torstai 31. joulukuuta 2020

Naapurissa asuvia

 

What do you want to do ?
New mail

Omassa maassa ja muukalaisena

 

Jutta Zilliacus, Toisenlainen lapsuus. Suomentanut Irmeli Järnefelt, Tammi 1989, 255 s.

Kari Tarkiainen, Särjetty sinetti. WSOY 2000, 206 s.

 

Jutta Zilliacuksen tausta on kosmopoliittinen. Hänen virolaiset vanhempansa työskentelivät ennen vallankumousta Pietarissa, äiti jopa myöhemmän kruununtavoittelijan, suuriruhtinas Kirillin palveluksessa. Isä oli muusikko ja pianokauppias ja ansaitsi myöhemmin Suomessa leipänsä pianonvirittäjänä.

Kulttuurisesti keskiluokkainen perhe asui melko niukasti, mutta rahaa sentään riitti jokakesäisiin Haapsalun matkoihin ja lasten käyttämiseen saksalaisessa koulussa.

Perheen ympäristö oli virolais-suomalais-ruotsalais-saksalais-venäläistä ja tyttären vähemmistöidentiteetti Suomessa säilyi koko ajan, myöhemmin suomenruotsalaisuutena. Kuten hän itse toteaa, siinäkin hän oli ”huono”, mutta joka tapauksessa sai nauraa ennakkoluuloille, jotka sijoittivat hänet ruotsinkieliseen eliittiin. Virolainen identiteetti säilyi kauan ja vielä aikuisuuden kynnyksellä tyttö päätti muuttaa pois Suomesta. Se ei kuitenkaan ollut realistista.

Toki keskiluokkaisella perheellä oli elitistisiä tavoitteita, muun muassa tyttären pianistinuran suhteen, mutta jo pelkkä varattomuus teki niistä epärealistisia. Kun venäläismiehitys näytti uhkaavan, yritti äiti lohduttaa itseään ja muita sillä, että perhe nyt joka tapauksessa kuului työväenluokkaan…

Saksalainen koulu oli tunnettu vaativuudestaan ja korkeasta tasostaan ja juuri ennen sotia se pääsi muuttamaan nykyiseen taloonsa, joka jostakin syystä sai nimen Hindenburg-Haus.

Jotakin tuon nimen kaiusta näyttääkin vallinneen koulun tunnelmassa, jota kirjoittaja muuten muistelee lämmöllä. Saksankielisestä opetuksesta nautti kirjava joukko lapsia ja mukana oli paljon myös juutalaisia.

Koulun opettajakunta näyttää olleen aika sekalaista suhteessaan siihen uuteen järjestykseen, jonka Hitlerin valtaannousu toi Saksaan ja joka heijastui pian myös Hindenburg-Hausissa. Itse asiassa muistelmat tästä aiheesta ovat sen verran kiinnostavasti ristiriitaisia, että asiasta saisi hyvän aiheen seminaariesitelmään.

Kultaseppäperheen vesa Oleg Fabergé, joka oli Jutan koulutoveri, on omalta osaltaan kertonut natsihenkisyyden olleen aikamoinen riesa koulussa. Jutta muistelee nimenomaan hänen olleen tässä suhteessa vastarannankiiski ja Oleg taas muistelee Jutan haranneen vastaan kaikkea, mitä tahansa opettajat vain yrittivät esittää.

Niin tai näin, luulen, että se natsilaisuus, joka ilmeisesti ainakin jossakin määrin pesiytyi kouluun, pisti enemmän silmään toisille oppilaille kuin joillekin muille. Jutalle koulu näyttää olleen joka tapauksessa ennen muuta lämmin kasvuyhteisö ja rakastetun saksalaisen kulttuurin puutarha.

Natsilaisuudesta ja Saksan ihailusta Jutta pysyi kaukana myös sotavuosina, jolloin hän kasvoi neitoikään ja salskeat saksalaiset nuoret upseerit alkoivat osoittaa kiinnostustaan. Siitä, mitä Saksassa tapahtui, oltiin onnellisen tietämättömiä ja sodan jälkeiset paljastukset olivat tavaton sokki ja häpeän aihe.

