perjantai 30. lokakuuta 2020

Queen of Scots

 

Renessanssin intohimodraama

 

Stefan Zweig, Maria Stuart. Suomentanut Elina Vaara. Gummerus 1937, 393 s.

 

Stefan Zweig oli aikansa suosituimpia populaarihistorioitsijoita ja elämänkertureita. Hänen esseekokoelmansa Ihmiskunnan tähtihetkiä lienee yhä hyvin monelle suomalaisellekin tuttu.

Tätäkin kirjaa lukiessa tulee kuitenkin yhä uudelleen mieleen, että olisi oikeastaan mahdotonta kuvitella kenenkään enää kirjoittavan samalla tavalla. Ainakaan se ei avaisi tietä suureksi kansainväliseksi tähdeksi.

Zweigin tyylilajina ei näet ole ainoastaan psykologinen draama. Hänen pyrkimyksensä päästä kuvattavansa nahkoihin on kerrassaan maaninen ja niinpä hän yhä uudelleen maalailee lukijan eteen päähenkilön syvimpiä tuntemuksia, joihin hänellä ankarasti ottaen sentään taitaa olla pääsyä korkeintaan aniharvoin.

Hieman puuduttavaksi käy toisinaan myös se superlatiivien viljely, johon kuvattavan hahmo kirjoittajan yhä uudelleen innoittaa. Niin kuusivuotias tyttönen kuin vanhuuden kynnyksellä oleva pyylevöitynyt nainen ovat aina jotakin aivan poikkeuksellista hyvässä ja pahassa.

Itse asiassa kirjoittaja ei liene tässä ihan väärässäkään. Maria Stuartista on säilynyt niin paljon lähteitä, että hänen sielunelämäänsä voidaan kyllä sondeerata pitkällekin. Toisaalta myös hänen uransa monet päätökset ovat niin hämmästyttäviä, että ne kyllä jo puhuvat puolestaan.

Kirjoittaja ei luettele lähteitään, mutta kertoo niitä olleen tavattoman paljon. Strategisesti tärkeä kokonaisuus ovat niin sanotut kasettikirjeet, jotka tässä tapauksessa viittaavat Marian epäsäätyisen puolison hopealippaaseen, jossa tämä säilytti kuningattarelta saamiaan kirjeitä ja runoja.

Maria oli kuningatar par excellence ja arvostaan hyvin tarkka ja tietoinen. Hänet kruunattiin aikoinaan myös Ranskan kuningattareksi, mutta hän ehti olla valtaistuimella vain vuoden ennen kuin hänen miehensä,  sairaalloinen nuorukainen kuoli.

Hänen ylpeytensä aiheena ja onnettomuutenaan oli, että hän katsoi olevansa myös Englannin kruunun oikeutettu perijä, vaikka ei sitä aktiivisesti havitellutkaan. Kuningatar Elisabethin oikeus kruunuun oli sitä paitsi kiistanalainen, koska häntä pidettiin äpäränä.

Skottien kuningatar -Queen of Scots- ei ollut eikä voinut olla mikään vahva hallitsija, sillä sukujen ja klaanien kilpailun ohella tuota alikehittynyttä maata hajotti myös uskonnollinen tekijä.

John Knoxin johtamat kalvinistit kantoivat synkkää vihaa katolista kuningatartaan kohtaan ja suuri osa Skotlannin lordeista kannatti heitä. Joka tapauksessa herran voideltuna kuningatar pystyi hallitsemaan ja jossakin  vaiheessa myös pääsemään kansansa suosioon.

Sinänsä Maria ei Zweigin mielestä piitannut Skotlannista tuon taivallista. Hänelle tärkeää oli hänen oma majestettisuutensa. Tässä ei sinänsä ollut mitään kovin kummallista, muistakaamme, että Englannin kruunun tunnuksena oli jo 1400-luvulta lähtien Dieu et mon droit -Jumala ja minun oikeuteni.

