Aikansa suuri todenpuhuja
Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoi
(1828-1910) kuuluu Euroopan historian suuriin todenpuhujiin. Hän kirjoitti paitsi
historian ehkä suurimmat romaanit, myös melkoisen määrän pamfletteja, jotka nykyään
moni haluaa unohtaakin. Yleensä niitä ei oikein pidetä suuren kirjailijan
arvoisina, mutta hän itse oli asiasta toista mieltä.
”Tunnustuksissaan” (ks. Vihavainen:
Haun tunnustuksia tulokset ) Tolstoi itse asiassa leimasi suuret romaaninsa
enemmän tai vähemmän arvottomiksi ja luuli löytävänsä sen, mikä elämässä on
arvokasta, kaikkein yksinkertaisimmassa jokapäiväisessä työssä, erityisesti
ruumiillisessa, joka tuohon maailmanaikaan oli vielä kaiken hyvinvoinninkin
perusta ja samalla kaikkein halveksituin asia. Tolstoille se oli pyhää.
Tolstoin pamfletit olivat niin äkkivääriä,
että hän joutui niin sanoakseni sekä kirkon että valtion kiroukseen. Kirkosta
hänen selitettiin itse eronneen rienaavilla tulkinnoillaan ja valtio yritti
estää häntä syytämästä pamflettejaan, jotka kiihottivat kansaa.
Tolstoi otti Uuden Testamentin
sanoman vakavasti, mutta sen sijaan kieltäytyi kunnioittamasta enempää kirkkoa
kuin valtiota ja oli siis vakaumuksellinen anarkisti.
Tolstoin ”agitaatio”
yksinkertaisten totuuksien puolesta todella radikalisoi kansaa ja myös Lenin
osoitti arvostustaan hänen hävittävälle työlleen, vaikka tietysti piti naiivina
hänen ideaansa siitä, ettei pahalle saanut tehdä vastarintraa.
Tämä oli muuten Tolstoin itämaisesta
filosofiasta saama ajatus ja paradoksaalisesti se palasi syntysijoilleen, kun
Mahatma Gandhi alkoi saarnata samaa oppia. Hänkin oli Tolstoin oppilas.
Suomessa Tolstoi oli myös erittäin
suosittu ja hänen kirjojaan käännettiin paljon. Tolstoin luona Jasnaja Poljanassa
kävi myös suomalaisia, kuten Arvid Järnefelt. Suomalaisten kirjeitä Tolstoille
on Ben Hellman tutkinut.
Suomen oikeustaistelu sortovuosina
sai Tolstoin tuen, joskin hän pian haistoi siinä nationalismia, jota ei
kannattanut. Joka tapauksessa hän nousi meillä yleisen palvonnan kohteeksi ja
hänestä kirjoitettiin ylistävästi niin oikealla kuin vasemmalla.
Vuonna 1908 pidettiin Helsingissä
Tolstoi-juhla, jossa erään puheen piti kirjailija Maila Talvio. Puhe on julkaistu
Aika-lehdessä ja siinä kirjailija korotettiin ylenpalttisiin korkeuksiin. Puhe
päättyi pateettisiin sanoihin ”Totuus, rakkaus -niissä etsijän määrä, niissä
onni, niissä Jumala”.
Näiden asioiden sankariksi vailla
vertaa nousi tässä juhlapuheessa aikakauden profeetta, Tolstoi (ks. Vihavainen:
Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).
Tolstoilla oli tietenkin arvostelijansa
myös virallisten instituutioiden, kirkon ja valtion ulkopuolella. Hänen
anarkisminsa ei herättänyt luottamusta monissa käytännön ihmisissä ja sitä
paitsi hän karkoitti luotaan myös monia taiteen ystäviä leimaamalla koko
taiteen lähinnä riettaudeksi ja humpuukiksi.
Myös Tolstoin instituutioiden vastaista
propagandaa saattoi pitää edesvastuuttomana ja syvällinen ajattelija Nikolai
Berdjajev leimasi hänen anarkisminsa itse asiassa demoniseksi.
Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki,
josta sittemmin tuli Stalinin kirjallisuuspaavi, oli nuoruudessaan Tolstoin
suuri ihailija ja jopa ystävä. Siitä kertovasta kirjasta kirjoittelin aikoinaan
näin:
perjantai 29. tammikuuta 2021
Mestari ja oppipoika
Maksim Gorki, Leo Tolstoi.
Sofia Andrejevna Tolstaja. Suomentanut Martti Anhava. Siltala 2021, 127 s.
Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoita ei
tarvitse esitellä ja toivottavasti ei Gorkiakaan. Kuitenkin molempien elämään
sisältyy asioita, jotka ovat vähemmän tunnettuja niin meillä kuin jopa
Venäjällä.
Kirkonkirouksen alainen ja valtion
viholliseksi julistautunut vanha Tolstoi oli aikoinaan viranomaistarkkailussa
ja kun hän kerran, jo vanhana miehenä, sairastui, asettui joukko poliisin
agentteja vaanimaan tilaisuutta päästäkseen heti kirjailijan kuoltua
takavarikoimaan hänen kirjallisen jäämistönsä.