Mitä Suomeen tulee, sen johdon valitsemalle tielle ei ollut juuri vaihtoehtoja, minkä Jutta ymmärsi ja hyväksyi myös jälkeen päin. Kuitenkaan hän ei virolaisena kyennyt jakamaan suomalaisten pohjatonta surua Karjalan menetyksestä.

Muistelmien ilmestymisjankohta on kiinnostava, sehän sattuu glasnostin ja perestroikan vuosiin ennen Viron itsenäistymistä.

Silloin oli kuitenkin jo koittanut totuuden aika ja Juttakin oli päässyt esiintymään Viron radioon. Viron kohtalon koko karuuden paljastuminen kaikille -omassa piirissä ”kaikki” oli aina tiedetty- oli jo eräänlainen vallankumous. Se tarina, jolla Viron liittämistä (”liittymistä”) Neuvostoliittoon oli perusteltu, tunnustettiin lopultakin valheelliseksi.

Tämä toi mukanaan myös häpeän. Suomalaisilla oli sinänsä pätevät syyt vaieta sellaisista asioista, joiden julkinen esittäminen olisi johtanut heidät sovittamattomaan ristiriitaan Neuvostoliiton kanssa, mutta lipevä myötäily oli sentään ollut liikaa. Raiskatun Viron kammottava tila toi tunteet pintaan ja Jutta kertoi häpeävänsä ”kuin koira” sitä, että oli pitänyt suunsa kiinni. Likaisuus tuntui levinneen sielua myöten.

Vuonna 1989 kaikki oli Vironkin kannalta vielä epäselvää, mutta syytä optimismiin oli, kukoistavan Viron uusi tuleminen tuntui mahdolliselta.

 

Useimmat tuntenevat Kari Tarkiaisen hänen väitöskirjastaan Se vanha vainooja, joka käsittelee läntistä Venäjä-kuvaa Iivana Julmasta Pietari Suureen. Se on todellinen klassikko, jonka kääntämistä venäjäksi joku on taas ehdottanut ja hyvästä syystä.

Tämän kirjan ohella Tarkiainen on julkaissut pitkän litanian tutkimuksia, muun muassa Ruotsinsuomalaisten historian sekä eräitä elämäkertoja.

Tarkiaisen isoisä Viljo Tarkiainen, myöhempi kirjallisuusprofessori, oli lähtöisin Juvalta, talonpoikaiskodista eikä siis pappissukua.  Kari edustaa täten jo -tai vasta- kolmannen polven sivistyneistöä.

Hänet kohtalo vei Ruotsiin, jossa hän tutustui virolaiseen vaimoonsa ja kohosi valtionarkiston hoitajaksi. Sieltä hän palasi samanlaiseen virkaan Suomessa, otti uuden virolaisen vaimon ja muutti sitten Viroon. Siis melko kosmopoliittinen, virolaispainotteinen ura tässäkin.

Särjetty sinetti on romaanimuotoinen, mutta kirjoittaja itse tunnustaa sen kirjoitetuksi elävän esikuvan pohjalta. Se on kuitenkin kuin tärähtänyt kuva, jossa kaikki ei ole paikallaan ja taitaa olla vielä kaksoisvalotustakin mukana.

Tarkiaisen isovanhemmat olivat kuuluisia ja ovat yhä. Maria Jotuni nousi itse asiassa entistä kuuluisammaksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun hänen salassa kirjoittamansa ja piilossa pitämänsä Huojuva talo ilmestyi. Sen katsottiin olevan paljastuskirja avioliitosta, jossa vaimo oli uhri ja mies narsistinen lurjus. Siis aidosti feministinen näkemys.

 Tunnustan nauraneeni ääneen sitä lukiessani, enkä taida edes asiaa katua. Kirja näyttää olevan täysin falski. Sitä ei kuitenkaan tässä muistelmakirjassa enemmälti käsitellä, vaikka sen nimi saattaisikin viitata juuri tämän käsikirjoituksen löytämiseen ja julkaisemiseen.

