lauantai 6. helmikuuta 2021

Mestarin kynästä

 

What do you want to do ?
New mail

Pirullinen rampa

 

Joel Lehtonen, Putkinotkon herra. Valitut teokset I. Kirjeet Sylvia Avellanille 1907-1920.  Toimittanut Pekka Tarkka. Otava 1981, 429 s.

 

Jo aikalaiset ymmärsivät Joel Lehtosen olevan suuri kirjailija, vaikka tämä itse aina ehtimiseen sai masennuskohtauksia ja valitteli, ellei osaa kirjoittaa mitään.

Kyökkipsykologina voisi arvella Lehtosella olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ainakin hänen persoonallisuutensa näyttää pahasti jakaantuneelta. Siinä nousee esille välillä hyväntahtoinen tohtori Jekyll ja toisinaan taas suorastaan pirullinen Mr. Hyde, joka kaikin tavoin pyrkii tallaamaan ja häpäisemään jopa rakkainta ja läheisintä ystäväänsä.

On siinä ollut kestämistä itse kullakin. Lehtosta vaivasi milloin pahemmin, milloin vähemmin myös paha selkärankareuma, johon kukaties liittyivät myös ne kaikki mitä kummallisimmat oireet ja kivut, joiden syytä voi vain ihmetellä.

Sääminkiläisessä saunassa syntynyt huutolaispoika, jonka papinleski Augusta Wallenius ”osti” kunnalta elätikseen, sai sentään hyvän koulutuksen ja itse asiassa varsin kohtuullisen toimeentulon, olkoonkin että kovalla työllä. 50-vuotispäiviäänkin hän pääsi viettämään Firenzessä sen taideaarteista kiinnostuneiden ystäviensä parissa.

Ei semmoinen kohtalo sattunut monellekaan huutolaispojalle ja osasipa Lehtonen olla asiasta kiitollinenkin, mikä ilmenee hänen kirjastaan Onnen poika.

Mutta enimmäkseen hänen oli vaikea sietää muita kuin parhaita ystäviään, johon kuului muun muassa tuleva ulkoministeri Rudolf Holsti ja välillä taisi ihan jokainen saada osansa kiusatun kirjailijan vihasta, ainakin Sylvia Avellan, naimisissa oleva Lehtosen rakastajatar ja erittäin läheinen ystävä sai ajoittain melkoisen konin käsittelyn.

Sitä paitsi Lehtonen valjasti -sana lienee tässä yhteydessä erityisen hyvin paikallaan- Avellanin kirjojensa avustajaksi ja vaati tältä perusteellisia kommentteja siitä, miten tietyt kirjan asiat pitäisi ”naisnäkökulmasta” esittää. Jossakin vaiheessa hän suorastaan kielsi kumppaniaan kuolemasta, ennen kuin kirjaprojekti olisi saatu loppuun. Tässä, luojan kiitos, onnistuttiinkin.

Lehtonen yritti yhä uudelleen saada Avellanin hävittämään lähettämänsä kirjeet, mutta tämä säilytti ne itsepäisesti eikä salannut asiaa ja tämä olikin yksi suhteen paha ristiriita. Itse Lehtonen poltti Avellanin kirjeet heti luettuaan ja kaiketi joitakin ihan lukematta. Se on sääli.

Näyttää siltä, että Avellan kirjoitti aina ruotsiksi ja Lehtonen taas suomeksi. Välillä Lehtonen aina avaa vastaanottajalle suomenkielisiä termejä ruotsinkielisillä synonyymeillä tai vastineilla.

Tällainen intiimien kirjeiden valikoima saattaa olla kiinnostava erilaisille kotikutoisille psykologeille ja muille tirkistelijöille, sillä siinä ei tosiaankaan salata mitään. Kirjailija selostaa ehdottomasti kaikki yleisissä naisissa käyntinsä ja tippurinsa rakkaalleen kuin mikäkin ripittäytyjä -paitsi että hän pitää noita juttuja ehdottomana oikeutenaan. Lisäksi hän aina välillä selittää, ettei taida välittää koko vanhasta luuskasta (Avellanista) ja keksii muitakin törkeyksiä.