Ranskan kieli ja kulttuuri hallitsivat myös Marian hovia Skotlannissa.  Suurista ristiriidoista huolimatta kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei Mariaa olisi suistanut vallasta hänen oma, hallitsematon intohimoisuutensa.

Intohimon -tai sanoisimmeko naaraan- Mariassa herätti mitätön ja typerä poikanen, Henry Darnley, joka huomattuaan saavuttamansa aseman yritti ryhtyä isännäksi taloon, mitä asemaa äärimmäisen omahyväinen ja itsekeskeinen Maria ei suurin surminkaan suostunut aviomiehelleen sallimaan -ei nyt ainakaan tässä tapauksessa.

Tämä intohimodraama päättyi sitten aito shakespearelaisittain ja Zweig uskoo, että kirjailija saikin ainekset sekä Hamletiin että Rikhard III:een juuri Maria Stuartin tarinasta -aivan todellisesta historiasta.

Mitätön Darnley jouduttiin murhaamaan, jotta Maria pääsisi naimisiin uuden, valtavan intohimonsa kanssa ja välttyisi siltä häpeältä, että heidän lapsensa syntyisi avioliiton ulkopuolella.

Valitettavasti vain uusi ylkä oli jo tahollaan naimisissa ja murhan alkuunpanijat oli liiankin helppo löytää, vaikka jälkiä yritettiin peittää massiivisella ruutiräjäytyksellä.

Vastoin kaikkea järkeä Maria pisti yhä uudelleen päänsä silmukkaan ja menetti kannatuksen omassa maassaan. Hän pakeni Englantiin, jossa hänelle salli turvapaikan Elisabeth, jonka valtaistuinta hän itse asiassa vaati itselleen eikä ilman oikeutta.

Oleskelu Englannissa muodostui tosiasiassa vankeudeksi ja sen aikana ikuisesti lannistumaton ja kunnianhimoinen Maria sotkeutui salaliittoon, jonka tarkoituksena oli Elisabethin surmaaminen ja hänen itsensä, Marian nostaminen valtaistuimelle.

Elisabethia kirjoittaja kuvaa tuuliviirimäiseksi ja päättämättömäksi, ikuisesti kahdella tuolilla istuvaksi monarkiksi, jolla sentään oli yksi suuri hyve: hänen täkein päämääränsä oli hyödyttää omaa maataan. Maria taas pyrki hyödyttämään vain ja ainoastaan itseään ja omaa majesteettisuutaan.

Kun Marian syyllisyys oli todistettu, eikä hän suostunut anomaan armoa, oli teloitus sinänsä looginen seuraus. Juristit joutuivat kuitenkin miettimään päänsä puhki näin ennenkuulumattoman asian mahdollisuutta ja madottomuutta ja etsivät turhaan historiasta ennakkotapauksia. Hallitsijoita oli kautta aikojen murhattu, mutta heidän teloittamisensa oikeuden päätöksellä oli jotakin muuta. Maria sai nyt palvella tiennäyttäjänä koko Euroopalle.

Kaarle I, joka oli Marian omia jälkeläisiä, Ludvig XVI ja Maria Antoinette seurasivat sitten aikanaan perässä ja jopa Ipatjevin kellariin raahatut Romanovit tapettiin jonkinlaisen irvokkaan tuomion perusteella, jonka pyöveli taisi ladella omasta päästään. Eihän ihmisiä noin vain murhata sovi.

Maria sentään mestattiin kuningattaren arvolle sopivasti, linnan salissa ja juhlapuvussa. Katolista rippiä hänelle ei kuitenkaan suotu eikä ilmeisesti myöskään viimeistä voitelua. Pyöveli ei ollut tehtävänsä mittainen ja sai pään irtoamaan vasta kolmannella iskulla. Sen huulet liikkuivat vielä neljännestunnin.