Taudistaan kirjailija kuitenkin
toipui ja kuoli sitten aikoinaan dramaattisesti Astapovo-nimisellä pienellä
asemalla, jonne hän oli joutunut ”paettuaan” omasta kodistaan.
82-vuotias kirjailija ei silloin
suinkaan paennut viranomaisia, vaan -kuten yleisesti arveltiin- omaa vaimoaan.
Koko maailma seurasi superkuuluisuuden ”pakoretkeä” ja siitä kirjoitettiin
tuoreeltaan tukintoja niin lehdissä kuin erillisinä vihkosina.
Maksim Gorki kuului Tolstoin
ihailijoihin ja vietti hänen seurassaan pitkähköjäkin aikoja. Samaan aikaan hän
tunsi vetoa myös varsinaiseen poliittiseen vasemmistoon. Oleskellessaan ennen
vallankumousta pitkään Caprilla hän tutustui muun muassa Leniniin.
Gorkin henkinen kehitys on varsin
erikoinen. Ennen vuotta 1917 hän saavutti kuuluisuutta ”paljasjalkaisena”
köyhälistökirjailijana, luonnonlahjakkuutena, joka tuli suoraan kansan
keskuudesta.
Bolševikkivallankumouksen hän
kuitenkin aluksi torjui kauhistuneena ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessään
jyrkän tuomitsevasti Leninin vastuuttomasta seikkailupolitiikasta. Nämä
kirjoitukset on myös suomennettu niteessä nimeltä Väärään aikaan
ajateltua (ven. Nesvojovremennyje mysli).
Vallankumouksen jälkeen Gorki joka
tapauksessa sai Pietarissa merkittävän aseman nälkää näkevän venäläisen
älymystön toimeentulon järjestäjänä. Muun muassa Suomesta tulleilla
avustuksilla oli suuri merkitys tuon älymystön pitämiseksi hengissä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=isakov ).
Gorki ei kuitenkaan voinut hyväksyä
Leninin kyynistä väkivaltapolitiikkaa, johon kuului muun muassa
näytösoikeudenkäynti SR-puoluetta vastaan. Näitä bolševikkien poliittisia
kilpailijoita syytettiin -nälänhädän järjestämisestä Venäjälle…
Gorki muutti silloin takaisin
Italiaan, jossa hän viihtyikin vuoteen 1928 saakka. Lopullisesti Gorki palasi
Mussolinin valtakunnasta vuonna 1932 ja hänestä tuli heti Stalinin politiikan
suuri hovilaulaja ja niin sanotun sosialistisen realismin perustaja ja
ylivertainen mestari.
Aiemmin Gorkia oli yritetty suistaa
jalustaltaan sillä perusteella, ettei hän ollut oikea proletaari, vaan
-pikkuporvari (meštšanin). Marx ja Engels olivat näet katsoneet, että ihmisen
tajunta muotoutuu sosialistiseksi vasta kun hänet ”keitetään tehtaan kattilassa”.
Vain siten syntyi todellinen proletariaattinen tietoisuus.
Gorkin kaltaiset
maankiertäjät sen sijaan olivat ns. ryysyköyhälistöä, joka oli vallankumouksen
kannalta suorastaan vaarallinen, kuten jo Ludvig Napoleonin ajan kokemukset
osoittivat.
Stalin joka tapauksessa tuki
voimallisesti Gorkia ja tämä puolestaan Stalinia. Kollektivisoinnin aikaan
Gorki puolusti kiihkeästi tätä valtioterrorin muotoa, joka mukamas vapautti
talonpojat yksityisomaisuuden orjuudesta, ”pikkuporvarillisuudesta”. Vasta
silloin heistä tuli todella ihmisiä.
Symbolisesti merkittäväksi jäi
Gorkin rooli päätoimittajana vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Belomorsko-Baltijski
kanal imeni Stalina, jossa ihannoitiin sitä orjatyöjärjestelmää, jolla
Vienanmeren kanava rakennettiin. Kirjassa muuten verrattiin kanavatyömaan oloja
myös Suomen vankiloihin.
Gorkin uraa voi siis pitää sangen
kirjavana, joskin luulen, että siitäkin löytyy oma logiikkansa. Joka
tapauksessa hänen ystävyytensä ja oppipoikasuhteensa Tolstoin kanssa on
poikkeuksellisen mielenkiintoinen teema.
Gorkin mestaria kohtaan tuntema
ihailu tuntuu joskus aivan määrättömältä. Hän saattaa kiteyttää tuntemuksensa
ylittämättömään tapaan: ”Tuo mies on jumalan kaltainen”.
Jumalaan Gorki ei tietenkään
uskonut, mutta kyllä sen sijaan Ihmiseen isolla
alkukirjaimella. Sellaisen ihmisen vastakohta taas oli poroporvari, meštšanin.
Tästäkin teemasta juuri Tolstoin kohdalla Gorki kirjoitti joskus varsin
kiinnostavasti, mutta ei siitä tässä enempää.