Kyseessä on siis ilmeinen S/M -suhde, joita luoja paratkoon maailmassa kyllä riittää. Siinä suhteessa kirja ei ole erityisen kiinnostava.

Kiinnostava se on sikäli, että kirjailija arvioi siinä myös aikalaisensa ja kollegansa erittäin suorasukaisesti. Jotkut ovat toivottomia kehäraakkeja, joku kuiva ja hengetön käppyrä, jotkut muuten vain roistoja ja erilaisten paheiden riivaamia. Yleensä Lehtosen kustannuksella halutaan hyötyä.

Veli Ales alias Juutas Käkriäinen rakentuu kuvaksi koko Suomen kansasta, joka on kiittämätöntä, saamatonta, kaunaista ja salavihaista. Siinä ne bolševikin ainekset ovat. Kaukana ollaan Saarijärven Paavon ihannoidusta hahmosta.

Lehtonen samaistuu porvareihin ja kauhistuu muiden mukana kaikesta siitä, mitä punikeista kerrotaan. Ne on totisesti puhdistettava ja paha veri laskettava pois Suomen ruumiista.

Ennen pitkää hän huomaa, etteivät valkoiset ole tippaakaan parempia: alkoi inhottaa koko aika punikkeineen ja heitä tappavine, syystä kyllä, valikkeineen. Sitten valkenee jo, että paljon onnettomia vääryyksiä on myös tapahtunut.

Vielä sodan jälkeen Lehtonen yllyttää Avellania varmuuden vuosi hommaamaan itselleen jotakin myrkkyä. Talven painajainen saattoi toistua: Punaiset Venäjän Karjalassa kuuluvat olleen nykyään ihan perkeleellisiä: he ovat tappaneet jäsen jäseneltä, paloittelemalla! Ei edes silmät puhkaisemalla.

Näitä raakuustarinoitahan sodan aikana ja sen jälkeen levitettiin runsaasti ja niiden vaikutus tapahtumiin lienee ollut hyvin suuri. Jaakko Paavolainen ihmettelikin tutkimuksessaan, kuka niitä oikein sepitteli ja miksi. Ikävä kyllä, eivät kaikki ihan keksittyjäkään olleet.

Joka tapauksessa Lehtonen asemoitui pian itsekin jonkinlaiseksi bolševikiksi. Hänhän myös kirjoitti kirjan Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki.

Omia rahojaan Lehtonen testamenttasi kapinallisten kaunokirjailijoiden tukemiseksi heidän taistelussaan kustantajia ja yleisöä vastaan…

Kaikenlaista säläähän tällaisista kirjoista jää mieleen. Lehtonen oli iloinen siitä, että militaristinen Saksa hävisi sodan -sen kielikin kun oli niin rumaa. Ranska se miellytti enemmän -ainakin toisinaan- ja samoin Italia, mutta itse asiassa Espanja oli kaikkein sympaattisin ihmistensä puolesta. Ne kun muistuttivat monessa suhteessa meitä suomalaisia…

Suomalaisia Lehtonen taas ei yleensä voinut edes sietää, oma itsensä mukaan lukien.

Toki hänen suhteensa kaikkialle näyttää olleen ambivalentti: se, mikä joskus ihastutti, toiste taas suututti. Kalliit on laulujen kunnaat, sanoi Leino joskus. Kylläpä piti olla melkoinen epäjärjestys yliskamarissa myös sillä, joka aikoinaan tuotti nuo tuntemamme mestariteokset.

Kyllä Avellan oli oikeassa. Noiden kirjeiden säilyttäminen oli kulttuuriteko ja samaa voi sanoa niiden julkaisemisesta. Vastaavia ei ole paljon.