Marian mestaus teki hänen pojastaan Jaakko VI:sta Skotlannin kuninkaan ja sittemmin myös Englannin kuninkaan Jaakko I:n nimellä. Katolisten valtojen taholta se aiheutti suuren reaktion ja jopa itse kuuluisa Suuri Armada (Invincible Armada) lähetettiin rankaisemaan Englannin kerettiläistä kuningatarta.

Elisabeth, kuultuaan mestauksesta, sai hysteerisen kohtauksen ja yritti vierittää syyn asiasta niille, jotka olivat täyttäneet hänen kuninkaallisia määräyksiään. Hän lienee ollut ainoa, joka uskoi, ettei ollut määrännyt teloitusta arvioi Zweig.

Mariasta jäi historiaan legenda, jota on hyödynnetty monissa kirjoissa ja näytelmissä. Olihan sille totisesti aineksiakin: Suurpolitiikka, korkea-arvoiset henkilöt, uskonto, rakkaus, väkivalta…  Ellei tarina olisi tosi, sitä kai harva uskoisi. Zweigin monet pohdinnat saattavat olla spekulaatiota, mutta kyllähän aihe siihenkin inspiroi.

What do you want to do ?
New mail

21 kommenttia:

  1. "[Zweigin pyrkimys] päästä kuvattavansa nahkoihin on kerrassaan maaninen ja niinpä hän yhä uudelleen maalailee lukijan eteen päähenkilön syvimpiä tuntemuksia, joihin hänellä ankarasti ottaen sentään taitaa olla pääsyä korkeintaan aniharvoin."

    Niin, Zweigin "Maria Stuart" on romaani, enkä minä tuota nimihenkilön nahkoihin pyrkimistä romaanikirjailijalta minään suurena syntinä pitäisi. Romaaneissa ei yleensä luetella lähteitäkään; joku Tolstoi on tietysti asia erikseen.

    Zweig kirjoitti hienon romaanin myös Ranskan vallankumouksen "Dzerzhinskistä" eli Joseph Fouchésta. "Poliisiministeri Fouché" -romaanin nimiölehdellä tosin lukee eräänlaisena alaotsikkona "Elämänkuvaus", mutta ainakin oman "Maria Stuartini" (kolmas painos, 1954) tapauksessa vastaavalla paikalla lukee ihan suoraan "Elämäkertaromaani". Paino yhdyssanan jälkiosalla.

    Mika Keränen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kyllä hän ilmeisen tosissaan aina välillä harjoittaa myös lähdekrtiikkiä. Ambitioita mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen on. Sama koskee yleensä hänen muutakin tuotantoaan sikäli kuin olen voinut havaita.

      Poista
  2. "Sinänsä Maria ei Zweigin mielestä piitannut Skotlannista tuon taivallista. Hänelle tärkeää oli hänen oma majestettisuutensa."

    Kyllä kai tuo asenne oli vallitseva lähes kaikille hallitsijoille lukuunottamatta 1700-luvun ns valistuneita itsevaltiaita.

    Erityisen korostettua tuo oli varhaismodernin valtion syntyaikoina 1400-1500-luvuilla, jolloin hallitsjan asema suhteessa ylhäisaateliin korostui. Englannin Henrik VIII oli ensimmäinen, joka käytti souvereignin (suveereeni) arvoa.

    VastaaPoista
  3. Maria Stuartin ja Elisabeth I erona on kai nähty nimeenomaan se, että jälkimmäinen ei antanut tunteilleen valtaa vaan piti aseman "neitsytkuningattarena", mikä kävi hyvin ilmi tämän suhteessa pääsuosikkiinsa Leicesterin jaarliin: kun tämän vaimo kuoli epäselvissä olosuhteissa ja epäiltiin sen syynä olleeen olosuhteiden raivaaminen tämän ja kuningattaren avioliitolle, Leicester karkoitettiin hovista. Kevyttä flittailua Elisabeth harjoitti, mutta rajat pidettiin eikä avioliitosta - joka olisi vienyt kuningattarelta vallan - koskaan ollut vakavaa puhetta. Kun myöhempi suosikki Essexin jaarli ylitti em rajat, tämä mestattiin eikä Elisabeth epäröinyt sen tuomion vahvistamista.