Herrasväen elämää kuvataan usein idylliksi sotia edeltävässä Suomessa, maalla vietettyine kesäkuukausineen. Ajan välttämättömyyksiin kuului myös kotihengetär ja kotitalous vaatikin tuohon aikaan aivan toisenlaista työpanosta kuin nykyään.

Kun hyvinvoiva porvariskoti köyhtyi, huolimatta siitä, että isä oli lääkäri ja äiti hammaslääkäri, säilytettiin kulissit toki ennallaan, suurta keskustahuoneistoa ja kotiapulaista myöten.

Idylli kyllä meni menojaan ja syynä oli viina. Isä oli traumatisoitunut kenttäsairaalassa ja lienee kärsinyt muutenkin sielullisesta sairaudesta. Viina ei tunnetusti tällaisia vaivoja paranna.

Vuodet Ruotsissa olivat onnellisempia, mutta ruotsalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on kuitenkin myös omat varjopuolensa eikä siellä viihtyminen ole suomalaiselle yksiselitteisen helppoa. Pakolaisvirolainen yhteisö tarjosi kiinnostavan keitaan tämän miljöön keskellä.

Kirjassa on paljon ihmisiä, jotka esiintyvät omilla nimillään ja joista muutamia minäkin enemmän tai vähemmän tunnen. Sen on kirjoittanut minua kymmenen vuotta vanhempi henkilö ja sen takia se on minusta erityisen kiinnostava. Siinä heijastuu myös se kulttuurin murros, jota tunnen vasta hieman myöhemmältä ajalta alkaen.

Tarkiainen on puolestaan yli kymmenen vuotta Zilliacusta nuorempi. Hänen koulunsa oli toinen eliittikoulu Suomalainen yhteiskoulu, jota perustettaessa oli ajateltu myös sitä, että uusi suomalainen virkamiehistö tarvitsee suomenkieliset vaimotkin.

Tarkiaiselle, kuten Zilliacukselle, vaimot olivat kuitenkin silta toiseen kulttuuriin. Toki hänen kohdallaan suomalaisuus ilmeisesti ehti jo rakentua vakaksi identiteetin perustaksi toisin kuin Zilliacuksella, joka näyttää jääneen kiinnostavasti kosmopoliitiksi.

 

 

24 kommenttia:

  1. Jos pikkutarkkuutta saa harrastaa, niin Tarkiaisen väitöskirjahan oli Uppsalassa 1974 tarkastettu 'Vår Gamble Arffiende Ryssen', aikarajaus 1595 - 1621. Se vanhan vainooja ilmestyi 1986, ja tarkastelujakso siis "Iivana Julmasta Pietari Suureen".

    VastaaPoista
  2. "lipevä myötäily oli sentään ollut liikaa."

    Oliko Suomessa - ehkä taistolaispiirejä lukuunottamatta - lipevää myötäilyä. Elin nuoruuteni 1970-luvulla ja silloin minusta Virosta tiedettiin, joskin vaiettiin; ja olihan Kekkosen Vironvierailu eräänlainen myötätunnon osoitus, jolla oli kauaskantoisia seurauksia vironmatkailuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea oli. Eräs kaverini hämmästyi, kun meinasi saada Latviassa turpiinsa ehdotettuaan maljaa neuvostotankeille. Se taas oli ihan taistolaista peruskauraa.

      Poista
    2. Jo 70-luvulle tultaessa Viron kohtalo oli hämärtymässä kansan tietoisuudessa. Hiljainen enemmistö epäili julkista kuvaa neuvosto-onnelasta, mutta äänekäs edistyksellinen eliitti ja sitä myötäilevä julkkiskaarti syyti propagandaa siihen malliin, että valtaosa sivystyneistöstäkin meni halpaan.

      Mistäkö tiedän? No, minäkin elin sen ajan ja katselin sitä valheellisuutta ällistyneenä jo silloin.

      Kuvaava on aiemminkin kertomani esimerkki 70-luvun puolivälistä aliupseerikoulun ajoilta: väittelin oppilaskunnan puheenjohtajaksi valitun kaverin kanssa Virosta.

