Savosta suurmaailmaan

 

Rantasalmen sulttaani ja kuningas Kustaa

Jaana Munck, Kuninkaan leijona. Kustaa III:n hovitallimestari Adolf Fredrik Munck. Docendo 2025, 461 s.

Minun ikäluokkani tunsi hyvin hahmon nimeltä Pekka Lipponen, rinssieversti, Kiljuvan karhun komentaja, Kuun varakuningas ja niin edelleen.

Lipponen oli kotoisin Rantasalmen Saparomäeltä ja palasi aina juurilleen, vaikka olikin ahväärimiehenä tottunut koluamaan maailman kaikki jännittävimmät ja pahamaineisimmat kolkat.

Elokuvaa ”Rantasalmen sulttaani” en ole katsonut, mutta ainakin sen nimessä myös kiinnostavasti rinnastuvat aito rehevä savolaisuus ja idän eksotiikka. Se tuntuu julistavan, että kyllä täältä lähtee , kun niikseen tulee, aito savolaismies minne tahansa ja pärjää siellä vähän muita paremminkin ja vieläpä aitona, omana itsenään.

Rantasalmeltapa tosiaan lähti myös eräs Ruotsin valtakunnan grand seigneur, Adolf Fredrik Munck, joka matkallaan kohosi ensin vapaaherraksi ja sitten kreiviksi ja eleli elämänsä loppuvuosikymmenet Italiassa linnamaisessa palatsissaan.

Munck (1749-1831) syntyi itse asiassa Rantakylän vänrikinpuustellissa Mikkelissä. Pian lapsen syntymän jälkeen, vuonna 1750, perhe muutti Rantasalmelle, Tuusmäen Joutsiniemeen ja muutaman vuoden kuluttua vielä Pieksämäen kirkonkylään, Uhomäen kapteenin puustelliin. Vuodesta 1775 pariskunta asui Rantasalmen Lielahdessa everstiluutnantin puustellissa. Sellaista saattoi upseerin elämä siihen aikaan olla.

Miehensä kuoltua Munckin äiti, Hedvig Juliana rakennutti 1780-luvulla Joroisiin Frugårdin kartanon Siihen varat hommasi poika, Adolf Fredrik, joka asui Ruotsissa ja nautti hyvin huomattavia tuloja. Vuonna 1798 Hedvig möi talon kaukaiselle sukulaiselleen Berndt Adolf Grotenfeltille ja muutti ilmeisesti tyttärensä luo Seestan kartanoon, Nastolaan.

Adolf Fredrik kirjoitettiin sotilaaksi Savon kevyeen jalkaväkirykmenttiin jo vuonna 1760 eli 11-vuotiaana. Rantasalmella ei vielä ollut Haapaniemen kadettikoulua, joten hänen oli turvauduttava kotiopetukseen. Ranskaa nyt ainakin oli jokaisen herrasväen lapsen opittava, vaikka ympäristössä puhuttiin enimmäkseen vain savoa. Kieliopinnoista oli vielä suurta hyötyä.

15-vuotiaana Adolf joka tapauksessa jätti kotimaansa ja siirtyi Tukholmaan paašikouluun, jossa opetettiin paitsi sotilasuralla tarvittavia tietoja, myös erityisesti hienoja tapoja ja taitoja, joiden varassa saattoi palvella vaikka kuninkaanlinnassa. Kuninkaalliseksi kamaripaašiksi Adolf tulikin kahden vuoden kuluttua eli vuonna 1767.

Adolf osoittautui hyväksi hevosmieheksi ja oli komea nuorukainen, jollaiset miellyttivät erityisesti nuorta kuningas Kustaa III:tta. Suosikiksi päästyä nousu oli nopeaa: vuonna 1772 (Kustaan vallankaappauksen vuosi) Adolfista tuli kuninkaan ensimmäinen kamaripaaši ja miekkaritarikunnan ritari ja sitten pian kuninkaan hovitallimestari.

Virkahan tuo mieleen Mannerheinin vastaavan viran sittemmin Pietarissa ja siihen sisältyi erityisesti hevosten valintaa, kouluttamista ja kehittämistä. Hevonen oli herroille ensiarvoisen tärkeä työkalu.

Kuninkaan ensimmäinen hovitallimestari Adolf oli vuosin 1777-1788 ja siinä ominaisuudessa kuninkaan lähin mies monissa tilaisuuksissa. Ilmeisesti mies ansioitui ja vuonna 1778 Rantasalmen (vai Mikkelin?) pojasta tuli Pohjantähden ritarikunnan komentaja, kaikkien ritarikuntien seremoniamestari ja vapaaherra.

Mitä urotöitä nuorella miehellä oli tilillään, ei ole täysin selvää, mutta ainakin hän teki matkan Pietariin, jossa luovutti keisarinnalle henkilökohtaisesti kuninkaan lahjana annetut hevoset. Nousujohteinen ura jatkui ja vuonna 1788 Adolfista tehtiin kreivi ja kamarirevision presidentti eli valtakunnan korkein tilintarkastaja.