    Epäröinti Marian teloittamisesta johtui varmasti ennakkopäätöksen luomisen pelosta: jos yksi voideltu hallitsija voitiin teloittaa, miksei yhtä hyvin toinenkin? Marian teloittaminen olikin yksi tekosyy, jota Espanjan Filip II käytti tekosyynä suuren armanda lähettämiseseen Englantia valoittamaan.

    BBC:n vanha sarja Elisabethista, jota esitti Glenda Jackson, kuvaa minusta hyvin tämän persoona ja suhdetta tuohon kilpailijaansa.

    VastaaPoista
  4. Eikös Skotlannin kuningassuku ole jättänyt myös geneettisen perintönsä myös Pohjois-Karjalan väestöön? Majuori Simo Affleck, alias Simo Hurtta, oli veronvuokraajana Pielisjärven pitäjässä 1700-luvun alussa.

    Käsitykseni mukaan Simo oli kuningasperheen ongelmalapsi, mielisairas, jonka kanssa ei voinut mitenkään tulla toimeen. Niinpä kuninkaallisia suhteita hyväksi käyttäen pyydettiin Ruotsin kuningasta lähettämään hänet mahdollisimman kaukaiseen ja syrjäiseen paikkaan, kuitenkin kuninkaallinen arvokkuus säilyttäen. Niinpä Simo Affleck'ista tuli veronvuokraaja Pielisjärven pitäjään. Sen kaukaisempaa paikka ei Ruotsin valtakunnasta löytynyt. Virkakausi kesti nelisenkymmentä vuotta.

    Hurtta oli niin kuuluisa raivopäisyydestään, että vanhoista sanomalehdistä löytyy yllin kyllin juttuja hänen kauheuksistaan. Vieläpä Eino Leinokin kirjoitti "Simo Hurtta" -nimisen teoksen; "sikermä tyylikypsää runoutta, jonka aihe on otettu kovaonnisen Karjalan vainonalaisista vaiheista".

    https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/424212?term=Simo%20Hurtta&page=2

    -- Simo Hurtan aikana oli Pekka Herkepaeus Lieksassa kirkkoherrana (varmaanki vv. 1690 -- 1722), ja näiden välillä oli semmonen viha, että Lieksajoen yli ampuivat toisiansa, vaikka provasti oli Simo Hurtan appi.

    -- Venäläiset kasakit ... 13 p. maalisk. 1712 ottivat Turunkorvan talossa majuori Affleckin rouvan ja lapset vangiksi. Kerrotaan että tämä Hurtta oli niin pahan-ilkinen, ettei tahtonut lunastaa vaimoa ja lapsiansa vankeudesta.

    -- Lieksassa häntä muistetaan vaan Simo Hurtan nimellä, ja hänestä kerrotaan hirmuisia juttuja. Näiden mukaan olisi hän ollut haureellinen ja mieletön rahvaan kiusaaja. Niin ei sanota kenenkään kaunisvaimosen aviomiehen kiittäneen sitä pyhäaamua, jona Hurtan silmä mieltyi hovinsa akkunan sivu kirkkoon menevään vaimoon.

    Vielä tänäkin päivänä Pohjois-Karjalan väestössä on joitakin perinnöllisiä mielisairauksia enemmän kuin väestössä keskimäärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Käsitykseni mukaan Simo oli kuningasperheen ongelmalapsi"

      Olisipa kiva tietää mihin lähteeseen käsitykseksesi perustuu, ei kai q-anoon?

      Poista
  5. "olisi oikeastaan mahdotonta kuvitella kenenkään enää kirjoittavan samalla tavalla. Ainakaan se ei avaisi tietä suureksi kansainväliseksi tähdeksi."

