Vai mahtaako ollakin niin, että juuri tuollainen on sitä tukevaisuuden poliisityötä, kuten se jo osittain on nykyisyydenkin. Sen sijaan, että yksinkertaisesti vastattaisiin samalla mitalla -esimerkiksi navakalla läpsäyksellä, aletaankin itkeä tuomarin edessä omaa surkeutta…
Silloin meillä on syytä pelätä pahinta. Juuri poliisien ja oikeusviranomaisten rooliin kuuluu, että he ovat aikuisia ja osaavat panna omaan arvoonsa myös asiat, jotka saattavat olla epämukavia, mutta joiden korottaminen rikoksiksi osoittaa maan alkavan mädäntyä ja lähestyä henkisesti Amerikkaa.
Yhä useammin saamme jo nähdä, ettei normaalia puhetta olla ymmärtävinään, vaan kiirehditään huutamaan viranomaisia apuun.
Kun vielä saamme käytännön, jonka mukaan väärän sanan sanomisesta väärälle henkilölle tuomitaan miljoonien korvauksiin, olemmekin ihan uudessa yhteiskunnassa, jossa ajatuskaan ei ole edes periaatteessa vapaa. Sananvapaudesta tässä maassa ylpeilevätkin enää vain tyhmimmät.

17 kommenttia:

  1. Tähän on helppo yhtyä, mutta, kuten kirjoittajallekin on selvää, kaikki eivät asiaa näin ajattele tai osaa näin ajatella.

    Nostaisin itse esille sen naiivin vilpittömyyden, jota tiedotusvälineet esittävät näissä asioissa edustavansa, vaikka hyvin tietävät toimivansa laskelmoidun kuvion mukaan. Oma arvioni on, että ilmiötä ruokkii sen saama julkisuus, joka luo ihmisille mielikuvan, että näinhän tämän täytyy olla, kun sitä joka tuutista toitotetaan.

    Toisinajattelijoiden kohtelu ja kohtalo on myös kaikille ilmeinen, eikä valitusoikeutta ole, kun tuomio on tullut jostain eteerisestä tuomioistuimesta.

    VastaaPoista
  2. Aika harva taitaa aikuisten oikeasti ymmärtää, mitä psykoanalyytikko Erich Fromm tulee sanoneeksi kun toteaa, että kaikista ihmistä luonnehtivista määreistä ehdottomasti osuvin on "kehitys". Ihminen niin lajina kuin yksilöinäkin on nimenomaan "kehittyvä" olento joka kasvaa varhaisvaiheen symbioottisesta sitovuudesta aikuiseen autonomiaan.

    Psykoanalyyttisen näkökulman ymmärtäminen on nykyisin hiipumassa juuri senkin takia, ettei analyysiin tarvittavia kehityskerroksia -- jotka vasta paljastavat missä psyyken toistuvat takaisinkytkennät sijaitsevat -- enää synny. Esimerkiksi tuo lapsettomuuden yleistyminen merkitsee sitä, että keskuudessamme elää yhä enemmän yksilöitä jotka eivät koskaan kasva täyteen ihmisyyteen.

    "Kehityshän" on yksisuuntainen perspektiivi: lapsi ei koskaan voi ymmärtää mitä aikuinen autonomia ja ajattelu on, mutta aikuisen pitäisi ymmärtää mitä on olla lapsi. Nykyisin maailma tarjoaa enää ymmärtämättömyyden edellytyksiä.

    Ei ole ihme, ettemme enää osaa käsitellä kehityskysymyksiä. Emme pysty ymmärtämään miten kovia kognitiivisia tosiasioita "kulttuurit" ovat -- etteivät sosiodynaamisesti eritasoiset ja eri suuntiin pyrkivät kulttuurit koskaan voi sopeutua keskenään. Että tällaisten kulttuurien massamittainen sekoittaminen romauttaa kaiken "ihmisyyden" koko yhteiskunnan laajuudelta. Nyt meillä on ihan lakiin kirjoitettu käsittämättömän lapsellisia käsitesekaannuksia koskien sitä miten ikään kuin kaikkien ihmisten pitäisi heittäytyä lapsenomaisiksi -- lapsillahan ei ole vielä niitä kognitiivisia ominaisuuksia jotka kannattelevat tietyn kulttuurin kehitystä, vaan primitiiviset kansat ja lapset voivat vielä olla hyvinkin "ennakkoluulottomia" kaikkia vieraskulttuureita kohtaan.

