Kuningatar ja keisarinna

 

What do you want to do ?

New mail

Viktoria

 

Lytton Strachey, Kuningatar Viktoria. Historian mahtavin nainen (1921). Into 2019, 296.

 

Kun kävin ensi kerran Lontoossa -ja tämä tapahtui niinkin myöhään kuin 1980-luvulla- muistan, miten erityisen vaikutuksen minuun teki prinssi Albertin monumentti, joka tervehti Bayswaterista halki kukoistavan Kensingtonin puiston kävellyttä tulijaa.

Monumentti on niin upea ja kaikessa symbolisessa korskeudessaan paljon ja monenlaista puhuva, että tulee vallan ihmetelleeksi, miten se vieläkin voi seistä tahrattomana paikallaan historiattomien, cancel-kulttuuria edustavien makakien hallitessa intellektuaalista ilmakehää. Ehkä se onkin jo tuhrittu, en ole käynyt siellä pariin vuoteen.

Onhan Viktorialle pystytetty omakin vastaavanlainen monumentti, mutta tämä mainittu Albertin memoriaali, johon liittyvät orgaanisesti Kensingtonin Albert Hall ja suuret museot (kuten Victoria and Alberrt Museum), on jotenkin vielä hallitsevampi kuin kuningattaren oma muistomerkki.

Kuitenkin Viktoria, vanhoilla päivillään V.R.I. eli Victoria Regina Imperatrix  -Viktoria, kuningatar ja keisarinna- oli kokonaisen pitkän aikakauden symboli. Brittiläinen imperiumi nousi hänen hallituskaudellaan maailman johtoon.

Syynä oli tietenkin Englannin pioneeriasema ja etumatka teollisuuden ja merenkulun alalla. Vasta 1800-luvun lopulla nopeasti kehittyvä Yhdysvallat tavoitti sen ja pian ohittikin.

Enemmän tai vähemmän paradoksaalisesti tuon maailmanvallan symbolina ja hallitsijana oli tuo pieni ja monessa suhteessa yksinkertainen nainen -lyllerö, käyttääkseni Herbert Tingstenin luonnehdintaa.

Prinssipuoliso Albertin hahmo on aina syytä mainita Viktoriasta puhuttaessa. Hän oli vaimonsa jumaloima saksalainen tulokas, joka muistetaan esimerkillisenä perheenisänä ja myös hyvin lahjakkaana monitoimimiehenä, jonka saavutuksiin on luettava esimerkiksi Lontoon vuoden 1851 maailmannäyttely, ensimmäinen laatuaan. Sen tyyssija, Crystal Palace paloi sittemmin ja siitä muistuttaa enää erään metroaseman nimi.

Viktoria rakasti Albertia hellästi ja ilmeisen intohimoisesti. Hänen melko varhaisen kuolemansa jälkeen aviomies-vainajan puku asetettiin vielä neljänkymmenen vuoden ajan kuningattaren vuoteelle. Lapsia pariskunnalle siunaantui yhdeksän kappaletta ja ennen pitkää lähes kaikki Euroopan hovit saattoivat laskea Viktorian esiäidikseen -ja Albertin esi-isäkseen.

Viktorian luonnetta kuvaa, että Saksan keisari Wilhelm II muistelee hänen yrittäneen vielä käyttää tädin arvovaltaansa vaikuttaakseen Saksan politiikkaan. Sitä keisari ei sentään halunnut sallia.

Osoittautui muutenkin, että serkukset niin Englannissa, Saksassa kuin Venäjällä saattoivat käydä valtakuntiensa kesken aivan nuhteettomasti jopa totaalista sotaa, vaikka vielä 1800-luvulla hallitsijahuoneiden sukulaisuussuhteita oli pidetty tärkeänä poliittisena kysymyksenä, jonka takia uhkasi joskus jopa sotilaallinen konflikti.

Viktoria ei ollut suinkaan syrjässä vallan kahvasta, mutta ei toisaalta sitä paljoakaan voinut tärkeimmissä kysymyksissä käyttää. Englannin poliittisessa järjestelmässä hallitsijan valta kasvoi kyllä aluksi Viktorian ja eritoten Albertin vaikutuksen vuoksi, mutta väheni sitten Albertin kuoleman jälkeen. Samaan aikaan Viktorian arvovalta vain lisääntyi.

Lytton Strachey, joka tunnetaan kuvia kumartamattomana psykologisten muotokuvien tekijänä, kuului Bloomsburyn libertiinien joukkoon, eikä suinkaan palvo sitä tekopyhyyden ja häikäilemättömyyden ilmapiiriä, joka tunnetaan viktoriaanisena kulttuurina.

Viktoriastakin hän maalaa kuvan, jossa päähenkilö paljastuu melkoisen yksinkertaiseksi ja lahjakkuudeltaan kyseenalaiseksi hahmoksi, jota pääministerit yrittävät kykyjensä mukaan kääntää aina omalle suuntaukselleen suosiolliseksi.