    Vaan mielummin niitä historiaa harrastava maallikko vapaa-aikana lukeen kun nykytyylin rutikuivia teoksia, niitäkin jotka ovat kansantajuisiksi tarkoitettu. Ne myös jäävät mieleen, jääden vaikuttamaan, kun taas kuivakkaat ja niissä kerrottu mahdollisesti oikeampi tulkinta unohtuvat sillä hetkellä kun kirjan kannet pamahtavat kiinni.

    VastaaPoista
  6. Stefan Zweig on herkkävaistoinen kirjailija, jonka tyylilajina, jos niin voi sanoa, on historia. Eläytyminen historiallisiin henkilöihin ei ole sama asia kuin "historiallinen totuus", jota taas noin niinkuin tiedonfilosofisessa mielessä tuskin edes on olemassakaan. Asiat ovat epäselviä jo silloin kun ne tapahtuvat, ja kaikki historiallinen analyysi, kuvaus ja selitys. palautuu lopulta siihen mitä voimme ihmisestä ylimalkaan ymmärtää.

    Historiallisella totuudella voidaan vain perätä tietynlaiselle tekstille auktorisointia, joka sitten toimii aikalaistason akateemisissa eriarvoisuuspeleissä panoksena ja kenties voittopottina, mutta jonka aika aikanaan pyyhkii pois, ja uudet pelaajat aloittavat sitten uudelta pöydältä.

    Kirjailija saa luoda kuvitteellisen maailman, joka saattaa kertoa ihmisestä ja maailmasta enemmän kuin kuvitelma "faktatiedosta". Joskus kirjailijat pystyvät myös kokonaisen aikakauden ja "ajanhengen" vangitsemiseen, ja visioivat näin lukijoidensa tajuntaan jotakin joka toimii alustana jos mieli lähteä tarkistamaan joidenkin yksityiskohtien todellista laitaa.

    Itselleni Zweigin tuotannosta, jota on kiitettävästi käännettykin, ovat syvimmin kouraisseet hän omaelämänkerrallinen henkilöhistoriallinen tilintekonsa "Eilispäivän maailma", josta esimerkiksi nykyisestä kansainvaelluksesta kriittisen raportin kirjoittanut Douglas Murray aloittaa teoksensa. Kaunokirjallisuuden puolelta terävin, suorastaan nerokas, on pieni kertomus "Shakkitarina".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "historiallinen totuus", jota taas noin niinkuin tiedonfilosofisessa mielessä tuskin edes on olemassakaan."

      Tässä rohkenen olemamaan osaksi eri mieltä: vaikka ihmistieteissä ei ole mahdollista päästä samaan (näennäiseen) eksaktiuteen kuin matemaatis-luonnontieteissä, jonkunlaiseen lähteisiin perustuviin järkeviin tulkintoihin on mahdollista, ainakin siitä MITÄ tapahtui kuin MIKSI tapahtui. Historiantutkimuksen ongelmia ovat lähteet, joita rajoittavat seuraavat seikat:

      - mitä kauemmasta ajasta puhutaan, sitä vähemmät ovat lähteet

      - lähteitä täytyy käsitellä kriittisesti, erityisesti laatijan motiiveja. Useimmat eivät Maria Stuartin kasettikirjeiden tapaan jättäneet todisteita omista maanpetoksestaan, ymmärrettävistä syistä.

      - lähteitä on jäänyt vain jonkin konfliktin toiselta osapuolelta, toisen osapuolen totuus on tuhottu.

      - myös lukijan/tutkijan käsitykset vaikuttavat lähteiden tulkintaan.

      Kaikesta huolimatta jonkinasteinen summaarinen totuus on saavutettavissa. 

      Hyvä historiantutkija tai vielä paremmin kirjailija voi joskus luovalla tulkinnallaan tavoittaa totuuden lähteiden yli. Hyvä esimerkki on historiantutkija Riku Tuikkalan romaani Kekkosen salaiset päiväkirjat. Minusta sen Kekkoskuva vastaa totuutta ja on Juhani Suomen elämäkertasarjan lukeneen silmissä hyvin uskottava.