    Itse en näe nykyisessä tilanteessa juuri mitään toivoa. Yleinen ymmärtämättömyys on vain lisääntymään päin, ja typeryydellä on jopa lain suoja. Minkäs siinä sitten teet? Kertokaa joku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen askel olisi tienkin pohtia, MIKSI länsimainen kulttuurissa on tultu tähän. Se auttaisi sen ratkaisussa, onko sairaus parannettavissa vai parantumaton. Itse olen pessimisti: yleensä rappeutunut kulttuuri (esim antiikin Rooma) on korvautunut toisella elinvoimaisemmalla (germaanit, varhainen islam).

      Poista
    2. Ei kai antiiki Rooma korvautunut millään "elinvoimaisella" kulttuurilla, vaan manner romahti pyöreästi tuhanneksi vuodeksi tajunnalliseen regressioon, jossa katosivat kaikki ne kognitiiviset kyvyt -- kuten lukutaito ja perspektiivin hahmottaminen -- jotka roomalaisilla olivat jo olemassa.

      Islamin maailmassa ei visuaalista kanavaa koskaan ole ollutkaan, joten kaikki vertailu eurooppalaiseen kulttuuriin on vailla pohjaa. Eurooppalaisen uuden ajan tajunnalliset alkiot orientoituvat nimenomaan visuaalisen hahmottamisen kognitioon. Perspektiivi ja lineaarinen ajantaju loivat eurooppalaisen individin, ja kaikki "tieto" on syntynyt subjektin ja objektin vuoropuhelussa.

      Niillä ei ole mitään kulttuurisia edellytyksiä tulla toimeen siinä maailmassa jonka eurooppalaisuus on rakentanut, kulttuurien sekoittumista seuraa vain kaikinpuolinen romahdus.

      Poista
    3. Eihän tämä infantiili kulttuuri niin hääviltä tunnu, mutta eikö joskus kannattaisi hakea perspektiiviä?

      Kun viime vuosisadan alkupuoliskon tolkuttomuuksia yritettiin ihmisikä sitten selittää, luotiin sellainenkin käsite kuin 'autoritaarinen persoonallisuus', ja sen luojat taisivat olla melko lähellä mainittua Frommia. Nyt heistä näytetään puhuttavan 'kulttuurimarxilaisina' ja liki kaiken pahan alkuna, mutta se on jo toinen juttu.

      Puuttumatta nyt käsitteen selitysvoimaan jokainen joka kävi koulua 50-60-luvuilla muistanee ihmisiä joihin tuo luonnehdinta tuntuu sopivan peräti hyvin - eikä heissä totisesti ainakaan helposti ilmitulevana ollut mitään 'lapsekasta' tms.

      Onko tässä nyt siis, Oikkonen, ajatuksena että nykyinen autoritaarisuuteen viittaava kehitys perustuisi jotakuinkin päinvastaiseen persoonallisuustyyppiin?

      Ja eivätkö tässä nyt mene puurot ja vellit vähän sekaisin eli eivätkö ne Vihavaisen mainitsemat flagellantit ole varsin eri porukkaa kuin massaviihteen, urheilun etc. hedonistiset kuluttajat?

      Poista
    4. Ihminen on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt on tunnistettava omana kategorianaan, jossa mikään ei palaudu yksilöiden ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin. Psykoanalyysi on yritys määrittää yksilö hänen kulttuurisen, ajallisen ja henkilöhistoriallisen taustansa pohjalta, ja määre "autoritaarinen persoonallisuus" saattaa kuvata jotakin, mutta ei varmasti mitään mikä ei olisi yhteisölähtöistä.

      Kyllä se "kehityksen" tosiasia, kasvu symbioottisesta sosiaalisidonnaisuudesta yksilölliseen eriytymiseen ja autonomiseen aikuisuuteen on yleinen sääntö. Durkheim liitti sille kehitysakselille "mekaanisen" normimoraalin ja "orgaanisen" omantunnonetiikan, mikä mahdollistaa sitten "kulttuurien" arvioinnin. Tai yhteiskunnallisen romahduksen ja taantumisen arvioinnin -- totalitarismi on enemmänkin kehitysvamman luonteinen yhteisöllinen taantumailmiö kuin minkään ideologian, tms, opillisista vaikutuksista syntynyt järjestelmä.

      Voihan niitä nimitellä, sijoittaa esimerkiksi Frommia frankfurtilaiseen koulukuntalokeroon, tai Arendtiakin, mutta mikään ei estä lukemasta heitä ihan ideoita poimien ja hyödyntäen -- ja ajatellen ihan itse, omilla aivoillaan. Emme tule hullua hurskaammaksi kuvittelemalla lokeroita tai "ismejä" -- sellainen on kyllä nimenomaan sitä mekaanisen käsitteellistämisen lapsenomaisuutta.

