Kun mesimäyrä oli vain mesimäyrä.

 

Meilläkö muka viaton lapsuus?

 

Kun kävin 1950-luvulla oppikoulun alaluokkia, oli meillä kieltenopetuksessa käytettävissä yksi audiovisuaalinen laite. Kyseessä oli levysoitin, jolla soitettiin -toki vain harvoin harvoin- sitä yhtä ja ainoaa sinkkua, joka sisälsi C.S. Fosterin laulun My Old Kentucky Home ja toisella puolella oli  muistaakseni naisvihaa uhkuva Clementine, jonka kenkiä pilkattiin ja jonka kuolemalle naurettiin.

Tuo Old Kentucky home näyttäisi yhä olevan ”state song of Kentucky”, mitä se sitten tarkoittakaa. Joka tapauksessa se näyttää itse asiassa viittaavan Uncle Tom’s Cabin -kirjaan, jossa afroamerikkalaisten kärsimykset esitetään epäkorrektissa valossa. Laulun todellinen kataluus on o ajat sitten paljastettu.

Minä en tuosta mitään ymmärtänyt eikä kai koko muu koulukaan ja niinpä me lauleskelimme noita lauluja epäsointuisesti akustista kitaraa näppäillen. Korvamatohan tuosta Kentuckyn kodista tuli ja muistan se sanat vieläkin.

Kummallista kyllä siinä laulettiin:

The sun shines bright in my old Kentucky home,

‘tis summer, the darkies are gay

 

Emme edes aavistaneet, että darkie oli halventava sana ja että gay tarkoitti sukupuolisuuntausta ja ulkoahan muuten opettelimme myös erään toisen runon, jossa toistui sana gay, jota silloin oli pidettävä halventavana.

Waken, lords and ladies gay,

o’er the hills now dawns the day!

Mutta palatakseni tuohon Kentuckyn kotiin, oli sekin kyllä kummallista, että aurinko paistoi sen sisällä eikä sen yllä, mutta pitäähän runoilijoilla olla vapautensa.

Edelleen Foster lasketteli:

They hunt no more for the possum and the coon,

On meadow, the hill and the shore

They sing no more by the glimmer of the moon

On the bench by the old cabin floor

 

Me emme tienneet, että pelkkä sana coon oli äärimmäisen loukkaava, saati ymmärtäneet sitä, ettei ollut sopivaa kuvata jotakuta ihmisryhmää vain lauleskelevina vetelyksinä. Todellisuushan oli aivan toista ja yöt oli pakko käyttää lepäämiseen raskaan työn jälkeen. Ei siellä kuutamossa mitään laulettu eikä voitukaan.

Näin sitä silloin elettiin, lainkaan aavistamatta, että indoktrinaation saastaa ujutettiin lapsensieluihimme, joihin se lähtemättömästi syöpyi. Luimme myös Aku Ankkaa ymmärtämättä lainkaan, miten sitä oli luettava.

Tuloksena oli sitten sukupolvi, joka suhtautuu erilaisiin merkkeihin suorastaan välinpitämättömästi, ikään kuin vaikkapa pesukarhu olisikin vain pesukarhu. Tosiasiassahan se symbolisoi kokonaista maailmankatsomusta, joka on ihmisvihainen ja kaikelle edistykselle vihamielinen.

Onneksi journalistimme edustavat jo aivan uuden tasoista amerikkalaisuuden tuntemusta ja ymmärtävät, että se, mikä koskee Amerikkaan, koskee myös meitä. Olemmehan läntisen maailman ytimessä.