      Poista
    2. Itse en koe että niin sanottu "tapahtumahistoria" voi opettaa meille paljoakaan.

      Ihminen on käyttäytyessään enemmän epäjärkevä kuin järkevä. Historian ainoa varsinainen opetus on se kuinka sitäkin on eri aikoina kirjoitettu varsin erilaisten järjen laatujen pohjalta. Totuudellisuus ei ole mitään ylihistoriallista.

      Romaanimuoto -- tarina jossa kuvitteellisen maailman henkilöt voivat omata valittuja ominaisuuksia -- on eurooppalaisen uuden ajan tuote. Zweig on minulle ollut ennen muuta eurooppalainen henki.

      Poista
    3. "ainoa varsinainen opetus on se kuinka sitäkin on eri aikoina kirjoitettu varsin erilaisten järjen laatujen pohjalta."

      Tästä olen edelleen eri mieltä käymättä perusteitani toistamaan.

      Zweigista olen samaa mieltä. Eläköön eurooppalainen henki, joka on tuollaista tuottanut. 

      Poista
  7. Haluaisin tuoda esille keisarinna Theodosian. Kuten Napoleoninkaan kohdalla, kukaan ei aseta hänen arvoaan kyseenalaiseksi.

    VastaaPoista
  8. Presidenttimme mukaan maailma on palannut 60 vuoden takaisen kylmän sodan tilaan, jossa yhteiset sopimukset eivät ole enää voimassa.

    Näinhän se meni: Ns. rehelliset sielut pyrkivät Tamminiemen lastenkutsuilla 1960-luvulla strategisesti ohjaamaan suomalaisen nuorison ajattelua turpeeseen eteläeurooppalaisten nuorten ironisoidessa etteikö kulttuuri - Jumala tai millä nimellä kukin ilmiötä kutsuukaan - olekin jotain joka luo mielihyvää antamalla elämään merkityssisältöjä.

    Sotakuplassa ajatellaan heidän kauttansa ja heidän tavoin elävien saavuttavan elämässään kuolemattomuuden ja taivaan. Ajatellaan kaiken toiminnan takana olevan Jumalan tahdon, rakkauden ja ihmisen parhaaksi toimimisen. Manun sanan kuuloon tulemisesta ei ole mitään hyötyä, jos ei ota sitä vastaan.

    Jos kysyy p.korealaiselta tai suomalaiselta miksi ette kritisoi valtion johtoa, saa vastakysymyksen, miksi pitäisi? hehän edustavat meitä, jos kritisoisin, arvostelisin itseäni. Eihän se sovi!

    VastaaPoista
  9. ”Tätäkin kirjaa lukiessa tulee kuitenkin yhä uudelleen mieleen, että olisi oikeastaan mahdotonta kuvitella kenenkään enää kirjoittavan samalla tavalla. Ainakaan se ei avaisi tietä suureksi kansainväliseksi tähdeksi.”

    Maria Stuart teloitettiin lyömällä teloituskirveellä hänen päänsä irti teloituspölkyllä/mestauslavalla. Kun pää irtosi, niin Maria Stuartin vaatteista ulos tuli hänen lemmikkipikkukoiransa, joka inisi ja pysyi emäntämsä pään luona. Näin kirjoitti Stefan Zweig. Minä itkin siinä suuret kyyneleet. Se olikin varmaan kirjailijan tarkoitus.

    Tulee mieleen myös kollektiiiviset päänirroittamisteloitukset Punaisella torilla Pietari Ensimmäisen tullessa valtaan.

    VastaaPoista
  10. Valta turmelee. Silti sitä tavoittellaan. Mikään ei synnytä niin pahaa addiktiota kuin valta.