      Poista
    5. Aivan varmasti "autoritaarinen persoonallisuus" kuvaa, jos yhtään mitään, jotakin yhteisölähtöistä siinä kuin kuvaa vaikkapa "narsistinen persoonallisuus": yhteisössä on jotakin, mikä em. tavalla ilmenee yksilöissä.

      Yritin vihjata mahdollisuuteen, että nyt ehkä kehittymässä oleva totalitarismi - siis Suomen kaltaisissa maissa - nousee varsin erilaiselta mentaaliselta - tai peräti fyysiseltä! - perustalta kuin vaikkapa frankfurtilaisten ym. analysoima totalitarismi.

      Ja totisesti! Myös frankfurtilaisia voi lukea, kuten Frommia ja Arendtia, ihan omaa järkeään käyttäen ja sen kummemmin luokittelematta.

      En siis ajatellut viittauksellani mitään ismejä vaan vain sitä, että nuo eri ajattelijat reagoivat hiukan samansuuntaisesti oman aikansa ilmiöihin, ja ne ilmiöt olivat, myös heille henkilökohtaisesti, hiukan rankempia kuin nykyajan infantilismit toistaiseksi ovat olleet.

      Ei heitä itseäänkään koulukuntarajaaminen tainnut kiinnostaa. Reich eteni varsin kauas lähtökohdista ja Benjamin harhaili missä milloinkin.

      Niinpä ohimnennen voi, asiasta poiketakseni, myös muistella, miten vahvasti nämä nyt kulttuurimarxilaisiksi haukutut torjuttiin silloin, kun marxilaisuus meillä oli moskovalaisittain oikeaoppista.

      Mutta takaisin asiaan: ehkä totalitarismikin muuttaa historian saatossa luonnettaan?

      Jo Arendt otti käyttöön jälkitotalitarismin käsitteen, ja onhan senkin jälkeen tapahtunut yhtä ja toista.

      Luulen ymmärtäväni ajatuksesi, että totalitarismi ei tarvitse perustakseen mitään tiettyä aatetta, mutta mitä se itse asiassa tarvitsee?

      Alunperin tietysti yritin kysyä, miten nykyiset yhteisövoimat - tätä läpisosiologista kieltä myötäilläkseni - poikkeavat niistä yhteisövoimista jotka loivat 'autoritaarisen persoonallisuuden' ja menneen ajan fasismin.

      Itse en osaa vastata. Jotakin voisi kehitellä ns. massayhteiskunnan muuttumisesta kuluneiden sadan vuoden aikana.

      Muutoin: yksilöihin sinäkin näytät palaavan, kun puhut 'orgaanisesta' omantunnonetiikasta.

      Kun lähihistoriaa, sataa tai kahta sataa vuotta, ajattelee, ei sellaisen omatunto-yksilön syntyä tukevia yhteisövoimia suuremmin ole ilmennyt.

      Emmehän me sitä paitsi edes tiedä, mihin etiikkamme perustaisimme, kun jumalat ovat vähän liian käsittämättömiä, oma kokemus vaikeasti yleistettävissä ja yhteisö aina "mekaanisen normimoraalin" syntysija.









      Poista
    6. Yhteisövoimien, yhteisöominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden kuvaileminen ja selittäminen on jokseenkin mahdotonta, koska kieli käsitteellisiltä osiltaan kehittyy vasta vaiheessa jolloin ihmisyyden yhteisöllinen pohja on jo luotu.

      En tiedä mikä olisi oivaltavin tapa kuvata yhteisön ja yksilön suhdetta. Esimerkiksi Wittgenstein asettaa kielen rajat niin, että on olemassa jotain mitä ei voi sanoa -- jotain joka "vain ilmenee". Se saattaa olla yksi yritys.

      Itse olen käyttänyt lausetta "Jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö". Tällä yritän luoda mielikuvan psyykessämme syvyyssuunnassa vaikuttavista kytkennöistä, jotka siis lopulta määräävät esimerkiksi sen miten paljon mikäkin käsite "loogisesti" jossain lauseessa painaa. (Että siis sekin mitä pidämme yhdelle tasolle sijoittuvan käsitteellisen päättelyketjun todistusvoimana, on itse asiassa alkumagiaan palautuvaa voimaa.)

      Yhteisötekijät voidaan nähdä sosiaalisen sitovuuden asteikolle asettuvina ominaisuuksina, mutta yksilön kokemuksellinen kielimaailma on ainoa keino niiden kuvailemiseen. Durkheim vertasi tilannetta siihen että "aineen" ja "elämän" välille jää kuvailematon ja selittämätön kuilu.