      Väitin, että Viro on miehitetty maa, joka on pakolla liitetty Neuvostoliittoon. Esitin monia perusteluja ja kerroin asiat niin kuin ne nykyään yleisesti todeksi tunnustetaan.

      Tämä fiksu kaveri väitti lujasti vastaan ja vakuutti virolaisten tehneen vapaaehtoisen valinnan. Lisäksi hän vakuutti tieteellisen sosialismin olevan paras yhteiskuntajärjestelmä ja mekin tulisimme sen aikaa myöten omaksumaan. (Tämä oli muuten silloin sivistyneistön piirissä hyvin yleinen käsitys, josta ollaan nykyisin kovin hiljaa...)

      No, väittely päättyi tuloksettomana. Myöhemmin kuulin tämän fiksun kaverin päivitelleen kavereilleen, että kyllä tuo Tapsa on pimeä tyyppi...

      Tällainen oli todellisuus 70-luvulla. En ihmettele, että moni haluaa sen unohtaa, tai ainakin koristella diktatuurin nuoleskelunsa vapauden puolustamiseksi.

      Eivät ne ymmärrä edes hävetä.

      Poista
    3. Kumma juttu: itse muistan 1970-luvun ennen kaikkea kokoomuksen jatkuvan nousun vuosikymmenenä. Katselin tuolloin maailmaa Suomen punaisimmaksi väitetyn yliopiston punaisimmasta tiedekunnasta. Päällimmäinen muistikuvani ei ole hegemonia, mikä sana kuvaa paremmin nykyistä aikaa, vaan riita. Riitaa pidän tässä yhteydessä hyvänä asiana. Taistolaiset olivat mitä olivat, laumana aika vastenmielisiä, mutta monen kanssa saattoi keskustella ja väitellä, riidellä, ihan järkevästi. Monet rivijäsenet olivat poliittisesti viattomia mutta harvoin niin neitseellisen tyhmiä kuin jotkut poliittiset johtajat nykyisin ovat. Sen ajan perspektiivi tuppaa unohtumaan, ja 70-luvusta on luotu nykytarpeisiin sopiva kuva, vaikka muitakin, paljon hegemonisempia "vuosikymmeniä" olisi ollut tarjolla. Ei se kuva tietysti ole täysin perusteeton, ja ymmärrän kyllä, että itse kukin tässä yrittää luoda ja hahmottaa omaa menneisyyttään ja että se on vaikeaa, koska jonkinlainen historiattomuus, katkoksellisuus, yltää jo yksilötasolle saakka.

      Poista
    4. Lisäys yllä olevaan viestiini: onko minulla näköharha vai onko niin, että "70-luku" kelpaa negatiiviseksi viitekehykseksi nykyisin sekä tämän ajan konservatiiveille että liberaaleille, ihan kaikille? Eikö ole ihmeellistä, että juuri "70-luvusta" näyttää vallitsevan poliittisten vastustajienkin kesken yksimielisyys, joskin konservatiivit taitavat juuri nyt käyttää tätä korttia useammin?

      Poista
    5. Niin, tämä neitseellinen tyhmyys on kyllä omaa luokkaansa oleva ilmiö. 70-luvu oli hurjan kehityksen aikaa. Silloin myös tapahtui ennenkuulumaton vaurastuminen. Olihan se tavallaan huvittavaa, kun sitä säesti taistolaisten ruikutus kurjistumisesta kaikenlaisten älyllisten limbojen ohessa. Ja tuon älymystön suurin merkitys kai tosiaan oli sen tuottamassa vastavaikutuksessa.
      Myönteistä siis lähes kaikki yleisesti ottaen. Mutta tahattomasti, ei sillä tavalla kuin muodikas radikalismi tarkoitti.
      Nykyään meillä on välittöminä jäänteinä lähinnä tämän kauden ns. arkkitehtuuri, joka osaltaan kertoo lahjomatonta kieltään.