15 kommenttia:

  1. Venäläisillä on termi "tshornyi hod" eli "Musta sisäänkäynti", joka vie sisälle keittiön kautta.
    Siitä puuttuu kaikki paraatimaisuus ja siisteyskin. Siitä kai nimitys. Tässä on vähän samanlainen kurkistusaukko Lehtosen elämään.

    VastaaPoista
  2. Tässäpä taas vahva todistus, että taidetta pitää arvioida aina erikseen tekijästä, tai koskeehan se itseasiassa kaikkea tekemistä. Maailma on pullollaan monenmoista mulkeroa ja paukapäätä, jotka kuitenkin saattavat pyöräyttää useampiakin helmiä elämänsä hankauskohdista. Toisin kuin simpukka, joka saadessaan hiekkaa rattaisiinsa pullauttaa vain yhden.

    Nykyisin arviointi menee kuitenkin henkilön ja tämän sosiaalisen sopivaisuuden mukaan. Kun intersektionaalisten femakoiden ja vihervassareiden leimakirves osuu otsaan, niin hyvästi apurahat ja Hesarin tai Ylen haastattelut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan mielenkiintoista ovat yhteiskunnan korjausliikkeet: sitä sananvapausjulistusta, jota vuoden sisällä käsiteltiin tällä blogilla käsiteltiin eilen TV 1:llä Sannikka-ohjelmassa.

      Poista
    2. Loppukommentistasi päätellen olet varsin innokas itsekin arvostelemaan teosta tekijän ei lopputuloksen mukaan.

      Poista
    3. Nimetön. Noh, noh.., aatteen kritisoiminen on nyt hieman eri juttu kuin yksilön tekemisten arviointi.

      Poista
  3. Kyllähän Lehtonen on sisällissodan jälkeinen kansalliskirjailija samassa mielessä kuin Linna jatkosodan jälkeinen kansallisen tilanteen ja rintamamiesten tuntojen kartoittaja.

    "Putkinotko" on oivaltava visuaalinen mielle kansakunnan ominaislaausta. Oma versiomme jostakin joka suuressa maailmassa sai täydellistymisensä esimerkiksi Kubrickin kuvauksessa yhteiskunnan ja varsinkin poliitikkojen korruptoitumisesta, eli "Kellopeli Appelsiinissa".

    Coincidentia oppositorum, vastakohtien yhteenlankeaminen. Myös rakastunut rampa voisi vertailussa olla varhainen, jakomielisen Impivaaran primitiivinen versio jälkimodernista Alexista, pelkästään efektuaalisiin tehoihin ja tekoihin kykenevän täydellistyneen kulttuurisen narsimin tuotteesta.

    Kukkelmanissa personoituu dualismi, joka vaivasi syntymässä olevaa kansa- ja yhteiskuntaa. Lehtosen kuvaelman lukija kokee vahvasti kaksijakoisia tunteita -- yhtäältä kuristavaa sääliä, toisaalta torjuntaa ja vihaa. Ambivalenssi vahvimmillaan. Siinä tiivistyvät sisällissodan syyt ja seuraukset.

    Yksilökuvaus ja yhteiskunta-analyysi personifikaation kautta. Vaistonvaraisesti toteutettua taidetta, jossa ymmärryksen tarvitsemat yhteydet syntyvät symbioottisen samaistumisen kautta. Ei ulkoistettua henkien taistelua vaan taistelevan hengen yritys hahmottaa kirjallisen ilmaisun kautta yleistä totuutta.

    Lehtosesta ei tullut suurta suosikkia, kuten Linnasta. Se on ero sisällissotien aiheuttaman trauman ja hävityn sodan aiheuttaman trauman välillä. Vaikeneminen kuuluu toki kummankin kuvaan, mutta olisiko ilman talvisotaa koskaan selvitty sisällissodasta? Jatkosodasta selvittiin esimerkiksi Linnan esille marssittamien henkilöhahmojen kautta.