      Poista
    7. "Rooma korvautunut millään "elinvoimaisella" kulttuurilla, vaan manner romahti pyöreästi tuhanneksi vuodeksi tajunnalliseen regressioon,"

      Tässä yhteydessä tarkoitin elinvoimaisuudella vain sitä nuoren kulttuurin raakaa vitalismia, joka germaaneilla ilmeni oman kansan aseman edistämisessä ja uskossa siihen vastakohtana Rooman eliitin vaipumiselle epäuskoon ja hedonismiin sekä rahvaan vaipumiselle ruuanjakelulle ja julkisille huveille. Toki tiedän, että aineellinen ja sivistys meni varhaiskeskiaikana alaspäin, mutta aikaa voittaen siitä kehittyi 1000-1100-luvuilta alkaen uusi korkeakulttuuri, josta lopulta puhkesi renesanssi.

      Kyllä varhais-islam umajadien ja erityisesti abbasidien aikana oli korkeakulttuuri (runous, matematiikka, tähtitiede jne) vaikka juuri kuvataide - lukuunottamatta ornamentiikka - ei siihen kuulunut. Vasta Bagdadin hävityksen jälkeen alkoi rappio ja sisäänpäin kääntynyt uskonnollisuus.

      Poista
    8. Nuo kaikki, runous, matematiikka, ja tähtitiede jota harrastetaan pimeässä, nousevat kuuloaistin kognition pohjalta. Näköaistin kognitio on amputoitu. -- On harhaanjohtavaa puhua "korkeakulttuurista", koska mikään tuossa tajunnallisessa maailmassa ei ole samaa kuin vertailukohteessa.

      McLuhan on muuten aika hyvä johdattelija noihin kognitiivisiin ongelmiin. "War and Peace in the Global Village" alkaa siitä mihin "The Medium Is the Massage" loppuu.

      Poista
    9. Meillä on Seppo Oikkosen kanssa ylittämätön kuilu näkö- ja kuuloaistin merkityksestä kognitiolle. Itse uskon kognitioon ja siten korkeakulttuurin myös kuuloaistin pohjalta. Viimekädessä molemmat ovat aivojen prosessoinnin tuloksia.

      Sitä paitsi kyllä varhaisislam perustui myös näköaistiin: arkkitehtuuri, kalligrafia ja ennen muuta kirjoitustaito ja kirjallinen ilmaisu. Ei tarvitse kuin mennä mennä johonkin museoon tai lukea kulttuurihistorian kirjoja, niin on pakko myöntää ym ajan islamin olleen korkeakulttuuri - varsinkin saman ajan eurooppalaiseen verrattuna. Se on sitten toinen juttu, että se rappeutui ja Eurooppa vastaavasti nousi. Vaikka inhoaa nykyisen islamilaisen maailman takapajuisuutta yleisesti ja islamisteja erityisesti, sen ei pitäisi johtaa sen menneiden saavutusten kieltämiseen. Kun lukee Tuhatta ja yhtä yötä tai abu Nuwaisin runoja, pitäisi tuntea pikemminkin sääliä ja surua.

      "Ei kukaan ole niin sokea kuin se, joka ei halua nähdä."

      Poista
  3. "Kun vielä saamme käytännön, jonka mukaan väärän sanan sanomisesta väärälle henkilölle tuomitaan miljoonien korvauksiin, olemmekin ihan uudessa yhteiskunnassa, jossa ajatuskaan ei ole edes periaatteessa vapaa."

    Onneksi tuota amerikkalaisessa vahingonkorvausoikeudessa varsin tavanomaista punitiivista vahingonkorvausta (jossa vahingonkorvauksen ideana on toimia paitsi hyvityksenä, myös sanktiona) ei ainakaan vielä ole meikäläiseen oikeuskäytäntöön omaksuttu, vaan korvausperiaatteisiin sisältyy edelleen ns. rikastumiskielto. Vahingonkorvauksen saaja ikään kuin palautetaan (ainakin taloudellisesti) siihen olotilaan, joka oli vallitsevana ennen korvausperusteen muodostanutta tapahtumaa, mutta korvauksen määrä ei liioin saa muodostua kohtuuttomaksi itse vahinkoon verrattuna, koska tämä voisi muodostaa itsessään tiettyjä houkuttimia "vahinkojen" tapahtumiselle.