Gorkin kuvaukset Tolstoista ovat
sangen eloisia ja konkreettisia. Hän on tallentanut paperille suuren määrän
paljon puhuvia lausahduksia eri teemoista: kuuluisista kirjailijoista, Venäjän
kansan ominaisuuksista, naisista ja niin edelleen.
Putinin Venäjän kannalta kiintoisa
on Gorkin arvio Venäjän kansan ikuisesta valtionvastaisuudesta eli siis
anarkismista. Kuten muistamme, sama ilmiö todettiin joskus myös Brežnevin
Neuvostoliitossa.
-Melkoinen paradoksi: äärimmäisen
autoritaarinen valtio, jonka kansa taas on luonnostaan anarkistista…
Naisista Tolstoi Gorkin mukaan
sanoi kirjoittavansa joskus totuuden ja sen jälkeen hyppäävänsä arkkuun ja
vetävänsä kannen kiinni. Muistan kyllä myös Tšehovin käyttäneen samaa
kielikuvaa. Ehkä joku on saanut toiselta vaikutteita?
Joka tapauksessa vanha Tolstoi
tunnettiin erityisen hyvin juuri ankarasta seksuaalikielteisyydestään.
Pelkästään järjettömän puritaanishenkinen Kreutzer-sonaatti oli
tehnyt tuhansia naisia hulluiksi, väitettiin.
Tolstoilla tämä askeettisuuden
piirre oli voimakas, mutta ei suinkaan johtunut hänen heikosti kehittyneestä
libidostaan, päin vastoin.
Gorki kertoo, miten Tolstoi kerran
kysyi Tšehovilta, oliko tämä nuorempana ollut hyvinkin kiihkeä naismaailmassa.
Vaivautunut kirjailija kakisteli jonkinlaisen vastauksen, jolloin Tolstoi itse
sanoi: Minä olin kyltymätön… Lause loppui rasvaiseen
kansanomaiseen sanaan, jonka lukija saa arvata. Jonkinlaista huoripukkiahan
tässä tarkoitettiin.
Kreivi häkellytti
maankiertäjäoppipoikaansa monilla muillakin suorasukaisilla, kansankielisillä
ilmauksilla. Tämä suorastaan loukkaantui, kun kreivi väitti, ettei terve tyttö
suinkaan ole luonnostaan siveä, vaan sangen verevä olento.
Tuo Tolstoin seksuaalikielteisyys
on kieltämättä selitystä vaativa asia ja Gorkin mielestä kyse oli
ressentimentistä: luoja teki häijyä pilaa hävittämällä kyvyn ja jättämällä
halun ennalleen.
Tolstoilla oli myös paljon
sanottavaa aikansa kirjailijoista ja hieman vanhemmistakin. Tuomiot olivat
usein tylyjä ja melko lyhyitä, mutta kiinnostavia perusteluineen. Itse asiassa
kaunokirjallisten teosten kyhääminen oli vanhan Tolstoin mielestä turhuutta ja
syntiä hänen erinäisistä kirjoituksistaan päätellen, mutta ei sitä näistä
keskusteluista huomaa. Sitä paitsi kreivi kirjoitti yhden merkittävimmistä
lyhyistä romaaneistaan, Hadži Muratin vasta elämänsä lopulla.
Tämä nide sisältää myös Gorkin
lyhyen luonnehdinnan Tolstoin puolisosta, Sofia Andrejevnasta. Gorkin mielestä
tämä ei ollut mikään pirttihirmu, vaan kaiken kunnioituksen ansaitseva emäntä,
jolla Tolstoin elämässä oli suuri ja myönteinen roolinsa. Tosin Sofialla oli
merkittävää pyrkimystä tuoda ansioitaan esille, kuten erinäiset muutkin
havainnoitsijat huomauttavat.
Sofia Andrejevnaan Gorkilla ei
ollut mitään ystävyyssuuhdetta, päinvastoin tämä suhtautui kirjailijanplanttuun
lähinnä vihamielisesti, mutta sehän oli hänen velvollisuutensa, katsoo Gorki.
Vähänkö oli siipiveikkoja pyrkimässä Jasnaja Poljanaan, joka sivumennen sanoen
oli ja on rakennuksena pieni -entinen palvelusväen asunto.
Joka tapauksessa Gorki haluaa tehdä
oikeutta naiselle, joka koko maailmassa leimattiin Tolstoin pahaksi hengeksi ja
jota ei edes päästetty katsomaan miestään, kun tämä teki kuolemaa. Vasta
kirjailijan menetettyä tajuntansa päästettiin vaimo huoneeseen.
Suomennos vaikuttaa hyvältä, täytyy
taas vain sanoa, kun originaalia ei ole vierellä, vaikka olen kyllä joskus
näitä juttuja venäjäksikin lukenut. Suomentajan laatima luettelo kirjassa
esiintyvistä henkilöistä on sangen tarpeellinen myös meidän tietokoneaikanamme.
Tekstissä on pari sanaa, joita en
tunnistanut, mutta luulen kyllä ymmärtäväni. Yksi sellainen on etenkehaten.
Tällaista kääntäjän rohkeutta kannatan. Toista se on kuin anglosaksisten
slangi-ilmausten sijoittaminen kaikkialle.
Mainio pikku kirja!