    En ymmärrä miksi psykologiaa halveksitaan puhumalla aina "kyökkipsykologiasta". Mitä vikaa siinä on? Ovatko huonot ymmärrysyritykset jotenkin sinänsä tuomittavia? Entä missä on se hyvä, syvä ymmärtäminen? Pekka Tarkan oppineisuutta osoittelevissa kirjoituksissa? Panu Rajalan kirjallisessa keikaroinnissa? -- Moniako nämä jutut kouraisevat syvältä? Ei ainakaan kukkoilevia analyytikkoja, kosketuspinnat ovat onneksi siellä kyökin takaovien tuntumassa.

    Kubrick onnistui suututtamaan Eysenckin. Siinä vasta kyökkipsykologi, leimasi "Kellopeli Appelsinin" pornografiaksi. Juttu tuli mieleeni kun juuri luin Ville Revon muistelmista siitä miten vähän ja väärin hän ymmärsi Linnan historiallista merkitystä luettuaan "Tuntemattoman" ensi kerran. Siihen aikaan ei ollut olemassa käsitettä "psykohistoria". Nyt sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "miksi psykologiaa halveksitaan puhumalla aina "kyökkipsykologiasta"."

      Minusta siinä on kysymys ammattikunnan puolustautumisesta maallikoita vastaan, jotka käyttävät ammattikunnalle yksinoikeudella varattuja käsitteitä, sekä yhteiskunnallisia selityksiä hakevien sosiologien ikuista taistelusta yksilöselityksiä hakevien psykologien kanssa. 

      Poista
    2. "Lehtosesta ei tullut suurta suosikkia, kuten Linnasta."

      Selitys on minusta poliittinen: Lehtoselle ei ollut tilausta valkoisten voittajien Suomessa kun taas sodan jälkeinen Suomi, jossa punaiset ja uusi ulkopolitiikka nousivat, tarvitsivat Linnan uutta tulkintaa.  

      Poista
    3. Minusta Vihavainen käytti sanaa hyvin, koska tämä teksti todella oli kyökkipsykologinen. S/M:n hahmottaminen ikään kuin "huonona parisuhdeseksuaalisuutena" eikä omaan tasoonsa, tai ihmisen näkeminen "jakautuneena" siksi kun se *ilmenee* eri asetelmissa eri tavoin, ja niin edelleen. Ehkä sanassa "kyökkipsykologinen" on alitajuisesti (heh) sisäänrakennettuna se käsitys, että se on arkisten ihmisyksikköjen jännitteiden setvintää. Siksi se onkin tuomittu syvään immanenssiin, koska arkiset ihmisyksiköt, kuten perheet, ovat lajillemme - ja jopa nykyisissä kulttuureissamme - kontingentteja.

      Mutta asiaan. Ylin vastauskommentti tavallaan vastaa epäsuorasti: ihmiset kokevat psykologian - ihan oikein - uskonnon jatkeena tai liuoksena, eivät niinkään kovana tieteenä - siis sillä ikiaikaisella tavalla jolla lääkärikin on aina vähän pappi, rakoilevan luottamuksen mutta hirmuisten toiveiden alainen. (Psykologia oli ainakin jossain vaiheessa ehkä eräänlaista naispappeutta.) "Ammattikunnan yksinoikeus" on juuri avaava lipsaute. Luonnontieteistä poiketen psykologian ja taloustieteen tyyppiset klerikaalit ideologialohkot pyrkivät (ja tietysti vähäisissä määrin pystyvätkin) tekemään itsestään tieteitä kyynärpäillään, eli kulttuurin yleisemmästä itseymmärryksestä itsensä irti sahaten. Silti niihin jää tietenkin varsinaisen uskonnon perintönä valtava määrä normatiivisuutta.

      Tutkimuskohde pitää tällaisissa ideologisissa ajattelulinjoissa per definitionem ymmärtää tutkimuskohteen itseymmärrys ohittaen, mikä on tietenkin sisäänrakennetusti ongelmallista.
      Eli tavallaan yksi näkökohta on, että myös "tieteellistä" psykologiaa voi sanoa usein hyvästä syystä kyökkipsykologiseksi, eli kohteensa tilanteestaan irrottavaksi - ja kyllä huonosta selityksestä, varmasti ihan psykonanalyysiä myöten, voi olla useinkin enemmän haittaa kuin hyötyä.