      Poista
    6. Mielenkiintoisia näiden näkökulmien erot. Itse katselin maailmanmenoa 60-luvulta lähtien Yleisradion näköalapaikalta. Näin Reporadion nousun, uhon mutta tuhoa en ole oikein vieläkään nähnyt, vaikka kyllä soisin näkeväni.

      Kävin tietysti Virossa ja Neukkulassa, niin porukalla, kuin ykstiyisestikin. Ihmiset olivat kahtiajakautuneita niin silloin kuin nytkin. Osa meistä näki kuinka surkeaa ja tylsää elämä oli rajojen toisella puolella, kun taas osa näki, että niin oli hyvä ja itseasiassa ne Väiskin lihatiskit olivatkin niitä Potemkinin kulisseja.

      Valehtelua on kahta päälajia, toisille- ja itsellevalehtelua, mutta tässä jälkimmäisessä me kaikki olemme rutkasti parempia, kuin edellisessä. Millä osa-alueella valehtelemme sitten eniten riippuu ympäristöstämme ja kuudesta ensimmäisestä elinvuodestamme, ainakin jos uskomme Bruce Liptonin tutkimuksia ja minä ainakin uskon.

      Poista
    7. Näkökulmaerot ovat tosiaan mielenkiintoisia. Muistelen, että Erkki Toivanen paljon myöhemmin totesi Revon kauden Ylessä journalistisesti parhaaksi ajaksi, ja Toivanen tuskin oli erityinen kulttuuriradikaali.

      Itse olen vähän liian nuori kunnolla muistamaan Revon kautta, mutta muistan, miten Allen Ginsbergin Huuto-runo nousi eduskuntakäsittelyyn. Konservatiivista linjaa ajoi kommunistien Paavo Aitio,joka ministerinä hoiti nykyistä liikenneministeriötä vastaavia hommia. Ohjelma katsottiin toimiluvan vastaiseksi.

      Runosta voi olla mitä mieltä tahansa. Itse kuulin sen Porin jazz-juhlilla kesällä 69, ja sieltä se oli taltioitukin. Koulupojan korvin ja silmin esitys oli vaikuttava: olin kai "at the tender age", reilusti alle äänioikeusrajan.

      No, tuon ajan perintönä meillä on tosiaan Vihavaisen mainitsema brutaali arkkitehtuuri, lähiömaailma jossa hetkeksi taisi kasvaa aivan uudenlainen "työläisyyskin",erotuksena vaikka Kallion ja Rööperin työläismaailmasta. Vasemmisto ilmeisesti tajusi tämän muutoksen hyvin hitaasti.

      Lähiöissä syntynyt sukupolvi olikin sitten jo ihan toisesta maailmasta, ja nyt sen lapset näyttävät vaativan itselleen lähinnä "turvallista tilaa".

      Noin ilmaistuna kaunis ja kovin vieras ajatus, jonka voi arvella johtavan traagisiin heräämisiin. Turvatiloissa ei sovi riidellä.

      Poista
    8. Puhuin (an 10.44) siis muista kuin taistolaisista, jotka olivat loppulaskussa vähemmistö, joskin äänekäs. Kansan enemmistö tiesi Viron eikä halunnut sille tielle. Asia käsiteltiin koulun historian tunnilla ja koulun kirjastossaoli aiheesta kirjoja.

      Poista
    9. Kyllä Viron tiertä osattiin pelätä yhtä paljon kuin nykyään hulluimpia muotiaatteita. Mutta se älynystön johtava kerros ei osannut ja briljeerasi juuri sillä. Luotettavaa kirjallisuutta oli hyvin niukasti saatavilla, mutta oli toki. Sen tekijät ja lukijat leimattiin ääriaineksiksi.

      Poista
    10. Minä kävin ensi kerran Tallinnassa 1975, samalla laivalla sinne matkusti muuten Saarikosken Penakin. (Alkuillasta hän oli erittäin miellyttävä ja briljantti, loppuillasta muissa maailmoissa.)

      En osannut vielä silloin viroa, mutta onneksi virolainen nuoriso osasi vielä silloin suomea.