    Alun pitäen tuon punitiivisen korvauksen idea on voinut ollakin hyvä, mutta toisaalta se on myös houkutellut keinottelemaan mahdollisuuksilla saada korvauksia milloin mistäkin asiasta, ts. opportunistiseen käytökseen. Ja Yenkkilässä kun nuo korvausvaatimussummatkin liikkuvat aivan omissa sfääreissään, on tältä kannalta ymmärrettävää, että esim. yritykset, yliopistot, media jne pyrkivät kaikin tavoin välttämään tilannetta, jossa jokin korvausvaatimus jostain todellisesta tai väitetystä väärinkäytöksestä (vaikkapa nyt sitten siitä loukkaantumisesta johonkin liittyen) menestyisi siihen mittaan, että kyseinen korvaus myös jouduttaisiin maksamaan, sillä se voisi jo olla likimain pankrotin paikka, se.

    Tämä puoli asiasta saattaa (ainakin amerikkalaisessa todellisuudessa) omalta osaltaan selittää myös tätä nykyistä herkkähipiäisyyden epidemianomaista leviämistä, kun erilaiset instanssit saavat pelätä edellä kuvatun korvausriskin aktualisoitumista (en tietenkään väitä tämän olevan ainoa tai edes keskeisin syy, mutta niinhän se menee, että siellä missä raha liikkuu, on aina myös hyvin monennäköisin motiivein varustettuja ihmisiä liikkeellä, ja miksipäs ei, jos mielensäpahoittamisella voi parhaassa tapauksessa jopa tienata).

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  4. "ominaista suuri emotionaalisuus, itkuun pillahtaminen näennäisesti olemattomasta syystä, lyhytjännitteisyys ja kuvitelmat omasta kaikkivoipaisuudesta."

    Olisipa mielenkiintoista kuulla miten tämä lapselle ominainen/lapsellinen käytös eroaa aikamme narsistisen kulttuurin käytöksestä - vai onko se sama asia.

    VastaaPoista
  5. "Tämä näkyy jokapäiväisessä elämässä kuolemanvakavana suhtautumisena pallopeleihin, valtavana panostuksena esimerkiksi muutaman kalan pyydystämiseen ja niin edelleen"

    "5. Kasvattajaltani, ettei minusta tullut vihreiden tai sinisten kannattajaa eikä kevyiden tai raskaiden kilpien...

    6. Diognetokselta, pidättäytyminen turhasta touhotuksesta...etten harrastanut viiriäistappeluita enkä intoillut moisista asioista..." (Marcus Aurelius Itselleni, ensimmäinen kirja)

    Kaksi ajankuvaa

    VastaaPoista
  6. Lapsellisuus on kunniamme. Totta tosiaan, voisin hyvin kuvitella, että edistykselliset ihmiset painaisivat tuon iskulauseen rintanappiinsa, jossa varis kantaa EU:n tähtitunnusta, jonka alla tuo iskulause lukisi.

    Asianlaita on kaiketi niin, että ainoa mitä me voimme asioiden nykytilalle tehdä, on se, että edes yritämme saada muita ihmisiä miettimään maailman menoa ja tekemään omia johtopäätöksiä ja sitä kautta omia valintoja.

    Noin muutoin olen sitä mieltä, että taidan kuluvalla viikolla lähteä ongelle. Kyllä siinä silmä ja mieli lepää, kun saa rauhassa meteliltä ja muulta ryönältä olla merenrannalla ja katsella kohoa ja nauttia hyvien eväiden kera luonnosta ja ajatella asioita. Ja vaikka ei kalaa tulisikaan on lähteminen tärkeintä ja jos kalaa tulee, niin sitten sitä ruokakulttuuria harrastamaan kyökissä.

    VastaaPoista
  7. ”Sananvapaudesta tässä maassa ylpeilevätkin enää vain tyhmimmät.”

    Vapauksia onkin niin paljon, etten oikein tiedä minkä valitsisin. Sananvapaus lienee kaiketi sitä, että voi sanoa saatanan perkele, tai peräti vittu.

    Sitten on vielä ideoiden vapauksia. Niitäkin on niin paljon, että oikein päätä huimaa ja peräti hävettää, saakeli soikoon.

    Sitten kuulemma on myös projektien vapaus. Projekti on kaunis sana. Sitä pitää viljellä. Kuulin kerran sellaisesta projektista, että Moskova on Kolmas Rooma ja Neljättä ei pidä tuleman. Siinä on jotain suurta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sananvapaus on nimenomaan vapaus olla eri mieltä. Siksi se käytännössä koskee aivan erityisesti hölmöjä, vaikka ei olekaan tarkoitettu heidän huvikseen.

      Poista

Kirjoita nimellä.