Itsepäinen Viktoria kyllä oli ja vain lordi Melbournen ja sitten erityisesti Beaconsfieldin (Disraelin) hurmaava käytös valloitti hänet. Jälkimmäinen mainitsikin joskus, ettei imartelussa pidä koskaan kursailla, vaan sitä tulee käyttää mieluummin lapiokaupalla.

Kaikki eivät tässä kuitenkaan onnistuneet. Hyveellisyydellään keikaileva Gladstone pysyi kuningattaren antipatioiden kohteena eivätkä Peelin ja Palmerstonin asiat olleet paljonkaan paremmin.

Vaikka kuningatar saattoikin olla altis imartelulle -jota hän piti itselleen ilman muuta kuuluvana- hän oli samaan aikaan aivan poikkeuksellisen rehellinen, katsoo Strachey. Hän oli myös uskonnollinen ihan vanhaan 1800-luvun alun tapaan ja sitä paitsi ikuinen konservatiivi, joka vaati, että kaikki oli hovissakin säilytettävä entisellään, erityisesti tietenkin rakkaan Albertin jäljiltä.

Rehellisyys ei tosiaankaan liene ollut liian ylenpalttisesti edustettuna tuon ajan Englannissa, jolle tekopyhyyttä -cant- on pidetty erityisen tyypillisenä piirteenä.

Viktoria sen sijaan näyttää aina vilpittömästi uskoneen oman mielipiteensä olevan ainoa oikea ja sitovan muitakin. Suurpolitiikassa tämä oli vaarallista ja kuningatar näyttää halunneen muitta mutkitta syöstä maansa sotaan Venäjää vastaan 1800-luvun lopulla. Maansa etua varjelevien hallitusten oli opittava tulemaan toimeen tämän luonnonvoiman kanssa.

Viktorian aikakaudella tuli muotiin myös feminismi, joka turvautui varsin ikäviinkin temppuihin huomiota saadakseen. Feminismiä Viktoria vihasi raivokkaasti.

Hän kirjoitti vuonna 1870: Kuningatar haluaa mitä hartaimmin koota kaikki ne, jotka osaavat puhua ja kirjoittaa, tukahduttamaan tätä hullua, ilkeätä ”naisten oikeuksien” mielettömyyttä ja kaikkia siitä seuraavia kauheuksia, joihin hänen poloinen heikko sukupuolensa on taipuvainen unohtaen kaikki naisellisten tunteiden ja soveliaisuuden vaatimukset. Lady N:n tulisi saada kunnon selkäsauna… Naisesta tulisi kaikkein vihattavin, sydämettömin ja epämiellyttävin ihmisolento, jos hänen annettaisiin sanoutua irti sukupuolestaan…

Tässä yhteydessä voinee muistuttaa mieleen, että myös Ruotsin kuningatar Kristiina katsoi, etteivät naiset sovi hallitsemaan enempää hyveidensä kuin paheidensakaan puolesta. Suutarin sopi pysyä lestissään.

Aikansa kontekstissa tällaiseen antifeminismiin oli toki vielä paljon enemmän objektiivisia syitä kuin nykyään, jolloin valkoisen miehen nerokkuus on jo kyennyt vapauttamaan ihmissuvun naaraan kotitalouden ja reproduktion orjuudesta ja pitämään lapset hengissä. Joutilaat naiset voivat kaikin mokomin omistaa elämänsä jo muille hyödyllisille asioille, kun välttämättömyys ei enää vaadi heiltä samaa kuin ennen. Muuhan olisi sietämätöntä loisimista.

Viktoria ei suinkaan ole epäkiinnostava historiallinen hahmo, vaikka hänessä ei voi havaita mitään nerokkuutta enempää kuin suurta lahjakkuuttakaan. Joka tapauksessa hän oli aikakautensa keskeisiä persoonallisuuksia, jossa ajan suuret kysymykset heijastuivat.

Stracheyn kirja ei ole pelkkä kuninkaallisista kiinnostuneiden hupakkojen lukemisto, kuten sen ulkoasusta voisi päätellä. Sitä on myös vaikea pitää suurena historiateoksena, koska kirjoittaja ei nosta esille niitä epävarmuuksia ja rajoituksia, joita hän varmastikin on työssään on kohdannut. Kirjan rakennustelineet jäävät siis kokonaan piiloon, mikä toki lukijan kannalta onkin yleensä mukavaa, joskaan ei aina vakuuttavaa.

Hieman yllättävänä voi pitää, että kirja on voittanut vuonna 1921 palkinnon parhaasta englantilaisesta elämäkerrasta. Strachey muistetaan epäkunnioittavasta suhtautumisestaan kuvattaviinsa, mutta tässä suhteessa kirja Viktoriasta ei suinkaan ole mikään malliesimerkki. Toki sitä voi myös verrata varsinaisiin sankarinpalvontateoksiin, jollaisen Viktoria kirjoitutti rakkaasta Albertistaan.

Kaikessa rajoittuneisuudessaan Viktoria näyttää tehneen vaikutuksen myös elämäkerturiinsa. Tuskinpa hänen pitkä hallituskautensa on turhaan saanut maansa historiassa legendaarisen kaiun.

What do you want to do ?

New mail