      Huono henkimaailman ymmärrys, joka näyttäisi mielestäni psykologeille jossain määrin tyypilliseltä jopa, on tavallaan jotenkin avuttoman euklidinen suhtautuminen sosiaaliseen todellisuuteen. Ehkä vähän hämäräperäisesti sanottuna: pisteet, kuten subjektit ja teot, edellyttävät tasoa, ja se taas on oikeasti aina kaareutuvasta sosiaalisesta todellisuudesta leikattu abstraktio. Metafyysisesti sanottuna maailman perusyksikkö on psykologian tyyppisissä normatiivisissa järjestelmissä jotakin semmoista kuin 'olo', kun taas todellisuudessa se on enemmänkin 'tilanne'. Olot kaareutuvat tasoistaan ulos.

      Poista
    4. Matti Luoma kyseli aikanaan uskonnonpsykologian perään. Teologisessa tiedekunnassa taisi todellakin vallita tilanne, jossa vaistottiin vanhan vallan auktoriteetin murenevan. Siellä taisi olla ihan omat sovelletut kurssinsa psykologialle.

      Tiedon auktorisoitumisen perinteestä ja tavoista tuollainen kertoo paljonkin. Tunnustuksellisen uskonnollisen vallan perijöitähän kaikki tiedolliset auktoriteettimme ovat.

      Ja kyllä, tunnustukselliseen ajatteluun kuuluu normatiivinen moraali. Normatiivinen, durkheimilaisesti ymmärrettynä. On durkheimilaisen sosiologian perustavanlaatuisia totuuksia, että normatiivinen moraali on paitsi "mekaanista" myös "palauttavaa" -- se on sosiodynaamisesti täysin erisuuntaista kuin oma uuden ajan ajattelumme, jonka ansiot ovat aivan erityisessä "induktiivisessa" päättelyssä. Dynaamisesta erilaatuisuudesta johtuen yritykset sovittaa yhteismitattomia "kulttuureita" toisiinsa romauttavat yhteiskunnat täydellisesti.

      Ehkä voisimme ymmärtää tällaisia perusasioita, ellemme olisi opetelleet näitä älyllisiä väistöliikkeitä, kuten tuhadusta "kyökkipsykologiasta". Nyt säilytämme arvokkaan tietämättömyytemme ja ymmärtämättömyytemme sälyttämällä kuvitelman jumallisesta ymmärryksestä jonnekin yhteiskunnan yläkertaan. Mutta totuus ei ole taivaassa, vaan todellakin pikemminkin siellä kyökin ovella.

      Poista
    5. No, tässä tapauksessa en kyllä tainnut mitään erityistä väistää puhuessani kyökkipsykologiasta, en edes viitannut mihinkään konkreettiseen tekstiin. Ajatukseni oli, että tuollaisiin, usein aivan läpinäkymättömiin parisuhteiden viidakkoihin saattaa monella, ja erityisesti muodikkailla kaiken maailman dekiknstruoijilla olla suuri kiusaus tunkea omat tiirikkansa ja pahimmassa tapauksessa nimittää tulosta vaikkapa tieteeksi, eli siis objektiiviseksi tiedoksi siitä, mistä siinä oli kysymys.

      Poista
    6. Juu, minäkään en niinkään viitannut blogitekstiin, vaan tuohon yleiseen tapaan, jolla ihmistieteet asetetaan leimallisesti vähempiarvoiseen kategoriaan, kun ilmeisenä tarkoituksena on torjua kaikki siihen suuntaan etenevä pohdiskelu.