      Kyllähän siinäkin yhteiskunnassa olisi elänyt, jos olisi ollut pakko - lisäksi Viro oli kai Neuvostoliiton menestyvin alue. Ero nykyiseen on kuitenkin huikea, mielikuvissanikin kaupunki on harmaa.

      PS. Kokoomus nousi 70-luvulla osaksi siksi, että muut puolueet boikotoivat sitä. Opiskelijoiden vaaleissakin olivat aina vastakkain porvarillinen (= kokoomus) ja "yleisdemokraattinen" rintama.

      Teiniliiton pariakymmentä piiriäkin johti paria poikkeusta lukuunottamatta "vähemmistökommunisti" eli taistolainen.

      Poista
    11. Teiniliiton taistolaisten piirisihteereiden todellisena kärkihankkeena oli taistolaisen organisaation rakentaminen kommunistien nuorisoliiton SDNL:n sisään.

      Poista
  3. Ei pie mennä yleistämään, siitä "äärivasemmiston riehunnasta" nimittäin. Eräässä kaupungissa N:n kuvernementissa isänmaapuolue sai vaaleista toiseen vyörymävoiton yo-kunnan vaaleissa. Ylioppilaiden aviisin päätoimittaja hieman yritti provosointia, mutta hänen lehtensä pantiin järjestykseen talvisen torin Opernplatz-happeningillä ja antamalla journalistinnplantulle ilmoitusasiana kenkää seuraavan kesän hiljaisena loma-aikana. Radikaalit tekivät vielä voimattomaksi "kostoksi" radiossakin soineen pilkkalaulun: "...on siinä joukko pässinpäitä..."

    VastaaPoista
  4. Itseäni surettaa etten kasvanut suomalaisessa Viipurissa, josta vanhempani joutuivat lähtemään. Jäi oppimatta kunnolla "suomalais-ruotsalais-saksalais-venäläistä" kieliä. Vanhempani ja suku osasivat, mutta kotikielenä lapsuudessani vain suomenkieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitavat joskus romantisodia asioita vähän liikaakin. Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vanhan+viipurin+poikii

      Poista
  5. Onneksi muistot romantisoituvat. Toiset isovanhempani olivat viron saksalaisia ja toiset suomenruotsalaisia. Hoono suomea toiset puhuivat minulle lapsuudessa ja etäisyys oli pitkä.
    Ehkäpä juuri kuvitemien menettämisen pelossa en Viipurin suunnalla ole käynyt. Kuvat riittävät unelmiin ja uniin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskiajallahan meilläkin kaupungit olivat monikansallisia, Turunkin porvaristosta puolet saattoi olla saksalaisia.

      Usein jää muistamatta, että nämä eri kansallisuudet asuivat ja elivät aika tiukasti omissa piireissään. Ei niihin niin vain päässyt, eikä naapurista niin vain naitu.

      Muiden kielien osaaminenkin oli suhteellista. Meidänkin mielestämme eteläeurooppalaiset katukaupustelijat vaikuttavat oikeilta kielineroilta, kun he huutelevat peräämme sujuvasti "mitä kuulu, kukkuluuru".

      Poista
    2. No puolen olisi pitänyt olla saksalaisia, mutta yleensä oli vähemmän. Se oli sitä hansa-aikaa, jota yksinkertaiset sielut ovat haikailleet.

      Poista
    3. Muistan kerrotun Viipurin saksalaisista melkein enemmistön, ehkä noin 200, asuneen ihan Viipurin ydinkeskustassa. Ja naapurista naitiin. Tämä ainakin 1930-luvulla. Aika paljon Viipuriin tuli saksankielisiä vallankumousta pakoon Virosta tai Venäjältä kuten toiset isovanhempani

      Poista
  6. Voihan sille "huojuvalle talolle" nauraa, jos on jotenkin valmis nauramaan, mutta: Minusta se on lähinnä traaginen, enkä muuta mielipidettäni, jonka muuten Kari Tarkiainenkin jakaa riviensä välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se niin mahtavaa uhriutumista, ettei sitä ihan naama peruslukemilla niele.

      Poista

Kirjoita nimellä.