Uran huippu saavutettiin vuonna 1790, kun kuningas löi kreivin Serafiimiritarikunnan jäseneksi. Niitä saattoi olla kerrallaan vain 24 ja tänäkin päivänä näemme serafiimiritarien vaakunakilvet Riddarholmin kirkossa. Aina kun serafiimiritari kuolee, tämän kirkon kellot lyövät. Tuossa kirkossahan riippuvat myös Suomen presidenttien vaakunakilvet.

Sellainen kilpi tehtiin myös Adolfille, mutta sitä ei koskaan ripustettu, kun pian sen jälkeen tuli ilmi suuri skandaali, joka lopullisesti rikkoi Adolfin ja kuninkaan välit. Kyse oli ns. väärennettyjen Fanehjelm-setelien jutusta, jonka takana oli itse kuningas, mikä oli paljastumassa onnettoman Adolfin rehellisyyden takia.

Sen jälkeen Munckin oli siirryttävä maanpakoon Italiaan, josa hän joka tapauksessa pystyi elämään kymmeniä vuosia todellista grand seigneurin elämää. Hovin piirissä ja korkeana virkamiehenä hänelle oli karttunut tuloja ja omaisuutta huikeita määriä.

Eläkettäkin hän sai yhä, vaikka katsoi itseään sorrettavan. Itse asiassa hän koetti yhä kiristää Ruotsin valtakuntaa uhkaamalla kertoa totuuden kuninkaan roolista väärän rahan teossa.

Suurimmat rahat Adolf oli hankkinut kuningattaren lahjoina. Hän oli näet auttanut palauttamaan kuningasparin intiimin yhteiselon yhdeksän vuoden tauon jälkeen ja auttanut aktissa, joka toi Ruotsille kruununperijän, jonka tunnemme nimellä Kustaa IV Adolf ja jota Munck monen muun tapaan nimitteli hulluksi.

Mutta oliko Adolf itse asiassa tämän miehen todellinen isä? Näin väitti sitkeä huhu ja sille antoivat pontta kuningattaren käsittämättömän suuret lahjoitukset kiitollisuuden osoituksina. Munckin palveluksista.

Mitä Adolf sitten oikeastaan oli tehnyt? Sen hän kertoi itse seikkaperäisessä selostuksessaan, joka on julkaistu kokonaisuudessaan tässä kirjassa. Ratkaistava ongelma oli halvaannuttava yhdistelmä, johon kuuluivat pelon tuoma kykenemättömyys, liian kireä esinahka ja ilmeinen puolison vaginismi, eli emättimen kouristus tai muuten sen epänormaali pienuus.

Joka tapauksessa lempeän totuttelun ja liukasteen avulla Munck väittää pariskunnan päässeen täyttymykseen ja pelastaneen siten koko valtakunnan onnen. Tämän hän vannoo pyhästi ja tietäen hänen maineensa ehkä naiivinkin rehellisenä, asian voi uskoakin.

Tietty epäilys toki vallitsee yhä. Oliko Kustaa sitten homofiili, kuten tämän kirjan tekijä uskoo, se lienee todennäköistä. Millainen rooli tässä asiassa oli hänen suosikeillaan, ensin Adolfilla ja sitten Kustaa Mauri Armfeltilla, ei ole selvää. Mahdollista kuitenkin näyttää kirjoittajan esittämän aineiston perusteella olevan, että Adolfin epäsuosio juonsi juurensa mustasukkaisuudesta uutta suosikkia kohtaan.

Jaana Munckin kirja on todellisen entusiastin suoritus. Hän ei ole ainoastaan kahlannut läpi kaikkia mahdollisia eri maissa sijaitsevia Adolfiin liittyviä lähteitä vaan on myös matkustanut kaikkiin relevantteihin kohteisiin ja kuvannut niitä sekä valokuvin että piirtämällä.

Mukana on useita aikakauden dokumentteja in extenso niin merkittävistä kuin vähemmän merkittävistä asioista. Niillä on oma yleinenkin kiinnostavuutensa, mutta erityisesti ne ovat antoisia entusiastille, joka näyttää suorastaan pöyhittäneen suuren osan elämäänsä tälle kohteelleen.

Oman erityisen ja erikoisen lisänsä tuovat kirjaan nimenomaan piirrokset, jotka edustavat lähinnä sarjakuvataiteellista otetta.

Mutta ei se merkitse kevytmielisyyttä. Kirjoittaja on ottanut työnsä hyvin vakavasti. Kaunopuheinen todiste tästä on sekin, että hän on ottanut itsekin sukunimekseen Munck, havaittuaan. että Adolf on hänelle kaukaista sukua.

Kirjan kuvitus on loistelias ja se on yllättävän kiinnostava huolimatta tietystä hajanaisuudestaan ja siitä, että kirjoittaja näyttää suorastaan ehdoin tahdoin heittäytyvän lähteiden vietäväksi. Historian muusaakin voi palvella monin tavoin.