    Jos haluaa niin voi nähdä Marian ja Elisabetin taistelun myös Katolisen Kirkon taisteluna olevia tai kuviteltuja vihollisia vastaan.

    Kirkko pystyi houkuttelemaan joko uskonnollisen kiihkoilun tai rahan avulla ihmisiä palvelukseensa. Kunhan palkkio oli riittävä joko kullassa tai taivaassa, sotivia mielenvikaisia kuninkaita kyllä riitti pitkin poikin Eurooppaa toimimaan armeijpiden ja maiden keulakuvina.

    Valta siteen hiukan kuin vahingossa lipui pappien, katdinaalien ja rikkaiden kauppiaiden käsiin.

    Aatelittomia pääsi korkeisiin asemiin. Oli pyrkyryyttä ja sokeutta tilanteen taustoille tai ahneus sai olemaan välinpitämätön asioiden oikean laidan suhteen.

    Maininnan ansaitsee ehkä myös Elisabetin vakoilupäällikkö, alkuperäinen 007.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Marian ja Elisabetin taistelun myös Katolisen Kirkon taisteluna olevia tai kuviteltuja vihollisia vastaan."

      Samalla tavalla myös protestanttisten kirkkojen taisteluna omia vihollisiaan vastaan. Siihen yhtyivät protestanttiset ruhtinaat, joille reformaatio soi ylivallan kirkon yli ja paljon rahaa sen omaisuuden takavarikoinneissa. Missä määrin tuon ajan taistelujen juurisyynä oli uskonto vai valtapolitiikka on monimutkainen kysymys, ehkä oikein selitys oli se, että molemmat kietoutuivat yhteen.

      Sir Francis Walsingham on kieltämättä britannian kunniakkaan tiedustelulaitoksen isä ja merkkittävä taustavaikuttaja Maria Stuartin kuolemassa. Tästä on mainio derek wilsonin elämäkerta vuodelta 2007.

      Poista
    2. Lisäys: tai vielä parempi on Tudorkauteen erikoistuneen Robert Hutchinsonin Elisabet's spymaster vuodelta 2006.

      Poista
    3. Pyydän anteeksi viestini lyöntivirheitä, niitä ei pysty korjaamaan...

      Katolinen kirkko on edelleen erittäin suuri vallankäyttäjä - nykyään kulissien takana ja näkyy joskus lyhyesti siellä täällä.

      Yksi aikoinaan merkittävä paikka oli Venetsia. Myöhemmin Lontoo on jo pitkään ollut erittäin merkittävä finanssien keskus.

      Yksi vallankäyttäjä molempien takana on juuri Vatikaani.

      Poista
    4. "Yksi vallankäyttäjä molempien takana on juuri Vatikaani."

      Voi miten iki-ihanaa, että vallankäyttäjiä on niinkin paljon. Valkoinen talo, kuningatar, Kreml.

      Poista
    5. Voisi jopa kysyä että onko se todellista vallan näyttämistä, että joku väittää itsellään olevan valtaa.

      Kyse on mielikuvasta.

      Poliittikojen vallan määrä on olematon, muut ohjaavat heitä.

      Valta on piilossa rakenteissa.

      Vain pieni osa rakenteista on näkyvillä.

      Poista
    6. "todellista vallan näyttämistä, että joku väittää itsellään olevan valtaa."

      Kyllä todellinen valta on sitä, että voi jakaa tukijoille läänityksi, rahaa tai muita taloudellisia etuja - tai vielä enemmän saa mestauskirveen tms heilahtamaan vastustajansa kaulaan. Bluffaamallakin sitä voi saada, ainakin rajoitetuksi ajaksi.

      Valta voi olla piilossa tai sitä voidaan manifestoida. Koska siinä on kysymys ihmisiin vaikuttamisesta (=saadaan ihminen toimimaan vallankäyttäjän haluamalla tavalla), jälkimmäistä on pakko harjoittaa ainakin jossain määrin.

      Poista

Kirjoita nimellä.