      Siis mihin muuhun koulussa opetettavaan oppisisältöön suhtaudutaan samalla tavalla? -- No, tätä on siis lähestyttävä nimenomaan siltä kannalta, että mitä ilmeisimmin psykologia kantaa muassaan uskonnon aiemmin nauttimaa tuomiovaltaa. Aluksihan lehtoraatti yhdisti nimenomaan uskonnon ja psykologian opetuksen.

      Uudella ajalla kartesiolaisen rationaalisuuden ja visuaalisen mieltämisen vaikutuksesta uudistuneet tiedonalat ihmistieteiden lohkossa syntyivät järjestyksessä valtio-oppi, sosiologia ja psykologia. Se järjestys nähdäkseni vastaa koko ajan vahvistunutta individualismia. Miksemme suhtautuisi psykologiaan kuten Wittgenstein, joka määritteli sen niin että "psykologia on nuori tiede jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus". -- Näin tiedollinen ajattelu voitaisiin ottaa käyttöön riisuen aiheen ympäriltä kaikki turha mystiikka.

      Elleivät nuo ennakkoluuloiset torjunnat ja vähättelyt jollakin lailla asetu omaan arvoonsa, on varmaan ihan turha yrittääkään valistaa kansaa esimerkiksi siitä ylikäymättönmästä kuilusta joka sosiologisen ja psykologisen objektivaation väliin väistämättä jää. Siitähän on esimerkiksi puhunut väitöksessään Jukka Hankamäki, joka tieteentekijänä on nyt onnistuttu likvidoimaan nimenomaan kaikenlaisia puutteellisesti ymmärrettyjä tiedon premissejä hyväksikäyttäen.

      Poista
    7. Eikö psykologiaa aikoinaan kutsuttu sielutieteeksi? Puhuvatko edes teologit enää sielusta? Entä mitä tämä mahdollinen siirtymä tarkoittaa? Lopullista etääntymistä kaikenlaisesta "essentialimista"? Ja mitä se sitten tarkoitaa? Onko buddhalaisten perimmäinen tyhjyys tai hiukkasfyysikoitten käsitys perimmäisestä tyhjyydestä essentialismia? Olen juuttunut käsitesotkuun ja kategoriatasojen sekoittumiseen. Durkheimista en ole aina niin varma, mutta Oikkosen lähtökohdat ovat tietysti vakavasti otettavia ja helposti sekoittavia; ehkä kannattaisi vilkaista niitä Durkheimin perillisiä Gidardiin asti, kun uhriajattelu kiinnistaa.

      Kun puhutaan "uskonnosta", kyse voi olla sosiaalisesta ilmiöstä, joka taitaa aina olla yhteisön pohja, ja nyt se lienee raha, kuten Oikkonen on muistuttanut. Yksilö saattaa kokea uskonnon kysymykset eksistentiaalisina, vaikka moderni ihminen onkin jotenkin kuohittu näiltä osin.

      Vanhassa kiinalaisessa käytännösssä saattoi olla jotakin, periaatteessa: kungutselainen valtio-oppi hallitsi päivän töitä, taolaisuus yön tunteja. Meniko sekavaksi? Näitä tulee joskus kirjoitettua lonkalta.

      Poista
  4. Kirjoituksesta kehitin oman päivän ajatuksen.

    Ihminen kammoksuu toisessa ihmisessä eniten juuri sitä, minkä peittää omassa olemuksessaan, tietäen, että voisi toisenlaisessa asetelmassa olla juuri se, jota kammoaa.

    VastaaPoista
  5. Alkaa mennä kommentointi yli hilseen. Kirjojen tekeminen eikä kirjoista ja kirjailijoista kirjoittaminen lopu, niiden ja heidän luonnehtiminen milloin minkäkin "edustajina". Parasta palata uuskritiikin lähilukuun: Putkinotkon alussa tehdään sensaatiomaisesti aikaansa edellä oleva drone-lähestyminen korkeuksista romaanin päätapahtumapaikalle fokusoiden kohde aste asteelta pienemmäksi saunan syöpäläisin päätyen.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.